Minä en kuule itseäni. En tietenkään. Tai kuulen, mutta en reagoi. Aika on rikki, olen jumissa jossakin toden ja unikuvan välissä. Mennyt minä ei tee mitään. Eikä tekisikään, ellen kiinnittäisi hänen huomiotaan jollakin. Mutta mikä minua motivoi? Se minä, jonka kuulin portaiden alapuolella, ei motivoidu mistään muusta kuin omasta vapaudestaan. Vain sen perässä hän juoksisi itsensä väsyksiin. Enkö minä tee samaa nytkin? Yksi ikuinen kiertokulku. Me emme pääse koskaan vapaaksi, minä ja hän. Mennyt ja nykyinen. Tuntuu vaaralliselta ajatella meistä samana henkilönä.
Olen yhä käytävällä. Se ei ole minun taloni käytävä, pelkkä sen mukaelma. Tiedän sen nyt. Seinä tuntuu iholta, hiljaisuus on korviahuumaava. Ulkona on edelleen pelkkää valkeaa utua, joka särkee silmiäni. Liian kirkasta. Täällä ei ole yötä ja päivää. En saa ajatella unta. Jos nukahdan, kadotan taas jotakin.
Selaan vihkoani. Muistinpanot ovat mielipuolisia, mutta ne auttavat. Olen hahmottanut suuria linjoja, ja sen jälkeen talo on piirtänyt ne uudelleen. Otetta on mahdotonta saada kunnolla. Teemat kiertävät, sen olen ymmärtänyt. Mikä tämän huoneen teema on? Olen nimennyt asioita vihkoon täysin impulssinvaraisesti. Kuinka syvällä minä jo olen? Monesko versio itsestäni tämä on? Joskus minusta tuntuu täällä, että minuuteni on säpälöitynyt ja etsin sen palasia. Ehkä tämä on vain helvetillinen huumetrippi. Ehkä en ole koskaan ollutkaan kukaan. Joka tapauksessa olen eksynyt syvälle omaan talooni.
Painan pään polviini. Kenties minun vihdoin pitäisi avata edessäni odottava makuuhuoneen ovi. Voisin jopa yllättyä, jos se veisi minut makuuhuoneeseen eikä kokonaan toiseen maailmaan. Sitä ennen kirjoitan vihkooni.
Kävimme lähellä ulko-ovea ja portaikkoa. Silas on kadonnut. Furby. Valkea huone. En kuullut itseäni. Minä olen tuolla, mutta en reagoi itseeni. Idiootti.
Monta minua.
Päässäni suhisee. Nauran ajatukselle, että vihkoni päätyisi joskus jonkun terapeutin käteen. Aikamoista. Pääsisipähän käsiksi syvällisiin ajatuksiini furbyista ja takseista. Kaikenlaista sitä onkin. Nousen ylös, puristan muistivihon rintaani vasten ja avaan oven. Ensin se vastustelee. Jossakin narahtaa. Se kuulostaa ihmisaskeleelta. Toinen narahdus. Kovempi. Liian raskas ollakseen ihminen. Minä renkkaan ovea, se aukeaa voimalla.
Vedän oven kiinni perässäni ennen kuin ehdin ajatella asiaa sen kummemmin. Automaattista. Menneisiin huoneisiin ei mennä. Talo ei ole koskaan toiminut sillä tavalla. Eteeni avautuu sali, aivan kuten omani. Ilmassa leijuu tunnistamattomia partikkeleita. Melkein kuin lunta.
Tavaroiden järjestys on erilainen kuin salissani, mutta se on silti salini. Jäljennös siitä. On kuin huolimaton piirtäjä olisi matkan varrella unohtanut yksityiskohdat ja laittanut ne vääriin kohtiin. Täälläkin haisee mereltä. Lattiaan kajastuu tuntemattomasta valonlähteestä heijastuksia, jotka ovat kuin merenpohjaan tippuvat auringonsäteet. Hiukkaset jatkavat leijumistaan. Olen unessa. Tämän kaiken on pakko olla loputonta unta.
Kaappikello on jumittunut yhteen aikaan. Kahta vaille kaksitoista, ikuisesti. Viisarit yrittävät edetä eteenpäin, tikitys kuuluu, mutta mitään ei tapahdu. En muista elämässäni yhtäkään hetkeä, joka olisi tapahtunut kahta vaille kaksitoista. Sivuutan sen. Se ei ole olennaista. Katseeni nielee seuraavia yksityiskohtia, mutta korvani ehtivät ensin.
Jumittuneen kellon tikityksen takaa kantautuu toinenkin ääni. Jokin korisee. Suree. Miltei ihmisen itkua, mutta syvempää, katkeilevaa. Kituvaa. Liian märkiä ääniä. Säpsähdän, kun ymmärrän, etten tunnista, mistä suunnasta ne tulevat. Yhtäkkiä huoneeseen ei mahdu mitään muuta. Katseeni kiertää kiertämistään. En ymmärrä. Täällä ei ole ketään minun kanssani. Yllättäen ääni lakkaa. Joku leikkaa sen keskeltä. Sitten. Hengitys niskassani.
Kun käännyn, olen valmis kaikkeen. Joku seisoo lähellä, liian lähellä, valot kiertelevät muodotonta sotkua. Hetkeen en erota mitään. Pelkkiä raajoja, mieli täyttää aukot paniikilla. Kun lopulta erotan, että edessäni seisoo ihminen, en ymmärrä, ketä katson. Punaiset hiukset, samanlaiset kuin minullakin. Painettu pää. Tuttu ruumiinrakenne. Minun tuntuu vaikealta muistaa, että tällainenkin ihminen on olemassa. Minun siskoni. Se on todella minun siskoni.
”Sisko?” Ääneni on orpo ja soinniton tässä kylmässä tilassa. ”Oletko se sinä?”
Sisko kohottaa päätään. Kasvot ovat mustelmilla, poski on turvonnut. Hän näyttää ruumiilta. Mutta hän on vielä täällä. Kaiken tämän ajan hän on ollut täällä.
”Veli?” Se on hänen äänensä. Jokin sisälläni menee rikki. En kuvitellut enää koskaan näkeväni häntä. Tuskin kuvittelin näkeväni ketään enää ikinä.
Haparoin varoen hänen kosketustaan. Tämä talo on vääntänyt minut muotoonsa. Kenties se versio, jonka näen siskostani, on myös mukaelma, joku versio, jota tuskin tunnen. Mutta hänen ihonsa on sileä. Viileä, mutta ei kohmeinen. Hän on elossa. Vedän hänet rintaani vasten ja puristan. Valo leikkii kuvioidulla matolla siskon selän takana. Ehkä olemme merenpohjassa ja kuolleita molemmat. Sillä ei ole merkitystä. En ole enää yksin.
”Mihin sinä laitoit sen sinun kauniin sohvasi?” sisko kysyy. Hänen äänensä puuroutuu. Se kuuluu tasojen läpi. Aivan kuten veden alla. Tässä huoneessa on jotakin sairasta. En saa siitä otetta.
”Minkä sohvan?”
”Sen samettisen. Punaisen.”
Sisko on oikeassa. Minun salissani ei ole sohvaa. Muistan, kun toinen minä löysi sen yläkerrasta. Mutta siitä on jo aikaa. Minä olen kaukana siitä ihmisestä. On tapahtunut niin paljon. Aika on laskostunut harteilleni.
”Sisko rakas… Anna minulle anteeksi.”
”Mistä sinä puhut?”
”Kun minä lähdin. Päästin sinut pois.”
”Tässähän minä olen, älä nyt hulluja puhu. Ensiviikolla on isän kahdeksankymppiset, minä odotan, että ilmestyt paikalle.” Naureskelua. ”Vaikka tuskin hän sinua muistaa. Tai ketään muutakaan. Kerroinko sinä, mitä Lise sanoi isälle?”
Hänen tyttärensä. Siskontytär. Pieni Lise. Miten kaukana kaikki se onkaan.
”Sisko kulta, kuuntele nyt. Me emme ole siellä. Me olemme syvällä… todella syvällä…”
Siskoni silmät ovat sameat. Hän tuijottaa huonetta tiiviimmin kuin minä.
”En tiedä, mitä sinä oikein horiset. Joko sinä olit ajatellut muuttaa takaisin kotiin ja lopettaa tämän maalaisleikkisi?”
”Tämä on minun kotini.” Tämä vajoava, kieroutuva pesä. Se on silti minun kotini. Mitään muuta kotia minulla ei ole koskaan ollutkaan. Ei se ole olennaista. Puristan vihkoa tiiviimmin rintaani vasten. Minun täytyy vain päästä pois täältä. Mikä muukaan koti olisi kuin ensimmäinen paikka, josta oppii juoksemaan pakoon?
”Ei, veliseni, sinä pakenet menneisyyttäsi, ja se on eri asia kuin todellisen kodin löytäminen.”
”Mitä sinä siitä ymmärtäisit? Sinulla on perhe.”
”Minä kasvoin sinun kanssasi, joko olet sen unohtanut?”
”Minua ei kiinnosta! Minä haluan vain pois täältä.”
Sisko siristää silmiään. Jossain kuuluu suhinaa. Tila muuttuu taas, mutta se ei tee sitä näkyvästi. Huoneessa on ovetkin väärässä paikassa. Ei minun salini. Olen vielä kaukana ulko-ovesta.
”Vastahan sinä sanoit, että tämä on sinun kotisi etkä sinä liiku minnekään.”
”Katso ympärillesi. Sano, että tämä on normaalia.”
Ilme siskon kasvoilla pudottaa jotakin kylmää vatsanpohjalleni. On kuin minä olisin tässä se, joka ei ymmärrä.
”Sinun sohvasi puuttuu. Sisustus on muutenkin outo, mutta se ei taida johtua sinusta.”
Ei. Voi ei… Eikö hän näe? Valo keinuu kuvioidulla matolla. Täällä sinertää. Me olemme syvällä. Merenpohja. Sen minä kirjoittaisin vihkooni tämän huoneen teemaksi. En kuitenkaan tee niin, sillä sisareni katsoo minua syvälle silmiin eikä kykene tunnistamaan miestä niiden takana veljekseen.
Peräännyn. Kompastun sohvapöytään, jollaista minulla ei ole. Tämän huoneen sisustus on liian moderni, liian lähellä jotakin, jota en kykene muistamaan. Siskon ilme käy yhä selittämättömämmäksi. Hän ei tunnu ymmärtävän minua laisinkaan. Valot läikähtävät. Nyt niistä erottaa veden piirtämät muodot. Vaikka täällä ei ole vettä.
”Veliseni, sinä et tunnu voivan kovin hyvin.”
”Tämä tila… se sekoittaa pääni… Etkö sinä näe?”
”Nyt sinä puhut sekavia. Istu alas. Puhutaan.”
”Ei… Ei, minun täytyy päästä pois.”
”Jestas sinun kanssasi. No kävele ulkona sitten. Olet ihan hysteerinen.”
”En minä pääse ulos! Etkö sinä näe! Me olemme eksyneet… Vesi keinuu. Näetkö sen? Tämä ei ole minun huoneeni… Talo muuttuu jatkuvasti. Se vääntyilee.”
Siskokin perääntyy. Me etäännymme toisistamme joka askeleella, vaikka todellinen välimatka syntyi jo kauan sitten. Tämä tila ei voi hyvin. Meri ei haise terveeltä. Suola ja kuoleva aines sekoittuvat.
”Hitto. Ei tästä tule mitään. Minä menen etsimään Silasin.” Silas on vieläkin poissa. Minä etsisin hänet ja yhdessä me lähtisimme täältä. Olen päästänyt siskon pois jo kauan sitten.
”Kenet?” Ääni on vilpitön ja ärsyyntynyt siskolle ominaiseen tapaan. Silti sen takana on jotakin. Se on yhä aavistuksen puuroutunut, tila vääristää sitä. Mutta siinä on jotakin muutakin.
”Sinä tunnet hänet kyllä. Olen puhunut hänestä sinulle.”
”Et varmasti ole. Ethän sinä tunne täältä ketään. Kuka hän on?”
”Hän on minun… minun…”
Samassa minä ymmärrän vihdoin katsoa siskoani tarkemmin. Tämä on nainen, jonka kanssa olen kasvanut, jonka jokaista kohtaa olen joutunut sietämään halki elämäni. Hänen leuassaan on luomi, josta pilkkasin häntä teininä. Noita-akka. Minun siskollani on luomi leuassa, mutta naisella, jota katson, ei ole.
Silloin minä juoksen. Askeleeni hidastuvat, jokainen liike on raskas kuin juoksisin veden alla. Salini irvikuva kaiuttaa ääniä, tunnen kuinka ne lähestyvät. Minun olisi pitänyt juosta ensimmäisenä. Olen kirjoittanut vihkooni monesti, että täällä ei ole elämää. Sisko olisi voinut olla. Poissa sekin kuvitelma. Pelkkää painajaista kaikki. Muodot sekoittuvat edessäni, tartun oveen kuin se olisi viimeinen keino pysyä hengissä. Äänet kuuluvat aivan takaani, mutta niissä ei ole enää mitään inhimillistä. Ihminen ei hengitä noin. Olento, jota syleilin kuin sisartani, on joku muu. Jokin muu. Osa painajaista, joka kuristaa minua hitaasti tiukemmin otteeseensa.
Ovi aukeaa. Sen auetessa vesi pulppuaa toiseen huoneeseen, virta vetää minut perässään. Se oli sittenkin vettä. Aivan kuten unessa, minä hengitin veden alla. Suljen silmäni ja sallin virtauksen viedä minut mukanaan. En ajattele sitä, mitä se tarkoittaa. En ajattele sitäkään, että mikään tästä ei ole mahdollista. Käteni ei ylety sulkemaan ovea, voin vain rukoilla, että ihmiskasvoinen painajainen ei pääse perääni. Ehkä siskoltani näyttänyt olento oli vain osa tätä kaikkea. Painajaisen luomus. Jokin, jonka olen itse luonut.
Seuraava huone on jälleen pimeä. Hämärässä tuoksuu pöly ja kaneli. Kenties jokin varasto. Päässäni jyskyttää, toistelen yhä siskon puuroutuneita sanoja ja täydellisen istuvia kasvoja. Se, mikä minua täällä juoksuttaa, ei ole mikään, millä olisi kasvot. Silti se osaa luoda ajatuksistani ja peloistani minulle kuvan ihmisestä. Painan hetkeksi pään polviini ja hengitän syvään. Huuto ei auttaisi mitään. Ei suuri eikä pieni. Pitelen korviani, jotta äänet lakkaisivat. Rahisevat ja rikkinäiset. Olisi se pitänyt tietää, että mikään ihminen ei kuulosta siltä.
Ja vääntynyt huone. Sekin vain yksi tapa ilkkua minulle. Et koskaan pääse pois näin. Kyllähän minä sen tiedän. Olen kotonani, mutta minkä hinnan joudunkaan siitä maksamaan. Vien käden takkini sisään, aion vetää muistivihon esiin ja jatkaa hahmotelmaani. Käteni osuu tyhjään. Ei vihkoa. Ei mitään.
Vihko on poissa. Silloin minä huudan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti