Ei Silasia missään. Pelko leikkaa sisintäni, talon seinät tuntuvat tulevan lähemmäs. Harmaa huone on ihollani, olen kaksin sen kanssa. Kumarrun vasten seinää, jossa pieni ovi vielä hetki sitten oli. Pelkkää väritöntä tapettia, ei jälkeäkään ovesta. Kynsin seinää, mutta sormiini sattuu, minun on pakko lopettaa. Ei Silasia lähelläkään. Ystäväni jäi toiselle puolelle.
Verhot heilahtavat. Säpsähdän. Mitään ei tapahdu. Tämä tila leikkii minulla. Nyt sillä on kaikki voima puolellaan, koska minä olen yksin, minulla ei ole pienintäkään suojaa sitä vastaan. Puren hammasta. Pidän käteni nyrkissä. Talo kuulee pulssini. Jos liikahdan, jos näytän pelkoni, löydän sen edestäni.
Suljen silmäni. Kuuntelen hengitystäni. Se resonoi huoneessa. Kaikuu. Ympäröi minut. Lopeta. Lopeta heti. Talo hengittää kanssani. On kuin tuuli kiertelisi sen seiniä ja saisi ne vavahtelemaan, vaikka ei täällä ole tuulta, ei merta, ei enää mitään muuta kuin muuttuva hulluus, jota en kykene tavoittamaan. Puristan muistivihkoa sydäntäni vasten kuin se olisi viimein asia, joka pitää minut kiinni itsessäni. Kenties se onkin.
Kun pääsen täältä pois, kukaan ei saa koskaan tietää. Se en ollut minä, joka pelkäsi koko ruumiin voimalla. Minä en eksynyt omaan talooni, antanut sen johdattaa minut syvemmälle ja syvemmälle jonnekin, josta en ole aikoihin saanut otetta. Enkä se ollut minä, joka kadotti ystävänsä, joka ei ollut ystävä, vaan pelkkä ongelmainen nuorukainen, jota olisin sittenkin halunnut suudella edes kerran.
Talo ei lopeta hengittämistä. Miksi se ei lopeta? Avaan silmäni, huomaan olevani yhä kyyryssä lattialla. Äänet voimistuvat, ovea ei näy. Sitä ei tule. Minä vien kädet korvilleni ja alan huutaa.
”Lopeta hengittäminen! Lopeta! Lopeta!”
Ja sitten. Hiljaisuus. Silläkin on ääni. Painun sykkyrälle vasten aiempaa ovea ja annan kaiken hetkeksi vain olla. Tällaisina hetkinä näen koko elämäni vilisevän silmieni edessä. Menneitä kasvoja, paikkoja, joihin en enää koskaan palaa. Kaikki kaukana täältä. Talosta, jonka lähin naapuri on kymmenen kilometrin päässä. Talosta, jonka meri tahtoo niellä. Minun kotini, joka on eksyttänyt minut syvyyksiinsä.
Nostan katseeni ja silmäilen huonetta, mutta en tee elettäkään noustakseni vielä ylös. Edellisen kerran minua on itkettänyt näin paljon, kun olin lapsi. Olisipa Silas täällä, niin voisin itkeä hänen pehmeään tukkaansa ja hän voisi itkeä minun olkaani vasten. Mutta enhän minä pohjimmiltani osaa olla muuten kuin yksin. Ehkä talo ivaa minulle. Se näkee minut kauttaaltaan. Olen nukkunut sen sisällä, antanut sille uneni ja toiveeni.
Huone ei ole muuttunut. Furbykin on yhä paikallaan. Helvetin furby. Ihan uskomatonta. Hetken impulssista nousen ylös ja otan lelun käteeni. Tästä saisi jonkinmoisen pienen keräilyhinnan nykyään. Mutta se ei ole totta. Mikään täällä ei ole totta. Olen kuvitellut tämän kaiken, enkä saa sitä loppumaan. Tai ehkä talo on kuvitellut minut. Olen yksi sen ajatuksista. Ikuisista.
Mitä Silas sanoikaan silloin, kun tapasimme? Ehkä se yrittää eksyttää sinutkin. Minun olisi aina pitänyt kuunnella Silasia. Mutta enhän minä edes tiedä, kuka hän on. Hän voi olla yhtä hyvin talon luomus kuin kaikki muukin. Minusta pakenee epäuskoinen nauru. En tiedä enää mitään.
Lasken furbyn takaisin pöydälle ja jään tuijottamaan kättäni. Se kiertyy. Spiraali. Räpyttelen silmiäni. Ei. Tämä ei saa tapahtua. En saa menettää ruumistanikin. Vien käden otsalleni, tunnen sen vielä. Huudan. En kuule ääntäni. Kaikki kieppuu. Suljen silmäni, puristan rystyset valkoisena vihkoa. En saa unohdaa. En saa hukkua. Tila käy minua vastaan, eikä minun muistiinpanoissani lue, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Ikkuna. Se on ensimmäinen asia, jonka näen, kun tajunnassani lakkaa kieppumasta. Minun ikkunani. Aivan sellaisena kuin se on. Kylmä on piirtänyt huurua sen nurkkiin, on myöhäinen syksy. Tämä ei voi olla totta. Surrealististen kuvien jälkeen talo näyttää minulle palasen todellista itseään. Kuljen ikkunan eteen, valmistaudun näkemään kiviä hakkaavat aallot. Tyhjää. Ikkunan takana on pelkkää valkeaa. En erota valkeassa muotoja, se alkaa särkeä silmiäni. Tämä ei sittenkään ole vielä täysin todellista.
Käännyn ympäri. Tyhjyys jatkuu mustana siinä, missä portaiden kuuluisi olla. Käytävä on ennallaan, ovi makuuhuoneeseen paikallaan. Olen aikeissa avata oven, kun kuulen tutun äänen. Silas. Soinniton, hieman laiska puhetapa. Hätkähdän.
”Silas?” kokeilen pimeään. Ääni kuuluu sieltä, missä portaikon pitäisi olla. Missä hän on? Jatkuuko tila? Yritän haroa pimeään, mutta se on kimmoisa, se pakottaa minut taaemmas. En pääse kulkemaan sen läpi edes kuvittelemalla.
”Silas! Oletko sinä siellä?”
Erotan sanoja. Yksittäisiä. Eksyin. Kahvi. Takka. Minun sisälläni polttaa. Tunnistan tämän keskustelun. Sitä ei vain käydä tässä ajassa, tässä todellisuudessa. Silasin ääneen sekoittuu toinen, tummempi ääni. Minun oma ääneni. Minä kuulen meidät, mutta en ole itse siellä, olen talon uumenissa. Aikojen välissä. Sitten minä ymmärrän.
En jatka enää huutamista. Vedän muistivihon esiin ja kirjoitan lujaa kuin kirjoitustaito vietäisiin minulta koska tahansa.
Ajat ovat yhteydessä.
Sen minä kirjoitan ylös. Sitten ryhdyn hakkaamaan seiniä. Menneisyys, kuule minut. Minä olen täällä yksin enkä pääse pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti