Luku 15 (SILLOIN)
Sumuisia päiviä, päistään taipuisia. Alistair tuskin erotti päivää yöstä. Molempina tuuli, yöllä yleensä hienoisesti enemmän. Tuulikin oli pelkkää luonnon ivaa, kieli, jota Alistair oli oppinut ymmärtämään. Maailma nauroi hänen nurkissaan, tuuli vavisutti perustuksia. Ei ollut pakoreittiä. Alistair ei mennyt kauppaan hakemaan ruokaa. Hän ei soittanut poliisille. Siskoa ei löytynyt. Alistair lakkasi etsimästä. Hän piilotti itsensä nurkkaan ja pysyi siellä.
Yläkertaan Alistair ei mennyt. Siellä haisi ruumiilta. Sen olisi vielä kestänyt, mutta ullakolta kantautuva itku tunkeutui säälimättömänä hänen uniinsa, piti häntä valveilla silloinkin, kun hän nukkui. Koko talossa ei ollut enää sohvaa. Alistair nukkui salinsa lattialla viltteihin kääriytyneenä.
Hyvä puoli päivien saumattomuudessa oli se, ettei Alistair enää tiennyt, tapahtuiko hänen asunnossaan jotakin. Ihmisen kadottaminen oli viimeinen seikka, jonka Alistairin juoksevat ajatukset rekisteröivät. Ehkä sisko oli kadonnut itse. Auto oli vielä pihassa. Kuka sitä lopulta muka tunsi toisen, olihan sisko voinut vaikka kävellä mereen, mistä sen tiesi. Samalla Alistair tiesi tarkalleen. Sisko oli yhä täällä. Jossakin tasojen takana, jonne Alistair itse ei osannut kurottaa.
Päivien virrassa ei ollut katkoksia. Alistair yritti parhaansa nukkua, mutta ajatukset löivät läpi. Hän vietti suurimman osan ajasta peitellen korviaan, jotta talon äänet eivät olisi käyneet väkivaltaisina päälle. Kun joku jonakin määrittelemättömänä ajankohtana koputti ulko-oveen, Alistair alkoi huutaa. Hän ei tiennyt, kauanko oli ollut hiljaa, sillä oman äänen kuuleminen sai kyyneleet kihoamaan hänen silmiinsä.
Alistair ei ollut enää edes eläin häkissä. Hän oli ihminen, pohjimmiltaan. Äärimmilleen venytetty tuotos, jonka jalat eivät enää kantaneet. Ihmisyyttä sellaisena kuin se syvällä on. Alistair ei yrittänyt analysoida. Hän nousi ylös, hoiperteli seinistä kiinni pitäen ovelle. Jokin alkukantainen ääni hänen tajunnassaan sanoi, että oven takana oli elävä ihminen, lihaa ja verta kuten hänkin. Sillä erotuksella, että hän oli nähnyt kokonaisen maailman.
Oven avautuessa Alistair ei tiennyt, ketä odotti. Äitiä, isää, jumalaa, mitä tahansa. Talon sisäiseen maailmaan ei mahtunut muita, johan talokin oli tehnyt sen selväksi. Kun tuttu pörröinen hiuskuontalo ja sumuiset silmät pilkistävät ovenraosta, Alistairin sisälle syttyi jokin muiston kaltainen. Heiveröinen olemus, mustelmaiset polvet ja korkokengät. Nämä Alistair muisti osaksi elämäänsä. Tämä pieni olento kuului talonsisäiseen maailmaan. Alistair veti ystävän sisälle sanomatta sanaakaan.
Heti oven sulkeuduttua Alistair kiskoi Silasin syliinsä. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin halannut toista miestä. Hän ei juuri halaillut. Edellisin muistikuva pidellyksi tulemisesta oli lapsuudessa, kuvalla oli pehmeät reunat. Vähän jo mustunut otos. Mutta talon sisällä hän saattoi olla mitä tahansa. Alistair piti Silasia siinä, sydäntänsä vasten, oikeutetulla paikallaan.
”Voi, Silas, et arvaakaan, miten paljon kaipasin sinua. Onneksi olet nyt siinä”, Alistair sanoi hengittäen Silasin hiuksia. Hän ei tiennyt kaivanneensa sotkuista miestä syliinsä. Hän ei edes muistanut tämän olemassaoloa. Oli vain hetkiä, jotka sattuma ompeli yhteen. Niiden raioista ei pilkistänyt valoa, vaan pelkkää mustaa.
Hidas hengitys. Ei raskaalla tavalla, ainoastaan pysähtyneellä. Hetki oli pysäytetty, pölykään ei tanssinut ilmassa, seisoi vain. Kaappikello ei koskaan tikittänyt loppuun. Alistair oli varma, että hänen sydämensäkin pysähtyi. Sitten kaikki jatkui taas. Alistairin päässä keinui. Hän painautui tiukemmin vasten Silasia, aivan kuin olisi tahtonut imeä miehen sisäänsä, olla niin lähekkäin kuin mahdollista. Sisälmykset vasten sisälmyksiä.
Luoja. Tälle piti tulla loppu. Kaikelle tälle. Alistair vetäytyi taaemmas, sähähti. Silas ei tehnyt elettäkään palatakseen Alistairin syliin.
”Ei saatana… Kauanko minä olen vain pyörinyt täällä?”
”Oletko katsonut itseäsi peilistä?”
Alistair pudisti päätään. Ei peilejä. Niistä saattoi nähdä muutakin. Pyöriviä muotoja ja tavaroita, jotka eivät kuuluneet minnekään. Ei-kenenkään materiaa. Sitä oli tässä maailmassa liikaa. Alistair lyhistyi lattialle, nojasi seinään ja haroi punaista hiuskuontaloaan.
Silas istuutui Alistairin vierelle. He eivät enää koskettaneet toisiaan. Hyvä. Alistair ei halunnut hukkua syvemmälle sinne, mistä ei ollut paluuta. Tämä talo oli vienyt voiton hänestä. Nyt piti vain sinnitellä. Ei peilejä. Ei ovia. Pelkkiä yksinkertaisia asioita. Ei vaikeita. Alistair oli aina inhonnut vaikeita juttuja.
”Minä muistan, kuinka lapsena kaiversimme siskoni kanssa kurpitsoita ja odotimme Halloweenia”, Alistair naurahti Silasille. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi se tuli hänen mieleensä nyt. Ehkä aivot toistivat kuvia satunnaisesti nyt, kun missään ei ollut enää järkeä. Logiikan surkastuttua alkoivat painajaiset.
Silas nyökkäili. Mies oli alusta asti tuntunut näkevän tähän hetkeen. Hänen eleensä olivat luonnollisia, miltei kuin ennalta opeteltuja.
”Silloin oli niin kivaa tuntea pientä jännitystä. Ajatella, sellaisia lapset ovat. Piittaamattomia. Herttaisiakin, kai, riippuu keneltä kysytään.”
”Mitä sinä yrität sanoa?”
”Että minä olen hukassa. Pahasti hukassa. En tiedä, missä olen.”
”Talossasi. Tarvitsetko osoitteen kirjoitettuna otsaasi, vai mihin pyrit?”
”Ei… En ole pitkään aikaan ollut talossani. Minä olen unessa. Näen unta.”
”Et näe. Älä viitsi.”
Alistair alkoi nauraa. Katonrajassa liikkui jokin. Ei sillä niin väliä. Missään ei enää itkenyt tai koputellut kukaan. Viis liikkeestä. Sitä nyt mahtui elämään. Jos kaikki oli pelkkää unta, ehkä Silaskin oli pelkkä kuvitelma. Miksi Alistair olisi kuvitellut jonkun sellaisen? Heiveröisen ja käsittämättömän. Vaikka sellainenhan hänkin pohjimmiltaan oli. Pieni poika, joka oli kadottanut kaiken, viimeisenä siskonsa.
”Oliko se totta, kun sinä kerran kysyit minulta huumeista? Tapahtuiko se oikeasti, vai oliko se pelkkää kuvitelmaani?”
”Kysyin minä.”
”Sinä siis käytät?”
Silaskin naurahti.
”No eikö se nyt näy ulospäin?”
Alistair tyrskähti. Niin kai. Hän ei vain olisi halunnut olettaa. Vaikka kyllähän hän nämä piirit tunsi.
”Minullakin on menneisyys.”
”Tiedän.”
”Ethän tiedä. En ole kertonut.”
”Ei sinun ole tarvinnut.”
”Minä en koskaan käyttänyt mitään. Mutta…” Alistairin päässä suhisi. Katonrajassa ei liikkunut enää mitään. Mitä hän menettäisi, jos kertoisi? Ei ollut kuin tämä talo, ja se oli jo uuvuttamassa häntä kuin laineet hukkuvaa. ”Mutta en minä näitä rahoja tyhjästä saanut.”
”Tiedän senkin.”
Ei kysymyksiä. Alistairia ei oikeastaan kiinnostanut. Hän oli lähtenyt vähin äänin. Jos joku tunsi hänet, nimeä ja naamaa ei voinut enää yhdistää toisiinsa. Ei sukunimiä. Eihän Alistairkaan tiennyt Silasin omaa. Nimet olivat pelkkiä naamioita, joita saattoi käyttää mielensä mukaan ja riisua tarpeen tullen. Oli menneisyys, jota saattoi muistella. Sisko ja Halloweenin lempeä odotus. Sitten oli se tarina, jota hän ei kertonut kenellekään. Nyt Silas tiesi siitä särön.
Ehkä Alistairin maine oli jättänyt jotakin jälkeensä ja Silas oli joku niistä, jotka olivat joutuneet kierteeseen Alistairin bisneksen vuoksi. Ei se Alistairia lopulta liikaa painanut. Ei vain voinut soitella polisiille siskosta ja talosta. Hieman epäkäytännöllistä, mutta ei se mitään. Kaikki alkoi pyöriä muutenkin. Spiraalin kerran käynnistyttyä loppua ei tullut.
Oli huojentavaa tietää, että Silas oli lopulta pelkkä nisti. Ei mikään harhakuva tai talon keino sitoa hänet itseensä. Alistairia nauratti. Kuinka hän oli saattanut olla niin taikauskoinen? Hän oli aina halveksinut ihmisiä, jotka kuvittelivat asioita. Alistairille totta oli vain raha ja mahdollisuus jatkaa eteenpäin.
”Sinä pyöritit etelässä bisnestä ilmeisen kauan”, Silas hymähti. ”Kyllästyitkö, vai halusitko aloittaa alusta?”
”Molempia. Joten älä puhu minulle kamasta. Minulla ei ole enää mitään siihen liittyvää. Kaikki minuun koskaan liittyneet ihmiset ovat jo muualla.”
”Muualla – tarkoitatko, että he ovat kuolleita vai karkumatkalla?”
Alistair piti suunsa kiinni. Vaikeita asioita. Hän muisteli mieluummin lapsuutta, irrallisia tarinoita, joilla ei ollut mitään yhteyttä siihen todellisuuteen, jossa hän nyt eli. Taloon, joka nieli hänen elämänsä kokonaisena.
”Kuulehan. Minusta tuntuu, etten koskaan pääse tästä talosta. Etkö kertoisi minulle jotakin ihanaa sen kunniaksi? Nyt, kun olemme täällä yhdessä.” Alistair nousi ylös, sipaisi puolivahingossa Silasin olkaa noustessaan. Hän etsi paikkaansa, mutta ei tiennyt tarkalleen, mistä.
Oli ajatus drinkeistä. Yksistä vain, vaikka mitä merkitystä sillä oli. Ajatus tyssäsi. Liikettä silmäkulmassa. Alistair näki kaiken jälleen hidastettuna. Hengitys rahisi jossain kaukana. Keittiötä ei ollut. Sen tilalla oli kylmä, musta seinä. Elävämpi kuin hän oli koskaan ollut. Ei taloilla voinut olla sielua.
Kun Silas tuli Alistairin vierelle ja hivutti kätensä hänen omalleen, Alistair tiesi, ettei paluuta mihinkään entiseen olisi enää koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti