Luku 3 (SILLOIN)
Takkaan syttyi onnistuneesti tuli, sen lempeä leimu ympäröi miehiä. Alistair oli istuttanut vieraan salin samettisohvalle. Silasiksi itseään kutsunut mies istui jalat neitseellisesti ristissä ja tuijotti näkemäänsä. Alistair kaatoi vieralleen teetä, vaikka jokin Silasin läsnäolossa sai hänen sisimpänsä kuhisemaan. Aivan kuin miehen tänne tulo olisi ollut yhtä ennalta määrättyä kuin kaikki muukin. Alistair kuunteli tuulen huminaa kartanonsa seinissä, yritti löytää siitä varoitusta. Talo oli rauhassa, Alistair istuutui vierastaan vastapäätä.
”No? Mikä sinut johdatti tänne saakka? Me olemme aika kaukana kaupungista”, Alistair hymähti osittain saadakseen omaa oloaan levollisemmaksi.
”Minä ajattelin kysyä samaa sinulta.”
”Anteeksi?”
”Näille seuduille ei kovin usein muuta uusia ihmisiä.”
”Ai, aivan…” Alistair hymähti. ”Tämä oli minun unelmani. Talo vasten myrskyävää merta. Peltoja, lintuja, mutta ei ihmisiä missään.”
Silas virnisti.
”Ja sitten minä tulin tänne”, mies naurahti, ”anna anteeksi. Muutitko tänään?”
Alistair nyökkäsi vaisusti. Se oli merkki Silasille. Lähde äkkiä hittoon siitä. Alistair ei vaivautuisi edes kysymään, miksi nuori mies on pukeutunut minihameeseen ja turkikseen. Saati mistä veri oli tullut.
”Minä… Minulla on ongelma. Minulla ei ole autoa.”
”Kuinka sitten pääsit tänne saakka?”
”Minä… Minun…”
Hapuilevia sanoja. Tarinaa ei oltu kyhätty loppuun. Alistairin sisällä pisteli. Poikarukka piti saada äkkiä pois. Selitykset eivät olisi joka tapauksessakaan totta. Alistair tuijotti koskematonta teekuppia Silasin kädessä. Joisi edes nopeammin.
”Minä olin heilani kanssa, ja me… riitelimme. Hän jätti minut tästä vähän matkan päähän, ja…”
”Soitapa heilallesi, että tulee hakemaan sinut.”
”E-… En voi. Me riitelimme pahasti.”
”Kuulehan. Minulla on muutto kesken, ystävä hyvä.”
Alistair ei kertonut, että oli ottanut mukaansa vain matkalaukun. Lopun talo saisi itse antaa. Uusi elämä. Alistair voisi ottaa autonsa ja viedä nuorukaisen kaupunkiin. Jokin siinä tuntui väärältä. Talo odotti häntä. Hän ei voisi jättää sitä yksin tällaisena hetkenä.
”Minä soitan sinulle taksin. Okei?”
Vaisu nyökkäys. Silasin silmät olivat sumeat. Alistairin leukaperät kiristyivät. Suonta nyki otsassa. Millä oikeudella tämä resuinen ihminen oli nyt täällä, hänen omassa tilassaan? Silas jäi tuijottamaan utusilmillään salin mattoa, kun Alistair soitti taksin. Tulisi olemaan koettelemus sysätä tämän näköinen nuori mies taksiin. Ties millaisen kuvan täkäläiset saisivat kartanon uudesta omistajasta.
”Haluatko jotakin lämpimämpää päällesi?” Alistair vilkuili kohti matkalaukkuaan. Hänellä olisi kyllä rahaa ostaa uusia vaatteita.
Silas pudisti päätään. Jokin miehen olemuksessa herätti sekä sääliä että syvältä leikkaavaa kauhua. Resuinen poikaparka keskellä ei mitään. Se herätti epäilyksiä. Ei kai Silas ollut sekaantunut johonkin rikolliseen? Vaikeita juttuja. Alistairhan vältteli niitä nyt. Ei mitään sellaista, johon tarvitsi sotkeutua.
”Kiitos teestä”, Silas kuiskasi.
”Sinä et ole juonut sitä vielä.”
”Enkö? Oi… Anteeksi.”
Alistair olisi voinut kysyä, oliko poika kunnossa, mutta hän näki sen kysymättäkin. Tuuli ulkona yltyi, talon seinät kuiskivat. Alistair tuumi, millaisia ääniä talo pitäisi, kun mereltä kävisi myrsky. Koko kehoa kihelmöi. Sellainen myrsky saisi pitää kiirettä.
”Tiedätkö, että tämä talo oli tyhjillään peräti kahdeksan vuotta?”
Alistair nyökkäsi. Lisää vaikeita juttuja.
”Pelottaako sinua muuttaa tänne?”
Alistair kurtisti kulmiaan.
”Miksi pelottaisi?”
”Talo on keskellä ei mitään.”
”Aivan kuten sen pitääkin.”
Alistairia alkoi hymyilyttää. Talo oli hänen ylpeytensä. Kun hän saisi siirrettyä työnsä tähän kaupunkiin, hän voisi sanoa uudessa taukotilassa olevansa se, joka vuokrasi kartanon. Työkaverit katsoisivat häntä kauhu silmissään. Et kai sentään? Kyllä vain, Alistair vastaisi, vaikka tietäisi muiden jo tietävän. Hänen maineensa kiirisi. Mikä ajatus.
”Minä en koskaan nähnyt niitä edellisiä asukkaita sen jälkeen, kun kylällä kerrotiin heidän lähteneen”, Silas sanoi, miltei huokaisi. Äänessä oli jotakin rauhallisen toteavaa. Katse lepäsi vieläkin matossa, vaikka Alistair alkoi uskoa, ettei se kohdistunut enää minnekään.
”Minua ei juuri kiinnosta tietää, millaista sakkia täällä asui ennen minua. Talohan on minun nyt.”
”Jos se eksyttää sinutkin.”
”Mitä?”
Alistair räpytteli silmiään. Kuuliko hän oikein? Tämä oli liikaa. Alistair nousi ylös. Viimeinen merkki. Nyt lähdet. Silas jäi istumaan kuten siihenkin asti, tuijotti vain mattoa edessään. Pojalla oli jotakin pahasti hätänä, mutta hän lähtisi. Aivan kuten kaikki muutkin siihen asti. Alistair jäisi yksin hengittämään meri-ilmaa ja talon tunkkaisia nurkkia.
”Mennään odottamaan taksia ulos”, Alistair sanoi, kun nuorukainen ei vieläkään liikahtanut. Silas nosti pörröistä päätään ja tuijotti Alistairia sumusilmillään.
”Ulos. Mennään.”
Alistair vahti tarkoin, että mies pääsi ulos. Askellus oli horjuvaa. Kenties Silas oli vain humalassa. Sellaisen Alistair voisi vielä niellä. Mitään sen monimutkaisempaa ei. Yksi selkeä ohjenuora: älä kysy, kun et todella halua tietää.
Tuuli iski koko voimallaan, kun Alistair pääsi ulos. Silas ei näkynyt olevan millänsäkään. Mies seisoi turkiksessaan ja hameessaan tavalla, jolla hän seisoisi kesällä tai talvipakkasellakin. Välinpitämätön olento. Alistair ei malttanut odottaa, että pääsisi takaisin takkatulen ääreen.
”Mikä sinun nimesi on?” Silas kysyi katsomatta Alistairia silmiin. Tosiaan. Esittäytyminen.
”Alistair.” Etunimi etunimestä. Sen monimutkaisemmaksi heidän ei tarvitsisi mennä.
”Minä en tunne ketään Alistairia.”
”En minäkään ketään Silasia.”
Luoja nyt. Alistair kiristeli hampaitaan. Hänen kärsivällisyytensä oli kulutettu loppuun paikassa, jonne hän ei enää kävelisi takaisin. Täällä hän saisi olla mitä tahansa. Hän ei kuvitellut joutuvansa suuttumaan heti ensimmäisenä päivänään.
Kun taksi ajoi tielle, Alistair katsoi tarkasti, ettei Silas ottanut mitään mukaansa. Alistairilla ei ollut juuri mitään arvokasta taskuissaan, mutta lompakon katoaminen olisi ikävä riesa uuden elämän alkuun. Taksikuski ei liikoja kysellyt. Ei verestä eikä hameesta. Alistair arvosti paikallista passiivisuutta. Silas jäi tuijottamaan Alistairin perään, kun mies sysäsi kuskille tukon käteistä. Ei mitään muttia. Älä palaa enää koskaan. Heihei.
Ovi sulkeutui voimalla, tuuli auttoi sen kiinni. Teekuppi seisoi koskemattomana sohvanreunalla. Alistair keräsi sen keittiöön ja palasi takaisin sinne, mihin jäi ennen häiriötekijää. Takka sai jäädä pitämään tunnelmaa alakertaan, Alistair asteli portaita kohti makuuhuonetta.
Alistairin käsi kulki pitkin seinää hänen mennessään. Se pysähtyi kohtaan, jossa hän oli aiemmin näkevinään maalauksesta jääneet jäljet. Erikoista. Niistä ei ollut enää jälkeäkään. Alistair räpytteli silmiään. Hänen oli täytynyt nähdä omiaan aiemmin. Enää ei erottunut pölyä eikä porausjälkeä seinässä. Tyhjä, punatapettinen seinä oli kuin sileää, tasaista ihoa. Sen haava oli parantunut.
Alistair kohautti harteitaan ja käveli yläkertaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti