Talo oli unelmien täyttymys. Kaksikerroksinen kartano, vanhanajan unelma. Kellari ja ullakko kuin kauhuelokuvissa konsanaan. Alistair piteli avaimia käsissään kasvoillaan virne, jollainen niillä oli käynyt edellisen kerran lapsena. Haaveet olivat ehtineet kerrostua tunkkaiseksi kasaksi, mutta nyt niiden joukosta poimittiin se, joka oli odottanut pisimpään. Oma talo. Merenranta. Ei sielun sielua missään. Alistair kuljetti avaimet lukkoon ja väänsi.
Aavistuksen ummehtunut haju iski vastaan eteisessä. Siihen tottuisi, Alistair kertoi itselleen. Eteinen oli kapea ja tumma, seinät jykevät. Kaikki oli niin vankkaa tekoa, että suurkaupunkien valkeat lasihirvitykset olisivat juosseet itkien karkuun. Alistairia nauratti. Hän kuljetti kättään pitkin seinää ja hymisi tyytyväisenä. Vihdoin oma elämä kaukana valvovilta silmiltä. Ei enää iltoja ylitöissä ja viikonloppuja merkityksettömien neitokaisten syleilyssä. Alistair nosti aurinkolasinsa otsalle ja laski matkalaukkunsa ovenpieleen. Hänen koko omaisuutensa mahtui yhteen laukkuun. Loput saisivat jäädä sinne, minne hän ei enää ikinä palaisi.
Alistair veti syvään henkeä ja katseli. Hän antoi talon kutsua hänet sisään, tuntea itsensä tervetulleeksi. Oli tärkeää kuunnella taloa alusta alkaen. Se oli nähnyt enemmän kuin hän. Hänen kolmekymmentä vuottaan verrattuna kartanon ikuisuuteen olivat yksi henkäys suuressa avaruudessa. Mitättömät, mutta olemassa. Miten hän saisikaan talon hyväksymään hänet asukkaakseen?
Tummia pintoja. Valmiiksi kalustettu talo. Elämä täällä aivan Alistairia varten. Mies juoksi huoneesta toiseen nauraen kuin pikkupoika, joka oli juuri saanut haaveilemansa lelun. Entinen elämä voisi hänen puolestaan painua helvettiin, hänellä oli jo kaikki. Ikivanhoja lipastoja, joiden valmistusvuotta hän ei häpeäkseen tunnistanut. Peilejä kuningattarien ajoilta, suuri sali kattokruunuineen. Alistair näki paljon, mutta ymmärsi välttävän harvoin. Kaikki oli suurta ja koristeellista vain häntä varten ja se riitti hänelle.
Keittiötä oli muokattu vain sen verran, että hella ja uuni oli päivitetty nykyaikaan. Hyvä. Suuri leivinuuni näytti yskivän entisaikojen savuja, Alistair ei uskaltanut mennä lähellekään. Hän piirsi sormellaan vinon hymynaaman vanhan uuniraasun pölyiseen kylkeen. Erikoista, että kiinteistönvälittäjä ei ollut vaivautunut siivoamaan pintaa. Talon edelliset omistajat olivat kuolleet aikoja sitten. Taloa yritettiin myydä vuosia myöhemmin syistä, jotka olivat Alistairille liian mutkikkaita. Vaikeita juttuja. Hän ei sekaantuisi vaikeisiin juttuihin enää koskaan. Talo maksaisi itsensä vielä takaisin.
Eteisen portaat narahtivat Alistairin astuessa niille. Mikä kaunis ääni. Alistair sulki silmänsä, otti seuraavan askeleen, mutta narahdusta ei kuulunutkaan. Ajatella. Pian hän tottuisi siihen, mitkä portaat narahtivat ja mitkä eivät. Kenties hän kävelisi alakertaan joskus vältellen narahdusaskelia, joskus aivan tarkasti niille astuen. Sekin oli vain yksi ihanista ajatuksista muiden joukossa. Talo totuttaisi hänet elämäänsä. Alistair silitti tummanpunaisia, kuvioituja seiniä kulkiessaan portaat yläkertaan. Aivan portaiden loppupäässä seinässä oli jälki. Alistair tunnisti sen heti. Sellaisia jälkiä jäi maalauksista. Pölykuviot olivat tuoreita, joku oli ottanut maalauksen pois viimetingassa. Alistairia kylmäsi, mutta hän unohti sen pian astuessaan yläkertaan.
Käytävän avaruus iski kasvoille jo portaissa. Ikkuna oli asetettu aivan käytävän päähän, se oli aavistuksen raollaan. Valkeat verhot keinuivat mereltä puhaltavassa tuulessa. Alistairista tuntui, että hän oli astunut kokonaan toiseen todellisuuteen. Alakerta oli tumma ja antiikkinen. Yläkertakin oli, mutta ikkuna katkaisi kaiken. Se dominoi kuvaa. Maisema pyrki sisälle taloon. Alistair tunsi kunnioitusta sellaisen edessä.
Alistair kulki käytävän päähän, kurkisti vääristävästä ikkunasta ulos. Lasi oli sellaista kuin ennen vanhaan, väräjävää, epätodellista. Portti entiseen elämään, kauan sitten täällä asuneiden ihmisten silmien taa.
Maisema oli vielä voimakkaampi läheltä katsottuna. Meri seisoi heti talon takana. Vakaat kalliot estivät Alistairin uutta maailmaa putoamasta laineiden syleilyyn. Alistair veti ikkunan kiinni. Kun ilma ei enää käynyt vasten kasvoja, meri tuntui olevan jälleen kauempana. Alistairia kylmäsi. Sillä tavalla meri olisi aina hänen kanssaan, halusi hän sitä tai ei. Se velloi nälkäisenä ja odotti.
Alistair asteli kohti makuukammaria, joka oli käytävästä oikealla. Myyjän kanssa soitellessaan hän oli kysellyt useita kertoja, olivathan makuuhuoneen ikkunat varmasti merelle päin. Kyllä, kyllä, välittäjä oli kertonut. Merelle päin. Ja sivupihalle. Kuivalle nurmikkopläntille, jonka takaa näkyi vain tie, joka ei vienyt minnekään. Alistair oli eristyksissä. Lähimpään naapuriin oli kymmenen kilometriä. Ei paljoa, mutta liikaa silloin, jos hätä oli käsillä. Mutta ei olisi. Ei täällä, talossa, jonka meri tahtoo niellä.
Alistairin katse sivuutti ikkunat, jotka osoittivat merelle, kuten hänelle luvattiin. Hänen katseensa lipui ohi pylvässängystä ja suuresta, pyöreästä peilistä sen vieressä. Ensimmäisenä Alistairin silmiin osui pieni ovi. Aivan selkeä ovi, yritti se leikkiä mitä tahansa muuta. Tapetti oli tummanpunainen ja koukeroinen, mutta siihen oli jäänyt selvä suorakulmainen jälki. Ovi. Ovi minne? Alistair painoi kämmenensä sen päälle, mutta mikään ei liikahtanut. Hän kuljetti kättään rajatulla alueella, kunnes löysi pienen kohouman. Hän raaputti tapettia ajattelematta asiaa sen kummemmin. Tämä talo olisi ikuisesti hänen, hän saisi tehdä sillä mitä halusi. Talo oli jo päästänyt hänet sisään. Se ymmärtäisi kyllä.
Painauma osoittautui pieneksi nupiksi. Pieni nuppi pienelle ovelle, aivan, aivan. Selkeää. Järkeenkäyvää. Alistair piti asioista, jotka saattoi ymmärtää. Sellaisista kuten pieni ovi nuppeineen sekä ajan väsyttämät, narisevat portaat. Alistair painoi nuppia ja kiskaisi. Ovea piti nykäistä kunnolla, jotta se avautui naksahtaen. Ilmaan levisi pölyä. Alistair yski ja köhi.
Oven takana oli toinen tapettikerros. Pohja oli kenties joskus ollut musta, mutta elämä oli kerrostunut sen päälle. Sairaan näköisiä kuvioita, joiden löyhkä iski vasten kasvoja. Alistair värähti kauemmas. Oliko seinä mätä? Miksei tällaisesta kerrottu mitään? Tämä oli vanha talo, mutta hyvin säilynyt. Kaikki kuntoseikat listattiin Alistairille tarkasti. Hän voisi koska tahansa soittaa ja vaatia rahojaan takaisin. Mutta hän ei tekisi niin. Ei tämän pienen oven vuoksi eikä minkään muunkaan. Hän ei olisi enää koskaan yhteydessä kehenkään. Poikki jokainen lanka, joka piteli häntä entisessä elämässä. Laikukas tapetti oven takana irvisteli Alistairille, hän päätti tyynesti sulkea oven. Pysyköön kiinni. Ajatus omituisen oven läsnäolosta hänen makuuhuoneessaan teki hänen olonsa levottomaksi, mutta hän ei antanut ajatukselle valtaa vaan nousi ylös.
Kun Alistair oli aikeissa käydä tutkimaan makuukammarinsa muita yksityiskohtia, alakerrasta kuului koputus. Aivan selvä koputus. Hetken Alistair kuvitteli sen kuuluvan talosta itsestään. Kumiseva, vaikea ääni. Aivan kuin joku koputtelisi seinien sisällä. Luoja, älä säikyttele itseäsi. Alistair pudisti ajatuksilleen päätään ja juoksi alakertaan.
Alistair piti käsiään nyrkissä, lähtövalmiina. Jos hänet oli löydetty, hän ei antautuisi taistelutta. Nyrkit pääsivät avautumaan heti, kun Alistair näki, ettei oven takana seissytkään hänen edellinen elämänsä vaatimassa vastauksia.
Nuori poika. Ei teini, sen paljastivat juonteet silmäkulmissa, mutta olemukseltaan ikinuori ja hauras sillä tavalla, joka houkuttelee vahvempia antamaan turpaan kapakoiden vessoissa. Pörröinen tukka, pieni nenä ja laastari naamassa. Jos jonkinmoista suttua kasvoissa, Alistair ei saanut selvää, mikä oli verta, mikä jotakin muuta. Pojalla oli päällään vain verkkopaita, minihame ja pilkullinen turkki. Asu sai Alistairin ajattelemaan suurkaupunkien ilotyttöjä.
”Minun nimeni on Silas”, poika sanoi äänellä, joka oli pehmeä kuin kevään ensinuput. ”Saanko tulla sisälle?”
Alistair ei osannut ajatella muuta kuin sitä, että hänen lähimmät naapurinsa olivat kymmenen kilometrin päässä. Silti tämä poika oli tässä, paljasjaloin, verta kasvoissaan.
”Tuota noin, minä muutin aivan äskettäin”, Alistair sanoi haluten vain sulkea oven ja jatkaa elämäänsä kuin resuista poikaa ei olisi koskaan ollutkaan.
”Minä tiedän.”
Jokin Alistairin sisällä liikahti. Ei myötätunto, sellainen oli jäänyt jo kauan sitten. Jokin enemmän pelon kaltainen, oma elimensä, vääntyilevä ja vaikea. Alistair veti oven kokonaan auki ja viittoi poikaa.
”Tule sisälle.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti