”Minä menen ullakolle. Kolua sinä alakerta. Älä käy kellarissa, portaat ovat pirulliset.”
”Koluan joka nurkan. Pahoittelen, jos löydän kaikki piilottamasi salaisuudet.”
”Hitot minä sellaisista, jos vain löydämme ratkaisun tähän!”
Alistairin ääni oli korkeampi kuin koskaan. Sohvaa ei löytynyt enää edes alakerrasta. Aluksi sisko katsoi veljeään kuten aina siihenkin saakka. Kyseenalaistaen. Ajatellen, että kaikki oli vain Alistairin päässä. Sitten alakerta huusi sohvattomuuttaan ja siskon ilme muuttui samanlaiseksi kuin Alistairinkin. Epätoivo levisi ilmeestä toiseen. Alistair tunsi nimetöntä vahingonriemua siitä, että sisko oli kerrankin väärässä. Alistair ei ollut sekoamassa. Nämä asiat todella tapahtuivat, ja siskokin näki ne. Kaikki lipui hiljalleen kohti kuhisevaa hulluutta. Se antoi Alistairille lisää liikkumavaraa.
Sisko jäi alakertaan Alistairin ryhtyessä koluamaan ullakkoaan. Hän oli käynyt siellä ainoastaan kerran. Pelkkä tarkistuskäynti, aivan kuten nytkin. Ullakoista oli tehty kymmenittäin kammottavia elokuvakohtauksia, joista jokainen kieppui Alistairin tajunnassa hänen kiivetessään tikkaat ylös. Ei taikauskoa. Ei hulluutta. Johan tästä on keskusteltu. Silti jokainen rasahdus sai sydämen hakkaamaan lujana rinnassa.
Alistair sohi läpäisemätöntä pimeyttä taskulampulla. Hämähäkinseittejä, edellisten asukkaiden pahvilaatikoita ja kasapäin sanomalehtiä. Tilaa juuri niin paljon, että jos joku haluaisi hautautua sanomalehtiin, täällä se olisi mahdollista. Alistairin siirrellessä laatikoita ja pöyhiessä lehtiä hän tuli ajatelleeksi, että ullakko oli täysin hiljainen. Mitkään Alistairin kuulemista koputuksista eivät olleet peräisin täältä. Täällä räpistelivät korkeintaan linnut.
Alakerrastakaan ei kuulunut mitään. Sisko tuskin löytäisi ketään tai mitään. Alistair oli jo kömpimässä takaisin makuuhuoneeseensa, kun jostakin kaikui vaimea ääni. Alistair pysähtyi, sammutti taskulamppunsa ja kallisti päätään. Sydän sykki niin lujaa vasten rintakehää, että se miltei peitti kaikki muut äänet alleen. Silti jostakin kuului vaimeaa, toistuvaa ääntä. Pimeys oli rikkoutumaton. Alistair ei nähnyt eteensä, mutta mitä enemmän hän kuunteli, sitä enemmän ääni alkoi kuulostaa itkulta. Katkeilevalta, nykivältä itkulta. Hän tunnisti sen tavan itkeä, ne olivat häpeävän kyyneliä.
Veri jäätyi suonissa. Niska oli hikinen, koko keho tuntui hiljalleen luovuttavan. Päästävän irti. Alistair yritti sytyttää lamppua uudelleen, mutta se tippui hänen hikoavista käsistään. Kolahdus. Itku sammui. Alistair nieleskeli. Ullakko haisi mädältä. Ehkä se oli jokin menehtynyt lintu. Kuoleman haju. Aivan selvä kuolema. Itkua ei enää kuulunut. Haju voimistui, kun sitä veti henkeensä, kuinka Alistair ei ollut huomannut sitä aiemmin?
Alistair luovutti valon suhteen. Pimeä oli verkostoitunut kaikkialle, se oli paksua ja tahmeaa. Sitä ei päässyt pakoon. Alistair peruutti takaisin tikkaille. Nyyhkytys palasi, se oli selkeää ja epätoivoista.
”Helvetin helvetti”, Alistair hengähti, ”tämä on minun taloni. Mene sinne, mistä tulitkin. Mene pois. Minä asun täällä nyt.”
Entä, jos kaikki tämä olikin talosta lähtöisin? Alistairin koko keho vapisi. Jos kaikki sykki talosta käsin, mitään ei ollut tehtävissä. Lähde pois. Kapteenikin hylkää laivansa, jos siihen tulee reikä. Ei. Tämä talo oli maksanut Alistairille kaiken. Koko edellisen elämän. Hän jäisi, vaikka jokainen huonekalu siirtyisi itsestään ja mätä haju peittäisi kaiken alleen.
Alistair juoksi yläkerran käymälään ja tyhjensi peilikaapin sisällön lattialle. Vanhoja lääkkeitä, hammasharja ja -tahna, ei mitään tärkeää. Vika ei ollut hänessä. Ei voinut olla. Hän ei käyttänyt mitään. Ei ylimääräisiä pillereitä. Silti se piti tarkistaa. Alistair sohi esineitä lattialle, meteli jäi kiertämään seiniin, vaikka sellainen ei ollut mahdollista. Ympäristö toisti kaiken. Mutta nyyhkytystä ei enää kuulunut, mekkala peitti sen alleen. Se riitti Alistairille hetkeksi.
Peilistä katsoi väsynyt mies, jonka letti roikkui pesemättömänä selässä. Alistair oli aina ollut siisti mies. Hän pukeutui korostaen sitä, mikä hänessä oli muille kaunista katsoa. Leveät hartiat, kapea vyötärö ja symmetriset piirteet. Nyt peilistä katsoi joku muu, miltei ihminen. Kaiken uuvuttama. Itku kuului taas. Alistair vei kädet korvilleen. Hän käveli takaisin käytävään jättäen pilleripurkit lattialle. Kunpa hän olisikin ihminen, joka olisi voinut pistää kaiken sairauden tai aineiden piikkiin. Mutta hän oli terve. Hänellä oli menneisyys, ja hän oli aina kyennyt elämään sen kanssa.
Ullakon luukku oli kiinni, tikkaat piilossa. Alistair otti kädet korviltaan. Ei itkua. Haju vain. Sitten yhtäkkinen tömähdys vasten luukkua. Alistair hätkähti. Tömähdys oli riittävän raskas ollakseen mikä tahansa. Ihminen. Entä, jos se on ruumis? Alistair juoksi portaisiin. Tämä oli tarpeeksi. Hänelle riitti. Hän etsisi siskon ja ajaisi tämän kanssa kaupunkiin juomaan päänsä täyteen. Talo saisi odottaa.
”Sisko! Sisko, luoja, minä en jaksa tätä enää! Missä sinä olet?” Huhuilu kierteli seiniä. Alistair varoi koskemasta mihinkään. Pintoihin ei voinut luottaa, joinakin päivinä ne mukailivat ihmisruumista. Niinä päivinä tuuli ei ollut vain tuulta, vaan hengitystä. Laskettavaa, rytmillistä hengitystä, joka lauloi Alistairin uneen pimeässä yläkerrassa.
Alistair jatkoi huhuilua. Ei vastausta. Ei kai sisko ollut sittenkin mennyt kellariin? Alistair kiersi salin, katsoi jopa huonekalujen takaa. Ulkona tuuli lujaa, aallot olivat korkeita kuin muurit. Ne jättivät talon suojiinsa.
Huhuilu jatkui. Sisko ei vastannut. Alistair tarkasti kellarin, palasi yläkertaan. Siskon auto oli yhä pihalla. Alistair siirtyi ulos, juoksi kallioilla, huusi pellolle. Ei ääntäkään. Tuuli se vain riehui, laineet hakkasivat kallioita, mutta sisko ei ollut missään.
Alistair palasi takaisin sisälle, kiersi talon vielä kerran. Haju yläkerrassa oli vain voimistunut, mutta kaikki huoneet pysyivät äänettöminä. Yksikään peili tai lipasto ei kertonut, minne oli siskon piilottanut. Hengästyneenä Alistair lyhistyi eteisen kuvioidulle matolle ja painoi pään polviinsa.
Talo oli kadottanut esineitä. Niiden menon saattoi kestää, ne eivät olleet Alistairin alun perinkään. Mutta nyt sisko oli poissa. Meri huusi ulkona, mutta siskoa ei löytynyt. Todellisuus oli niellyt naisen kokonaisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti