Ilma on purevaa, hengitykseni höyryää yön sineä vasten. Julius ei ole vetänyt edes takkia suojakseen seistessään Barretien parvekkeella. Hetken kuvittelen hänen polttavan savuketta, vaikka hän lopetti polttamisen. Se on vain hänen hengityksensä. Julius kuulee minut jo kaukaa, hänellä on katujen kasvattaman ihmisen kuuloaisti. Kävelen tyynesti hänen viereensä, säilytän riittävän etäisyyden. Meidän käymämme kahdenkeskiset keskustelut voi laskea yhdellä kädellä. Olemme molemmat vain osa porukkaa.
”Viileä yö”, hymähdän.
Julius nyökkää. Hän katselee minua varoen, aivan kuin ei tietäisi, mitä sanoa.
”Kuule…” Nielaisen. Kuinka jonkin tällaisen voi vain sanoa? Sanat ovat aina taistelleet minua vastaan. Yleensä en puhu, vaan näytän. Tässä se ei kuitenkaan onnistu. Julius ei ole kuten pikkusiskoni eikä poikaystäväni.
”Äh. Hitto. Kysyn sinulta ihan suoraan – kuinka sinä otat sen, että sinun aviomiehesi ja minun poikaystäväni ovat niin läheisiä?”
En ole koskaan ollut mustasukkainen ihminen. Anrin kanssa ei voi olla. Minä tiedän, että hän palaa yöksi kotiin ja tuo minulle pieniä lahjoja. Eikä se aina niin vaarallista ole, vaikkei hän palaisikaan. Anrin pitää saada tehdä asiat omalla tavallaan, eikä se poista sitä, mitä meillä on. Mutta Juliusta Anrin ja Wilhelmin ihmissuhde on haitannut niin näkyvästi, etten voi enää olla ottamatta sitä puheeksi.
”Tuota noin, luulin, että tämä tuli jo selväksi silloin, kun Anrabas ystävällisesti ilmaisi haluavansa taas sänkyyn Wilhelmin kanssa”, Julius murahtaa. Hänen selkänsä suoristuu. Koko olemus on valmis puolustautumaan. Se surettaa minua. Me olemme kasvaneet ruokaketjun eri päissä. Kunpa voisin jotenkin olla hänelle joku muu kuin neuvoston mies.
”Anri on keskustellut siitä teidän molempien kanssa. Se oli erittäin ikävä tapahtuma. Halusin vain puhua tästä sinulle. Olen läksyttänyt Anria aiheesta, ja tiedän, ettei hän halunnut aiheuttaa kaaosta. Hän on vain niin sietämättömän tahditon…”
Anrin ajatteleminen saa poskeni punehtumaan. Ei Julius sitä täällä näe, vaikka kuu loistaakin kirkkaana tänä yönä. Maailma voi heitellä minua minne tahansa, mutta Anri tulee ikuisesti olemaan valinta, jonka teen yhä uudelleen ja uudelleen. Hän voi olla eläväinen ja tahditon, mutta kun hän kertoo minulle tähdistä ja kirjoista, minä en tahdo olla missään muualla.
”Mekin puhuimme aiheesta, eikä rakkaallani ole mitään aikomusta palata Anrabasin syliin.”
”Ei siinä olisi juuri palaamisesta kyse. Eiväthän he ole koskaan olleet rakastavaisia.”
”Kuinka olet niin sinut sen kanssa, että poikaystävälläsi on joku, joka on tuntenut hänet yli sata vuotta pitempään kuin sinut?”
Huokaisen. Julius on kuin lapsi. Se surettaa minua syvästi.
”En minä Anria omista. Meidän suhteemme on avoin, hän saa mennä miten mielii.”
”Eikö se aivan todella haittaa sinua?”
”Joskus kuvittelin, että haittaisi. Sitten minä muun muassa naitin siskoni hänelle.” Naurahdan. ”Ei ihmisiä voi sitoa. Meidän suhteemme on rakastava ja lämmin.”
”Niin minun ja Wilhelminkin!” Juliuksen äänensävy kiihtyy. Hän on tuntunut edelliset päivät kovin räjähdysherkältä. Lasi, joka voi koska tahansa helähtää rikki.
Huokaisen jälleen. Minä tahtoisin, että pieni porukkamme kykenisi nauttimaan elämästä yhdessä. Että päivät olisivat meille yhtä aurinkoisia kuin ensimmäiset hetkemme auringon täplittämässä puutarhassa. On kuitenkin asioita, joita kirkkainkaan valo ei läpäise.
”Me kaikki olemme huolissamme sinusta.”
”Siksikö sinä olet siinä? Ilmaisemassa ’teidän kaikkien’ huolta?” Julius ei ole koskaan kuulostanut tältä. Hänen jokainen sanansa on tikari.
”Olemme kaikki kovin iloisia siitä, että Wilhelm palasi hengissä sairaalasta, ja teidän arkenne on lähtenyt jälleen kulkemaan, mutta…”
”Mutta?”
”Mutta sinä et vaikuta onnelliselta.”
”Entä Wilhelm? Eikö hänen hyvinvointinsa kiinnosta teitä, minunko vain?”
”E-… En minä sitä…”
”Kuulehan, Dorian.” Nyt Juliuksen ääni on musta. ”Minä alan olla tähän aivan helvetin väsynyt. Teistä jokainen esittää vuorollaan olettamuksiaan ja huoliaan liittyen meidän suhteeseemme. Tiedätkö mitä? Se on helvetin epäreilua. Emme me käsittele porukalla kenenkään muun suhteita. Miksi vain me saamme kokoajan lokaa niskaamme?”
”Kaikella kunnioituksella, Julius, mutta meidän muiden kumppanit eivät olekaan pahoinpitelijöitä.”
Juliuksen kädet ovat puristuneet nykkiin. Hänen koko yläruumiinsa tärisee hienoisesti. Kadun sanojani. Ehkä Julius on oikeassa. Miksi minä edes olen tässä? Eihän tämä minulle kuulu. Minulle tai kenellekään muullekaan. Silti jokin oikeudentajun kaltainen hakkaa alitajunnassani. On asioita, joita en osaa katsoa sormien välistä. Sellaiseksi minut on opetettu ja sellaisena haluan pysyä.
”Luoja. Minä luovutan. Ette te meitä täällä mihinkään tarvitse, me voimme yhtä hyvin olla tulematta tänne, jos emme herätä muuta kuin paheennusta.”
”On eri asia herättää paheennusta kuin perustavanlaatuista huolta. Sinä olet ystävä ja ansaitset hyvää.”
”Wilhelm ansaitsee myös. Ei minua ilman häntä.”
”Toki, en sanonut niin.”
”No, tämä loppuu nyt. Minä en jaksa kuunnella tällaista jatkuvasti. Wilhelm on pelännyt teidän kaikkien reaktioitanne niin kauan, kun olemme käyneet täällä yhdessä. Tämä kaikki syö hänen terveyttään ihan uskomattomasti. Minä en tahdo tällaista ihmiselle, jota rakastan.”
”Kenties siitä iso osa on hänen omaa valintaansa.”
”Nyt riittää.”
Tämän ei koskaan pitänyt mennä näin. En minä halunnut tästä mitään me ja te -asetelmaa. Olemme kaikki yhtä isoa perhettä. Sellaisina minä meidät näen. Julius pyyhkii silmiään ja kävelee takaisin sisälle.
”Rakas?”
Juliuksen ääni. Suonissani jäätyy. Ei kai…?
Askelia. Juoksua. Wilhelm on kuullut kaiken. Vien käden suulleni. Voi ei. Voi ei.
En ehdi perään. Kivi on jo lähteny vyörymään, enkä voi tehdä mitään sen pysäyttämiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti