Kun sisko viimein oli ovella, Alistair piteli veistä käsissään. Viskilasi oli jäänyt yhdeksi kerraksi, mutta jokainen kolahdus oli potentiaalinen uhka. Talolla oli silmiä kaikkialla. Alistair avasi oven kädet täristen. Siskon silmät suurenivat kahdeksi isoksi planeetaksi.
”Herranjumala, meinasitko paloitella minut heti ovella?” Siskon katse oli veitsessä.
Alistair hymähti. Ei hätää.
”Paloittelin tomaatteja, kiitos vain huolenpidosta.”
Hiljaisuus. Sisarukset seisoivat ovensuussa tuijottaen toisiaan kuten eri poluille kulkeneet ihmiset katsovat.
”No? Aiotko päästää minut sisään vai et?”
”Sinähän sanoit vaikka murtautuvasi.”
Sisko sysäsi Alistairin tieltään ja lampsi suoraan eteiseen. Mahtipontiset tummanpunaisen ja mustan sävyt hyppäsivät suoraan hänen silmilleen, Alistair kuuli hengähdykset sulkiessaan vielä ovea. Hän antoi siskon mennä ja kulkea. Hän itse tarkisti oventakusen vielä kerran. Ei mitään. Ei kerrassaan mitään.
”Mikä lukaali tämä nyt on olevinaan! Jestas!”
Alistair kulki tyynesti keittiöön ja piilotti veitsen. Sisko huomaisi kyllä, että tomaatteja ei ollut missään. Tai sitten ei. Ei sillä niin väliä. Sisko ei jäisi, vaikka olikin kerran ollut tärkeä.
”Mitä ihmettä, veli? Mikä tämä talo on? Mistä sinä…”
Alistair tiesi, mitä sisko olisi halunnut kysyä. Mistä sinä sait rahat tällaiseen taloon. Alistair johdatti sisarensa saliin ja istutti takan äärelle. Takassa ei palanut tulta, sali hengitti kylmää.
Sisko ei enää tuijottanut taloa. Hän oli ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse. Alistair sen sijaan ei katsonut siskoaan silmiin. Hän katseli rakkaan salinsa yksityiskohtia. Kuunteli kaappikellon tikitystä. Odotti, että sisko avaisi suunsa.
”Sinä et sitten ajatellut kertoa meille muille koskaan.” Ei pettynyttä ääntä. Sisko kuulosti enemmän toteavalta kuin arvostelevalta.
Alistair pudisti päätään. Kaikki sai jäädä taa.
”Itsekäs kusipää.” Sisko potkaisi kengät jalastaan. ”Itsekäs vitun kusipää. Sinä ja sinun leikkisi. Ei tullut mieleen, että sinusta oltaisiin huolissaan?”
Alistair alkoi nauraa. Painuisi sisko vain takaisin kotiinsa. Hänellä sentään oli todellinen elämä, valmiiksi pureskeltu, mutta elämä yhtä kaikki. Menisi miehensä ja lapsiensa luokse. Valmiiseen, kauniiseen maailmaansa.
Alistair risti jalkansa. Kaappikello tikitti.
”Me olemme aikuisia ihmisiä. Minä en ole velvollinen selittelemään tekemisiäni.”
”Käyttäytyisit sitten kuten aikuiset ihmiset. Mitä ihmettä tämä on, veli? Tätä taloa ei ole meidän perheemme rahoilla ostettu. Etkä sinä käy nyt töissäkään.”
Tik, tak. Kaappikello se vain jatkoi.
”Mistä sinä edes sait idean hankkia tällaisen talon? Keskellä ei mitään. Ei ketään missään. Mitä, jos jotain sattuu?”
”En minä pelkää.” Alistair ajatteli veistä, jonka kanssa avasi oven. Viskilasia. Jopa jälkiä seinässä. Ei hän pelännyt. Hän vain varautui kaikkeen. Näillä seuduilla täytyi osata pitää puolensa.
”Kuvittelitko sinä, että antaisin sinun päästä niin helpolla? Että voisit vain lähteä ilmoittamatta enää koskaan mitään? Itsekäs kakara. Sinä et ole yksin tällä planeetalla, vaikka kenties haluaisitkin niin. Mitä sinä olit ajatellut täällä muka tehdä? Tuijotella merelle ja nauttia ylhäisestä yksinäisyydestäsi?”
”Se, siskoseni, ei kuulu sinulle.”
Sisko oli hiljaa. Totuus kirpaisi. Alistairia olisi huvittanut, jos hän ei olisi ollut niin silmittömän ärsyyntynyt.
”Pidä hyvänäsi sitten.”
”Et sinä tarkoita sitä. Sinähän et halua päästää minua pois.”
”Onko se väärin? Sinä olet perhettä. Minun veljeni.”
”Paljonpa minä sinustakin olen kuullut edellisinä vuosina. Minkä ikäinen lapsesikin jo on?”
”Haista paska, veli. Haista paska. Kyllä sinä tiedät, että olisit koska tahansa voinut ottaa yhteyttä. Mutta et ottanut.”
”Ja nyt sinä olet täällä valittamassa, että minä otin lopputilin elämästä ja juoksin tänne.”
Sisko nousi ylös. Hyvä. Lähtisi jo.
”Pelkuri”, sisko sanoi ja käveli suoraan ovelle.
”Nytkö sinä jo lähdet?”
”Sinun kanssasi ei voi keskustella. Ei, kun olet tuollainen.”
”Tarkoittaako tuo, että aiot palata vielä?”
Alistair ei jaksaisi istua päivystämässä. Kenties hän tahtoi vain, miten sisko sen sanoi, tuijottaa merelle ja nauttia ylhäisestä yksinäisyydestään. Sisko oli kuitenkin jo ovella, aikeissa läimäistä sen kiinni. Alistair tarttui siskoaan ranteesta. Tämä kiskaisi itsensä irti ja tuijotti veljeään pitkään. Sitten sisko pudisti päätään, huokaisi ja sulki oven.
Alistair näytti suljetulle ovelle keskisormea. Kenties hän oli sittenkin vielä lapsi. Olkoonkin niin. Hänellä oli seudun hienoin talo ja varaa elää siinä. Mitä hän siskolla tekisi? Samanlaisia holhoojia kaikki. Alistair meni hakemaan terästystä keittiöstä, kun hän havaitsi viskilasin jälleen pöydänkulmalla. Se istui siinä kuin ilkkumassa hänelle. Aivan kuten siskokin. Löydät meidät edestäsi yhä uudestaan ja uudestaan. Alistair läimäisi lasin alas. Se pirstaloitui vasten puulattiaa.
Kun oveen koputettiin jälleen, Alistair juoksi aikeenaan huutaa siskolleen, että painuisi jo tiehensä häntä kiusaamasta. Raivo kihisi suonissa. Alistair avasi oven valmiina huutamaan. Oven takana ei ollut sisko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti