maanantai 19. lokakuuta 2020

Painajainen: luku 4

 Luku 4 (NYT)

Tämä ei ole totta.” Ääneni on sumea kuin olisimme veden alla. Se ei tartu mihinkään. Päästän irti Silasin kädestä ja hapuilen mitä tahansa, mihin koskea. Onko täällä valonkatkaisijaa? Valo edessämme räpsii, pimeällä on kelmeät silmät. Kyyristelevä muoto ei liikahdakaan. Ei totta. Ei totta. Täällä ei koskaan ole mitään elävää meidän kanssamme. Vain me, kaikki versiot meistä. Ellei…

Tottelen impulssiani. Juoksen eteenpäin, sörkkäisen olentoa. Ei elävä. Ei myöskään kumpikaan meistä. Se kaatuu tömähtäen, pöly tanssii sairaassa valossa. Silas päästää hiljaista mutinaa.

Pääset pian hengestäsi, jos jatkat tuollaista”, Silas sihahtaa.

Ei se ollut elävä. Näetkö?”

Ei se tarkoita, etteikö se olisi voinut olla!”

Täällä ei ole mitään muuta elävää meidän lisäksemme. Talo itse on elävä.” Heilutan muistivihkoani. ”Ensimmäiset muistiinpanot sanovat niin.”

Silas värähtää. Erotan sen pimeässäkin. Kumarrun lähemmäs elävältä näyttävää muotoa. Se todella on kyyryasennossa. Kosketan sen pintaa, Silas hengähtää. Karvaa. Mieleni täyttyy kuvista. Elävä olento, mutta ei enää. Käteni löytävät lasisilmät. Alan nauraa.

Se on täytetty! Täytetty… jokin.”

Luoja. Vittu! Minä en kestä enää.”

Älä nyt! Eläin se vain on ollut.”

En minä siitä puhu.”

Nytkö hän alkaa valittaa? Nyt, kaiken sen jälkeen, mitä olemme yhdessä nähneet? Sekin naurattaa minua. Miten rasittava hän jaksaakaan joskus olla. Hän istuu slaavikyykyssä lattialla ja haroo pörröistä mustaa tukkaansa.

Käännän katseeni Silasista huoneeseen. Tuntuu miltei kuin olisimme ulkona. Valo on satunnaista ja märkää, kuten hajukin. Kaikkialla lemuaa kuoleva meri. On mahdotonta erottaa huoneen todellista kokoa. Se voi olla silmittömän korkea tai tunkkaisen ahdas. Valo välkkyy ja vääristää tilaa. Tartun täytettyyn olentoon ja kiskaisen sen silmän irti. Anteeksi vain, arvon ystävä. Silmä irtoaa liian helposti, heikkoa tekoa. Mutta eihän tämä ole todellista. Viskaan silmän kauemmas kuullakseni sen kaikuvan. Ääni jatkuu ja jatkuu, silmän liike ei tunnu pysähtyvän lainkaan. Iso tila, siis. Selvä.

Osoitan kohti silmää, vaikka en ole varma, näkeekö Silas minun tekevän niin. Silas tuntuu keskittyvän vain omaan ahdinkoonsa. Huokaisen syvään. Ilmeisesti riittävän syvään, että hän huomaa sen.

Miten on mahdollista, että täällä on näin iso tila? Missä hallissa me oikein olemme?”

Kysytkö sinä tuota tosissasi kaiken aiemman jälkeen?”

Taksi.”

Mitä?”

Taksi! Tuolla noin!”

Silas osoittaa kohti suuntaa, jonne heitin silmän. Taksi. Jokin aivoissani naksuttaa. Tämä minun pitäisi muistaa. Pimeys on liian läpitunkeva. Se ei anna minun kaivautua syvemmälle muistoihin.

Veisiköhän se meidät pois täältä?”

Se on vain taksi.” Astun lähemmäs ja tuijotan taksia. Merkillistä. Nyt minä muistan. ”Tämä on sinun taksisi.”

Silas päästää äänen, jonka tulkitsen hämmentyneeksi.

Miten niin minun taks-” Hiljaisuus. Silas ymmärtää myös. Se taksi, jolla hän lähti ensimmäisenä iltana. Omanlaisensa muisto. Tila leikkii meillä. Tämä paikka on nähnyt kaiken, ja nyt se nauraa näkemälleen.

Täällä ei liene muita ovia kuin taksin ovi. Mennäänkö?”

Älä hulluja puhu!”

Tämähän on sinulle tuttua. Tule nyt.”

Kiskon Silasin mukaani. Sullon hänet takapenkille. Siinä me istumme, vailla sen suurempaa suunnitelmaa. Vihko on yhä mukanani, mutta meillä ei ole täällä mitään, millä valaista sitä.

Koitan muistella edellisiä huoneita. Ei selkeää kuvaa. En saisi nukahtaa enää väleissä. Yritän ajatella taksia. Ensimmäisestä illasta on kamalan kauan, se tuntuu tapahtuneen kokonaan toiselle ihmiselle. Silas oli silloinkin paikalla. Tuijotan ystävääni himmeässä valossa. Hän on itsepintaisesti vain pysynyt vierelläni. Se on kaiken tämän jälkeen melkoinen suoritus. Väsyneenä Silas painaa päänsä olalleni. Annan hänen tehdä niin.

Valonpisarat satavat sisälle taksiin. Valo voimistuu, kasvaa kuin elävä olento. Tila muuttaa jälleen muotoaan. Mitä hyötyä minun oli heittää silmä? Nyt me olemme kuitenkin menossa eteenpäin. Jos taksi nyt käynnistyisi, minä alkaisin karjua.

Silas kumartuu lähemmäs. Hänen kätensä on reidelläni ennen kuin huomaankaan. Lamaannun. Silas tuoksuu eltaantuneelta saippualta. Hänen suunsa on aivan liian lähellä omaani. Tartun ystävääni hellästi ranteista ja sysään hänet taaemmas.

Ei”, minä sanon. ”En ole sellainen mies. Sinä tiedät sen.”

En minäkään ole mikään sellainen mies. Minä olen homoseksuaali.”

Mahtava juttu sinulle. Voisimmeko nyt keskittyä olennaiseen? Tila muuttuu taas.”

Minulla ei ole koskaan ollut sellaista ystävää kuin sinä, Alistair…”

Sitten sinulla on ollut huonoja ystäviä. Asiaan. Me olimme isossa tilassa. Katso näitä valoja. Tila leikkii meillä.”

Seinässä on haava.”

Mitä hittoa nyt taas?”

No katso itse!”

Se olinkin minä, joka ei kiinnittänyt huomiota ympäristöönsä. Pimeyden keskellä on kuvia. Näen portaikon ja suuren, märkivän haavan. Seinässä. Seinä on kuin sotkuista, arpista ihoa. Veristä sohjoa. Punainen tapetti vääntyilee ja kiertyy kuin satutettu iho. Minun eteiseni. Minun eteiseni!

Hapuilen taksin ovea, mutta se ei aukea. Rynkytän sitä koko voimallani. Ei mitään. Silas tarttuu minua ranteesta.

Hei! Älä väkisin! Älä tappele tilaa vastaan! Siitä sinulla on siinä rakkaassa vihossasi. Älä suututa taloa. Älä…”

Tuo on minun eteiseni! Minun portaani! Sieltä pääsee ulko-ovelle… Sieltä pääsee…” Ääneni kääntyy itkuiseksi, vaikka minä en koskaan itke. Olen lähempänä poispääsyä kuin ikinä. Mitä sitten, että eteiseni seinä on nyt märkivää ihoa? Se on silti eteiseni, mutta tämä tila ei päästä minua sinne. Potkin ovea, mutta mitään ei tapahdu. Kyyneleet löytävät silmäkulmiini silkasta turhautumisesta.

Avaudu nyt saatana! Avaudu… siellä on ulko-ovi… päivänvalo…”

Ssh, Ali, älähän nyt. Älä älä, ei meillä ole hätää. Me pääsemme pois. Alistair, katso minuun. Me pääsemme pois.” Silas on taas lähellä. Hän mahtaa nauttia tästä. Sairaalloiset valot piirtävät kuvioita hänen kasvoilleen. Hän on edelleen yhtä resuinen kuin silloin, kun tapasimme. Jos hän nyt suutelisi minua, se ei jäisi siihen. Hän ei tee niin. En tiedä, miksi olen tavallaan pettynyt.

Emme saa murtua nyt”, sanon hiljaa. Inhoan itkuisuutta äänessäni. ”Me löydämme ulos.”

Aivan niin.” Silas silittää poskeani sellaisella hellyydellä, jota en ole saanut edes entisiltä kumppaneiltani. Hymähdän.

Silas kumartuu ylitseni ja painaa kätensä auton ovelle. Se naksahtaa auki, mutta emme ole enää eteisen portaikossa. Me tuijotamme toisiamme ja alamme nauraa hysteeristä, pelkäävän ihmisen naurua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti