Ensimmäinen viikko kului hiljaisuudessa. Alistair kierteli taloaan, tutki sen sisältöä tarkemmin kuin ympäristöä. Äänettömiä komeroita, suuria pöytiä ja kaappikelloa salissa. Kaikki anonyymeja, ei-kenenkään tavaroita. Alistair ei löytänyt mitään edellisistä asukkaista viittaavaa mistään. Hyvä. Tämä oli hänen elämänsä nyt. Silti hän ei voinut olla ajattelematta erikoisen nuorukaisen puheita. Silasista ei ollut kuulunut mitään, joten Alistair pisti kaiken kummallisen sattuman piikkiin. Puheessa oli kuitenkin ollut sävy, johon Alistair jäi kiinni. Sävy, jolle hän ei tiennyt nimeä.
Talossa oli usein iltaisin kylmää. Osa huoneista oli sietämättömän vetoisia. Alistair istui viltin alla terästettyä kuumaa mehua kupissaan ja kirja edessään, kun puhelin piippasi ensimmäistä kertaa muuton jälkeen. Hän oli vaihtanut yhteystietonsa kerralla. Hän miltei hyppäsi pystyyn. Välittäjäkö sieltä viestitti? Kännykkään tarttuessaan mies tiesi itsekin, ettei asia ollut niin. Välittäjä olisi soittanut.
Tuntematon numero. Hyvä alku. Alistair avasi viestin. Teksti hyppäsi heti silmille, vaati häntä vastuuseen.
Olisit jumalauta edes jättänyt viestin! Minä otin osoitteesi selville. Pidä ovi auki tai minä tulen väkisin. Kusipää. Terveisin siskosi
Vihlaisu. Kenenkään ei todellakaan pitänyt löytää häntä, mutta sisko oli aina ollut poikkeus. Alistair vastusti lapsellista impulssia heittää jotakin seinään. Talo ei pitäisi siitä. Hän laski puhelimen tyynesti takaisin sohvapöydälle ja painoi pään käsiinsä. Nyt hän joutuisi elämään varpaillaan. Unelmaa oli kestänyt viikon verran, totuus palasi nauramaan hänelle.
Sukulaiset kuuluivat ehdottomasti vaikeiden juttujen listalle. Vanhemmista viis, mutta sisko oli paha. Siskon kanssa he olivat juoneet ensimmäiset känninsä ja heitelleet puistossa oravia kävyillä niin kauan, että joku oli soittanut poliisit. Sisko oli ollut paikalla, kun kaikki alkoi kesiytyä puhki. Kun elämä ei ollutkaan sitä, mitä äidin äänellä luetut satukirjat lupasivat. Alistairia hävetti, että hän kuvitteli voivansa jättää aivan kaiken taakseen.
Hyvä on. Yksi ainoa myönnytys. Sisko ei tiennyt, miksi Alistair lähti. Kukaan ei tiennyt. Mutta voisiko hän todella päästää jonkun entisen hänen uuteen maailmaansa? Alistair nousi ylös, alkoi kiertää saliaan kuin häkkieläin. Pakoon ei pääsisi. Siskon temperamenttia vastaan ei voisi taistella. Sisko tuli ja sisko teki. Niin se vain meni.
Tuuli kierteli jälleen taloa. Ehkä se keskusteli Alistairin kanssa. Hän halusi uskoa niin. Pian yläkerrasta kuului kolahdus. Talo eristi ääniä heikosti, mutta pienet melut eivät kantautuneet alakertaan saakka. Alistair jätti juomansa ja kirjansa ja käveli yläkertaan. Ei olisi mitään syytä juosta, hän selitteli itselleen. Tämä oli hänen talonsa ja hän koki olonsa aivan turvalliseksi.
Yläkerran käytävällä seisoi pieni esine. Jokin pyöreä ja käsittämätön. Ikkuna oli jäänyt auki. Alistair ei muistanut jättäneensä sitä raolleen. Pikkuseikkoja. Hän kumartui poimimaan esineen käteensä ja tiputti sen saman tien säpsähtäen. Silmä. Alistair kierteli esinettä hetken ja totesi sen lasiseksi. Silmä yhtä kaikki.
Äkkiä ikkunalle. Kuka oli heittänyt silmän sisälle? Talossa ei ollut mitään täytettyä. Merellä ei näkynyt liikettä, aallot siellä vain hakkasivat vasten kiviä. Alistairia kylmäsi hetken. Sitten hän tarttui lasisilmään ja nakkasi sen niin kauas, että se varmasti hukkui aaltoihin. Meri sai lahjan. Alistair sulki ikkunan visusti ja jäi tuijottamaan aaltojen kiivasta liikettä, hukutti niihin ajatuksensa siskosta ja silmästä. Hetken hänestä tuntui, että merelläkin oli silmät, tuhansia räpytteleviä katseita aaltojen lomassa. Tasaiseen liikkeeseen saattoi kadottaa itsensä. Meren katse ei koskaan kadonnut. Alistair käänsi päänsä pois ennen kuin alkoi nähdä sairaalloisia muotoja aaltojen liikkeessä.
Taas kului uusi viikko horroksessa. Tavallista elämää, jota rytmittivät tuulen ja meren voimistuvat äänet. Alistair ei juuri käynyt kaupungilla. Hän oli hakenut ensimmäisellä kierroksella itselleen riittäväksi tarvikkeita monen viikon selviytymiseen. Mitä vähemmän hänen tarvitsi olla pois talosta, sitä parempi. Hänellä oli ajatus, että talo hurjistuisi, jos hän jättäisi sen liian pitkäksi aikaa yksin. He pelasivat hyvin yksiin, vanha kartano ja hän. Tylsyyksissään hän keskusteli kaapeille ja peileille.
Siskosta ei kuulunut. Viikko viestin saamisen jälkeen Alistair heräsi sietämättömään koputukseen. Sisko, hän ajatteli aamun ensimmäisenä ajatuksenaan. Hän juoksi kompuroiden alas ja avasi oven kylpytakissaan.
Alistair oli valmistautunut tähän. Hänellä oli jo mielessään selitysrimpsu, jonka hän avaisi hitaasti artikuloiden siskolleen tämän esittäessä tavanomaiset kysymykset. Miksi lähdit? Mitä tapahtui? Mikset jättänyt ilmoitusta? Entä isä ja äiti? Kyllä, kyllä, yksi asia kerrallaan, siskoseni.
Oven takana ei ollut siskoa. Oven takana ei ollut ketään. Lisää kylmiä väreitä. Alistair kietoi kylpytakin tiukemmin ympärilleen, yhtäkkiä hän oli täysin varma siitä, että joku tuijotti häntä. Ei ketään missään. Alistair kulki paljasjaloin ulos ja katseli kaikkialle ympärilleen.
Tie seisoi hiljaisena, pelto sen takana ei pukahtanutkaan. Ei jalanjälkiä pihatien sorassa. Ei mitään merkkejä siitä, että pihamaalla olisi kuljettu. Tuuli ei kuljettanut auton ääniä kaukaisuudesta. Maisema oli ennallaan. Tientakaisen pellon heinä hakkasi maata syystuulessa, keli enteili myrskysäätä. Unta. Alistair oli varma, että oli nähnyt unta koputuksesta. Täällä ei ollut ketään.
Kun Alistair kääntyi, hän näki portailla pienen esineen. Hetken hän tuijotti sitä. Viskilasi. Hänen oma viskilasinsa, jonka hän jätti keittiön uusitulle tasolle eilisiltana. Nyt se kyyhötti portailla kuin vaatien häneltä jotakin. Alistair vei kädet suulleen estääkseen itseään huutamasta. Se, joka lasin oli portaille jättänyt, katseli häntä nyt. Hän tunsi sen. Hän nosti lasin tyynesti käsiinsä, käänteli sitä ympäriinsä. Se ei tuoksunut muulta kuin viskiltä, mutta hän tiesi, ettei enää koskaan uskaltaisi käyttää sitä.
Naapurien pilaa. Sitä sen täytyi olla. Jollakulla oli sattumalta samanlainen. Eiväthän lasit mitenkään erityisiä olleet. Alistair sulki oven perässään ja käveli keittiöön. Keittiön tasolla ei ollut enää viskilasia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti