Havahdun kolinaan jossakin alapuolellani. Nukuinko minä? Luomeni tuntuvat raskaalta kuin huumatulla, suuni avautuu vaivalloisesti. Kaikki käy kamalan hitaasti. Muodot kieppuvat kuumeisina, jostakin kuuluu tasainen humina. Nousen ylös hätkähtäen. Helvetin helvetti, minä aivan todella nukahdin.
Hapuilen muistivihkoa takkini taskusta, mutta käteni löytävät pelkkää tyhjää. Paniikki viiltää syvältä, nousen seisomaan, vaikka äkillinen liike saa näkökenttäni heilumaan. Missä vihko voi olla? Minun muistiinpanoni. Kallisarvoiset muistiinpanoni. Ohimossa jyskyttää, ajatukset karkaavat käsistäni. Tuskin näen, missä olen.
”Tätäkö etsit?” Tuttu, poikamainen ääni. Hätkähdän. Silas istuu etäisesti tutun tuolin päällä jalat ristittynä ja virnuilee. Huone ympärillämme on kuin halpa kopio taloni sisustuksesta. Paniikki juoksee kehossani, saa käteni vapisemaan. Tila leikkii minulla. Se muistuttaa, että menneeseen ei ole paluuta. Täällä voi näyttää kodiltani, mutta tämä ei ole kotini.
Kiskaisen vihon Silasilta, jään tuijottamaan miestä epäusko ja paniikki kasvoillani. En tiedä, kuinka resuiselta olen jo alkanut näyttää. Aiemmin sillä oli merkitystä, mutta kaiken muututtua sekavemmaksi ja sekavemmaksi yhä harvempi asia alkoi näyttäytyä tärkeänä. Puristan vihkoa rintaani vasten niin, että rystyseni ovat pelkät valkeat puolikuut.
”Olinko minä tajuton?”
”Taisit nukahtaa.”
”Älä anna minun nukahtaa. Luoja. Helvetti. En muista nukahtaneeni tällaiseen huoneeseen.”
”Et nukahtanutkaan. Se oli se toinen. Se, josta sinulla on villi teoria tuossa sinun vihossasi.”
”Mitä sinä teit minun vihollani? Lakkaa räpeltämästä tavaroitani, kun minä nukun. Tämä vihko on elinehtomme! Emme pääse koskaan pois ilman muistiinpanojani.”
”Kunhan tutkin. Sinulla oli hyviä teorioita.”
”Ei riittävän hyviä, koska olemme vielä täällä.”
Täällä. Syvällä hulluuden spiraalissa, joka kiertyy ja vääntyy, ei koskaan lopu. Päässäni jyskyttää yhä. Lysähdän huokaisten lattialle. Kehoni on liian turha erottamaan, että latiassa on jotakin pahasti vialla. Se ei tunnu lattialta.
”Muuten. Mitä sinä tarkoitit tuolla uusimmalla teoriallasi?” Silas nyökkää kohti vihkoa.
Minä en muista minkäänlaista teoriaa. Ei olisi pitänyt nukahtaa. Nyt olemme entistä syvemmällä. Selaan muistivihkoa, hätkähdän maanista, lennokasta käsialaa. Se näyttää tältä tilalta. Alati muuttuvalta ja vääristyneeltä. Se ei voi olla omaa käsialaani. Minulla ei ole mitään muistikuvaa uusimmista muistiinpanoista, vaikka tunnistan kiihtyneen käsialan koukeroista itseni. Olen kirjoittanut nämä sanat ylös, piirtänyt punaisia viivoja. En ymmärrä niistä enää mitään.
Muistiinpanojen sanat ovat minulle sellaisenaan merkityksettömiä. Masokismihuone. Sen jälkeen suuri punainen nuoli. Lapsuusmuisto? Lisää kysymysmerkkejä. Kurtistan kulmiani. En tiedä, mitä nämä irralliset sanat tarkoittavat. Päässäni jyskyttää, on mahdotonta keskittyä. Tämä vihko on minun yritykseni ymmärtää sitä, millaiseksi elämäni on käynyt. Sairaalloiset punaiset merkinnät pyrkivät yksinkertaistamaan huoneiden eksyttävää labyrinttia.
”Mikä ihmeen masokismihuone?” minä hengähdän.
”No sitä vähän minäkin. Se ei oikein avaudu minulle. Saa valaista.”
”En minä muista näiden kirjoittamisesta mitään! Nukahdinko minä todella?”
”Nukahdit sinä! Ja nytkö et muista mitään? En tiedä, missä kohtaa olet nämä kirjoittanut. Muistatko edellisistä huoneista mitään?”
”En! Hitto soikoon, en.”
Pitelen päätäni. Tästä ei tule mitään. Kun saan yhden narun käsiini, kadotan kolme. Kuka antoi minun nukahtaa? Tämä koko tila on kuin unta. Hetki hetkeltä sekavampaa ja sairaampaa unta. Muodot Silasin takana alkavat yksinkertaistua, jään tuijottamaan ääriviivojaan menettävää hyllyä.
”Tila muuttuu taas.”
Silas kääntyy katsomaan taakseen. Hän nousee tuolilta ja tulee vierelleni.
”Mitä kallisarvoinen vihkosi sanookaan tästä?” hän nyökkää kohti muuttuvia muotoja.
”On näin käynyt ennenkin. Tila muuttuu itsestään. Sen muistan.”
”Mutta et uusimpia muistiinpanojasi?”
”Johan minä sanoin, että minulla ei ole niistä mitään muistikuvaa!”
Minulla ei ole aavistustakaan mistään masokismihuoneesta tai lapsuusmuistosta. En uskalla ummistaa silmiäni ja muistella nyt, kun uni on vienyt kaikki edellisetkin muistikuvat mennessään. Hivuttaudun lähemmäs Silasia, vaikka tiedän sen voivan innostaa miestä väärällä tavalla. Kyllä minä tiedän, miten hän katsoo minua kaiken käydessä yhä vain sairaammaksi. Minä olen hänen seuralaisensa, ystävänsä, joku, jota katsoa pehmein, haluavin katsein. Minnekä minä muka karkaisin? Ulko-ovea ei ole. Emme ole käyneet lähelläkään eteistä. Nämä huoneet eivät ole minun hallinnassani. Ne ovat unikuvia, kieroutuneita ja etäisiä. Epätiloja.
”Silas, muistatko sinä huoneista mitään?”
”Minulla on aavistus tuosta masokismihuoneesta. Sinulla on outo tapa ilmaista asioita. Lapsuusmuisto ei ihan avaudu minulle, meillä ei ollut samaa lapsuutta, harmi vaan. Kirjoittaisit yleisluontoisia muistiinpanoja etkä sellaisia, jotka tarkoittavat jotain vain sinulle. Sinä kun näytät kynenevän unohtamaan omat ajatuksesi.”
”Tämä tila kontrolloi meitä! Tämäkin huone muuttuu, mitä hittoa sinä odotat minulta?”
Silas räpyttelee silmiään. Utusilmät. Sumuiset ja silti niin kovin tutut. Se katse, johon olen tottunut.
”Me olimme muutama huone sitten punaseinäisessä tilassa, jossa oli ruoskia ja muuta sellaista. En ikäväkseni tunne sinun preferenssejäsi, mutta minusta tuntuu, että se oli tuo sinun masokismihuoneesi.” Silas nyökkää vihkoon päin. ”Lapsuusmuiston saat kaivella itse. En tiedä, mikä punaista huonetta seuranneessa huoneessa muistutti sinua lapsuudestasi.”
Välähdyksiä. Nyt minä muistan. Punainen huone näytti halvalta, pelkästään huvittavalta, ei laisinkaan kiihottavalta. Tämä tila on näyttänyt meille toinen toistaan kummallisempia kuvia. Niillä ei ole ollut mitään selkeää tarkoitusta. Mutta nyt sentään muistan. Yritän seurata muistoa, kuulostella, onko sillä mitään kerrottavaa.
Vihossa ei lue muuta. Pelkät avainsanat ja punainen nuoli. Lapsuusmuiston on pakko olla jokin, jonka yhdistin punaista huonetta seuranneeseen huoneeseen. Ei olennaista. On lopulta yksi ja sama, mitä tarkoitin. Huoneet muodostavat jatkumon.
Otan esiin karttamaisen hahmotelman vihon keskeltä. Tila ympärillämme muuttuu kokoajan, Silas on tullut kiinni minuun, jotta emme eksy toisistamme. Missä tahansa muualla antaisin hänen kuulla kunniansa, mutta täällä en tahdo olla yksin. Päässäni jyskyttää yhä, huoneessa suhisee jatkuvasti. Liikkeen ääniä.
Asetan huoneet kartalle. Noin. En tiedä niiden merkitystä enkä muista niistä mitään, mutta nyt ne on merkitty oleviksi, todellisiksi. Lisään omalle sivulleen vielä yhden muistiinpanon. Älä nukahda.
Jossakin kolahtaa. Kaikki pimenee. Tunnen, kuinka Silas painautuu aivan kiinni minuun. Vien käteni hänen ympärilleen, kuvittelen hänen olevan joku sellainen, jonka sulkisin syliini mieluummin. Ajatella, että teen tällaista – pitelen miestä sylissäni. Mitä olosuhteet vain vaativatkaan. Tila ympärillämme keinuu. Haistan meren. Aivan kuin kotona. Kotonahan minä olenkin. Se on vain alkanut eksyttää minua syvemmälle hulluuteensa. Päässä suhisee jälleen. Keskity. Ole kiltti ja keskity.
Pimeys ympärillämme on kostea. Merenhaju ei ole puhdas, siinä lemuaa kuoleva aines. Lähestyvä myrsky ja mädäntyvä kala. Huomaan puristavani lujaa sekä vihkoa että Silasia. Haparoivaan pimeyteen syttyy kelmeitä, sairaita valoja. Tila on kuin suuri varasto, en erota selkeitä muotoja. Sitten katseeni kiinnittyy muotoon välkkyvien valojen edessä. Kyyristelevä, sairaalloinen olento. Paniikki hiipii kurkkuuni. Tiedän, että tällaisesta minulla ei ole olemassa muistiinpanoja. Mikään merkintä ei pelasta minua tältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti