Vääntyilevä tila. Paljon valkoista. Ei kuvioita, ei kosketuspintaa. Labyrintin päätepiste, paikka, jossa muistoille ei tarjota tilaa palata. Pidän yhä kiinni Silasista, sillä mitään muuta en tavoita. Pelkkää valkoista. Harva huoneista on ollut näin yksinkertainen. Ei, yksinkertainen on väärä sana, tässä huoneessa on syviä tasoja, mutta niihin ei pääse ihmisaistein käsiksi. Valkoisuuden keskellä lepää jatkuva odotus. Olen varma, että jos tinnitus näyttäisi joltakin, se näyttäisi tältä.
En uskalla sanoa mitään ääneen, se voisi rikkoa illuusion. Me olemme täällä vain etsimässä pikkuovea. Silas kiskaisee minut huoneen toiseen laitaan. Valkeus on päällekäyvää, sillä on oma luonne, se särisee ja vääntyilee. Kaikki on niin kirkasta, että minulta menee hetki ymmärtää, mitä Silas minun haluaa näkevän. Keskellä huonetta on ikkuna.
Kurotan eteenpäin. Valkeus särkee silmiäni, mutta erotan, mitä Silas tarkoittaa. Ikkunan takaa erottuu muotoja. Täällä on niin kirkasta, että tuntuu lähes mahdottomalta kohdentaa katsetta minnekään. Aivan kuten talvella, kun lumi saa silmissä kipunoimaan.
Ikkunan takaa erottuu portaikko. Punainen tapetti, tuttu kuvio. Minun taloni portaikko. Vilkaisen Silasia. Mies nyökkäilee hiljaa. Onko portaikko todella tuolla, vai leikkiikö tila meillä? Kurotan kohti ikkunaa. Virhe. Jossain särähtää. Vetäydyn taaksepäin. Selvä. En koske ikkunaan.
”Kuuntele”, Silas sanoo ja nyökkää kohti ikkunaa. Siristän silmiäni. En kuule mitään. Huoneessa on jatkuva surina, alitajuntainen ääni, joka ei katoa. Suljen silmäni ja kuuntelen. Puhetta. Vaimeaa, mutta silti puhetta. Muistan etäisesti ajan, jolloin olisin käpertynyt pelosta kuullessani vierasta puhetta. Nyt minua itkettää. Kyllä, puhukaa vain, antakaa meille vihjeitä. Mitä vaan.
Kaksi erilaista ääntä. Toinen kirkas, mutta väsynyt. Toinen tummempi ja kiihkeämpi. Vilkaisen jälleen Silasia. Hän nyökkää. Puhujat ovat me itse. Mitkä versiot meistä? Minuja mahtuu tähän taloon monta. Aika on pelkkää verkkoa, joka levittäytyy joka suuntaan. Se ei ole lineaarinen jatkumo, ei ole koskaan ollutkaan, eikä mikään minun aiemmin tuntemasta logiikasta voi minua siltä pelastaa.
”Sinähän etsit itseäsi, eikö niin?” Silas kysyy.
Missä tahansa tilanteessa kysymys tuntuisi kornilta. Nyt vain nyökkään. Siellä minä olen. Joku versio minusta. Natisisiko aika liitoksistaan juuri sen verran, että mennyt minä kuulisi minut nyt? Olisi pakko yrittää. Menen lähemmäs ikkunaa. Ikkunalautaa ei ole, ikkuna tuntuu kaksiulotteiselta kuvalta seinässä. En anna sen häiritä. Ei ole mitään, mitä tämä tila ei olisi minulle jo näyttänyt.
Koputan. Ei ääntä. Vedän syvään henkeä. En aio kysyä, miksi kuulen Silasin puheen, mutta en koputusta ikkunassa. Mikään täällä ei tee järkeä kuitenkaan. Kokeilen huutaa. Ääni jää kieppumaan ympärilleni, se muodostaa kalvon. Pudistan päätäni.
”Eivät he kuule meitä.”
”Pääsisimmeköhän jotenkin tuonne?” Silas istuutuu lattialle ja ristii rimppakinttunsa.
”Ei kannata yrittää. Jos menemme ajasta toiseen… Luoja, oletko koskaan nähnyt elokuvia, joissa ihmiset tekevät niin?”
”Itse yrität huutaa itsellesi! Sekö ei muka riko aikoja?”
”Ei, jos en tunnista itseäni.”
”Sinun logiikkasi pohjaa vain katsomiisi tieteiselokuviin.”
”Ja sinä olet nisti, joten turpa kiinni, minä ajattelen nyt.”
Silas näyttää minulle keskisormea. Minä irvistän. Elämässä kaikki on lopulta vain toistantoa niistä kiistoista, joita lapsena käydään hiekkakakkuja tehdessä. Tuo varasti lapioni, äiti äiti, tuo oli ilkeä. Minulla on synnynnäinen oikeus kaikkiin lapioihin.
Pudistelen ikkunalle päätäni. Jos tämä tila ei olisi niin kertakaikkisen mielivaltainen, minä olisin jo ulkona täältä. Huoneessa ei ole mitään, mihin tarttua. Korvissani sirittää. Sitten minä katson Silasia. Hänellä on vielä korkokengät jaloissaan.
Kumarrun alas ja tartun Silasin jalkaan.
”Ai, nytkö sinä haluat sitten panna?”
”En, idiootti, minä haluan sinun kenkäsi.”
”Miksi ihmeessä?”
”Näet sitten.”
”Ne ovat hyvät kengät. Älä tee niille mitään pahaa.”
”Haluatko sinä pois täältä vai et?”
”Sinulla on omatkin kengät!”
”Anna ne nyt vain.”
Irvistän. Minun ovat kaikki lapiot tässä maailmassa, miten se menikään?
Kiskaisen Silasin toisen korkokengän pois. Heitän sen kohti ikkunaa. Hetken kuvittelen sen kimpoavan takaisin. Kuulen räsähdyksen, mutta en ikkunasta. Ikkuna pysyy koskemattomana. Tilassa humisee. Ääni muistuttaa etäisesti tuulen huminaa taloni seinissä.
Askelia. Jokin sisälläni jännittyy, kiristyy kuin viulunkieli. Käperryn Silasin viereen, en halua nähdä itseäni ulkopuolelta. Kuulen kaiken, on kuin seinää välissä ei olisikaan. Väsynyttä keskustelua. Tyhjästä ilmestynyt korkokenkä. Satunnaista ihmettelyä. Valvotut yöt kuultavat omasta äänestäni, olisinpa kuullut sen silloinkin. Rykäisen kurkkuani. Mennyt minä on nyt siinä. Valkoisen seinän takana.
”Sulje makuuhuoneen pikkuovi. Sulje se.” Selkeitä sanoja. Ei menetetyn tai seonneen miehen puhetta. Minulla on vielä ote tästä. Silas nyökkäilee hiljaa vierelläni.
Puheensorina katkeaa. Meidän menneet versiomme kuulostelevat.
”Sulje makuuhuoneen pikkuovi!” Tällä kertaa kovempaa. Jos mennyt minä tunnistaa oman äänensä, en tiedä, onko kaikki lopullisesti pilalla. Todellisuus rätisee edelleen. Olen lähempänä loppua kuin koskaan.
”Kuulitko sinä tuon?” mennyt minä kysyy menneeltä Silasilta. ”Joku… Joku puhui.”
”Se sanoi jotakin ovesta. Onko sinun makuuhuoneessasi jokin pikkuovi?”
”O-… On.”
”Kuulitko sinäkin sen? Se ei ollut vain minun päässäni?”
”Kuulin minä.”
”Mennään yläkertaan.”
Askelia. Hyvä. Mennyt minä oli peloissaan, kerrankin siitä on hyötyä. Hänen on pakko totella. Jos en saa ovea suljettua, en pääse täältä koskaan. Painaudun vasten Silasia, suljen silmäni ja toivon, että askeleet johdattavat menneen versioni totuuden äärelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti