Talossa ei ollut ketään. Ei missään. Alistair ei mennyt takaisin yläkertaan, hän ei kyennyt kohtaamaan käytävällä ilkkuvaa sohvaa uudelleen. Miksi tilannetta piti oikein kutsua? Murtautumiseksi? Siltä se näytti. Mutta kuka siirtää sohvan niin hiljaa, ettei siihen herää viereisessä huoneessa?
Tilanteelle piti olla järkevä selitys. Alistair ei hyväksynyt muuta. Hän ei voinut soittaa kenellekään, kaikkein viimeisimmäksi poliisille. Virkavallasta ei koskaan ollut apua. Se ei ollut hänen puolellaan. Hän ei voinut soittaa, sille oli selvä este. Mitä vähemmän poliisi kiinnitti hänen elämäänsä huomiota, sitä parempi.
Kunpa Alistair olisi voinut soittaa Silasille. Silas tuntui olevan kuten talokin. Tuli ja meni. Yllätyksiä täynnä. Alistair ei saanut otetta. Hän unohti ihmiset elämässään ja ryhtyi kiertämään taloaan. Oli aika käydä kellarissa.
Hämärään piirtyi sumeita varjoja. Alistair ei juuri käynyt kellarissaan. Hän kuvitteli eteensä kuunkalpeat kasvot, joissa seisoi pimeän aristamat silmät. Ei. Ei täällä ketään ole. Kukaan ei asunut hänen talossaan. Hämähäkinseitit erottuivat kelmeää valoa vasten. Kylmyys hiipi iholle. Alistair totesi kellarin tyhjäksi ja kapusi jyrkät portaat takaisin ylös.
Kulkiessaan hän yritti miettiä, mihin asettuisi, jos olisi tunkeilija toisen kartanossa. Mitä enemmän Alistair asiaa ajatteli, sitä tietoisemmaksi hän tuli siitä, kuinka suuri hänen talonsa oli. Hän ja mahdollinen vieras voisivat aina karttaa toisiaan, pysyä eri puolilla taloa, jos vieras olisi riittävän nokkela. Ehkä tässä oli todella kyse jostakin sellaisesta. Kammottavasta, mutta inhimillisestä.
Kellarin ovi oli kiinni. Alistair tiesi jättäneensä sen apposelleen. Alistairin kädet vapisivat ovea avatessaan, mutta eivät kylmästä. Takana oli tyhjää. Pelkkä mahtipontinen eteinen. Ei kasvoja. Ei askelia. Alistair ei kuullut mitään. Hän muisti yhä taannoisen koputuksen. Ehkä seinien sisällä on joku.
Alistair huusi taas. Itselleen, talolle, kenelle tahansa.
”Nyt lopetat sen pelleilyn! Täällä ei ole ketään! Ei ketään!”
Kolahdus keittiössä. Aivan selvä kolahdus. Aiheutettu. Melkein kuin vastaus. Alistair juoksi keittiöön kädet valmiiksi nyrkkiin puristettuina. Kun sisko seisoi pilkkomassa tomaatteja, Alistair putosi polvilleen. Ei vierasta. Pelkkä sisko vain.
Itketti. Teki mieli huutaa lisää. Alistair ei noussut, vaikka siskon silmät laajenivat ja kulmat kaartuivat. Alistair istui ja hengitti raskaasti. Kaiken paino oli asettunut häneen eikä irrottanut. Erilaiset koputtelut kaikuivat yhä hänen mielessään. Silmiä aristi kellarin pimeän jälkeen. Alistair haroi punaista tukkaansa ja painoi pään polviinsa. Sisko laski veitsen leikkuulaudalle ja kyykistyi veljensä tasolle.
”Mitä helvettiä, veli?”
”Sitä samaa. Ihan sitä samaa, siskoseni.”
”Mitä täällä tapahtuu?”
”Kuinka sinä olet siinä? Miten pääsit sisälle? Et kai se ole ollut sinä kaiken tämän aikaa? Piinaatko minua kostoksi siitä, että lähdin?”
Läimäys. Kenties oikeutettu. Alistair ei ollut varma. Hän tuijotti hysteria katseessaan siskoaan, jonka olemus ei päästänyt mitään läpi. Sisko pyyhki käsiä essuunsa ja tarttui Alistairia ranteista. Sama ote kuin lapsena. Periksiantamaton, mutta sisimmässään luovuttanut. Ei siskoa Alistairin meno kiinnostanut, mies oli siitä varma. Kaikki hänen elämässään halusi peilata itseään hänestä. Ihmiset. Työ. Kaikki. Kaikki ennen taloa. Ja nyt talokin oli lipumassa hänen otteestaan.
”Mistä sinä puhut? En ymmärrä alkuunkaan.”
”Minun tavarani liikkuvat. Ne löytyvät paikoista, joista niiden ei pitäisi. En ymmärrä, mitä tapahtuu. Kuinka sinä pääsit sisälle?”
”Olit jättänyt oven auki.”
”E-… En minä…”
”Olit sinä. Usko nyt. Miksi minä siirtelisin sinun tavaroitasi?”
”En tiedä! Saadaksesi minut sekoamaan? Hitostako minä tiedän! Sinäkö se olet? Millä sinä sait sen sohvan yläkertaan?”
”Sohvan? Siirtyikö sinun sohvasi itsestään yläkertaan?”
Vaisuja nyökkäyksiä. Siskon ilme muuttui hiljalleen, samoin tapa, jolla hän piti Alistairin käsistä. Otteeseen livahti pelkoa. Alistair tunsi sen.
”Herranjumala… Soita poliisille. Entä, jos täällä on joku?”
”Sitähän minä olen tässä yrittänyt selvittää.”
”Paha juttu. Erittäin paha.”
Alistair pyöräytti silmiään.
Sisko nousi ylös. Kaivoi puhelimen taskustaan. Alistairilla välähti miltei liian myöhään. Hän singahti ylös lattialta ja kiskaisi puhelimen siskonsa kädestä. Sisko älähti, mutta Alistair ei antanut puhelinta takaisin.
”Ei poliiseja! Emme sotke virkavaltaa tähän.”
”Sinun talossasi saattaa olla tunkeilija!”
”Ei virkavaltaa, usko jo! Se ei vain käy. Okei?”
”Mitä helvettiä sinä oikein olet tehnyt, veli? Mitä sinä pakenit tänne?”
”Minä… Minä…”
Alistair pudisteli päätään. Oli asioita, joista ei puhuttu näiden seinien sisällä. Tämä talo kuuli kaiken. Tila imi kaiken tiedon itseensä. Alistairilla ei ollut varaa sellaiseen. Siskon silmät olivat kuten ihmisellä, joka esitti myötätuntoista saadakseen yhden pöyristyttävän kahvipöytäkeskustelun lisää. Niin, niin. Sellaista se minun veljeni puuhasi. Enkä minä tiennyt mitään! Niinpä! Kamalaa, kerrassaan kamalaa.
”Anna se. Me emme ole enää lapsia.”
Emmekö? Alistair ei osannut väittää vastaan. Jokin hänessä oli ikuisesti lapsuudessa. Pelkkä pieni poika leikkimässä omaa elämää isossa talossaan. Mitä sekavammaksi kaikki kävi, sitä enemmän hänestä tuntui pelkästään eksyneeltä.
”Anna se helvetin luuri nyt. En minä soita poliiseja. Hajoa elämääsi ihan rauhassa, jos haluat. Anna nyt vain se puhelin.”
Alistair ojensi kättään. Hän ei luottanut siskoon, mutta hän luotti itseensä vielä vähemmän.
Sisko veti puhelimen taskuunsa ja jätti sen sinne. Alistair huokaisi syvään, kaatoi molemmille drinkit ja käveli keittiöön. Sisko protestoi olevansa autolla. Alistair kohotti kulmiaan, sisko kumosi juoman alas yhdellä kulauksella.
”No niin, kerrohan minulle, minkä kummitustalon olet oikein ostanut. Mitä ihmettä täällä tapahtuu?”
Sisko ei antanut veljelleen tilaa kieltäytyä. Mielikuva yläkertaan siirtyneestä sohvasta eli luomien takana. Se ei jättänyt häntä rauhaan. Nurkkaanajetussa tilassa hän kertoi mielellään.
”Se alkoi viskilasista.”
Vai alkoiko? Alistair ei ollut enää varma, mikä oli tullut ensin. Talo oli täynnä yksityiskohtia, jotka halusivat vetää hänet yhä syvemmälle verkkoonsa. Mihinkään ei voinut luottaa. Täällä täytyi olla joku muu. Alistair kertoi kaikesta, vaikka muistikuvat juoksivat jo pakoon toisesta päästä. Oliko viskilasi todella mennyt rikki? Enää se ei ollut. Oliko hän särkenyt sen itse vai oliko se ollut joku muu? Ja entä seinässä ollut jälki?
”Veli… Veli, hidasta vähän. Sinä et ole asunut täällä puolta vuottakaan. Mistä sinä todella voit tietää, ettei täällä ole joku muu?”
”En mistään! Talo on liian iso tutkittavaksi. Kyllähän minä kuulen ääniä. Mitä kummallisimpia ääniä. Silaskin kuuli ne.”
”Silas?”
”Ai niin. Tosiaan.”
Alistair ei voinut olla varma, oliko Silas vain osa koko sotkua. Mies korkokengissä ja minihameissa ilmestyi miten sattui, tuntui enemmän harhakuvalta kuin oikealta, hengittävältä ihmiseltä. Silti Alistair uskoi Silasin palaavan hänen luokseen yhä uudelleen ja uudelleen. Huumeosuus nuorukaisen puheista piti vielä selvittää, mutta siitä siskon ei tarvinnut tietää mitään.
Sisko nyökkäili hiljaa. Hänen katseensa oli jo muualla nielemässä yksityiskohtia, jotka olivat hienompia kuin hänen omassa kodissaan. Siskon välitys oli räikeää vain, koska sen takana oli jotakin. Kyllä Alistair sen tiesi.
”Jos se mies ei koskaan ole todella lähtenyt täältä. Jos hän asuu nurkissasi?” Sisko tuijotti ikkunasta merelle. Sitä Alistairkin teki aina, kun ei voinut muutakaan.
”En usko, että se on hän. Jos olisit nähnyt hänet, ymmärtäisit varmasti.”
”Sanoitko, että hänellä oli pelkkä minihame tällaisessa maastossa? Hänen täytyy olla jotenkin epäilyttävä.”
Alistair ajatteli Silasin puhetta kamasta, mutta hymyili siskolleen. Ehei. Kaikkea sisko ei saisi.
”Hän sekoittaa päätäni ilmestymällä miten sattuu, mutta en usko, että hän asuu täällä. Hän on sellainen raukka. Tässä on kyse jostakin muusta.”
Yläkerrassa kolahti. Sisaruksista kumpainenkin hätkähti. He tuijottivat toisiaan hetken ääneti ja nousivat sitten molemmat ylös. Sisko vei sormen suulleen, shh, hiljaa nyt. Yhdessä he askelsivat portaat yläkertaan, Alistair näytti, mitkä portaat narahtivat. Laahaava ääni kuului käytävältä. Alistair huomasi vapisevansa. Hän ei katsonut siskoonsa. Siskon käsi oli hivuttautunut hänen omalleen, eikä hänellä ollut valtaa vetää sitä pois.
Hämärä oli jo ehtinyt laskeutua. Alistair puristi siskonsa kättä kuin poika, joka ei koskaan ollut lähtenyt yksin kotoa. Talon seinissä natisi, tuuli lauloi lauluaan. Käytävä seisoi tyhjänä. Hämärässä Alistair odotti näkevänsä sohvan pilkkaavan muodon. Se oli poissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti