Alistair tuijotti Silasia kuin ei täysin ymmärtäisi, kuinka resuinen poika oli taas siinä. Pilkullisen turkiksen alta pilkistävät kädet olivat mustelmien peitossa. Tällä kertaa Silasilla oli korkokengät jalassaan. Niillä ei tänne saakka kävelty. Alistair miltei löi oven kiinni nuorukaisen edestä.
”Ei! Älä! Odota.”
”Mikä helvetin stalkkeri sinä olet?”
”Minä… Minä vain…”
”Ei, kun nyt sinä selität, mitä sinä teet täällä.”
Ärtymys alkoi lyödä kiinni. Alistairia puistatti nähdä nuori mies sellaisena hänen ovensa takana. Sen piti olla sattumaa. Silasia ei pitänyt enää koskaan näkyä. Samassa Alistairin mielen täytti suuri ajatus.
”Ei hitto. Sinäkö sitä lasia siirtelet? Pääsetkö sinä minun asuntooni?”
”Mikä ihmeen lasi? Minä tarvitsen aineita!”
”Mitä saatanaa!”
Aineita? Alistairia kylmäsi. Talon seinissä natisi. Hänen pienen pesänsä. Elämien saumat natisivat liitoksistaan. Ne olivat aivan liian lähellä toisiaan, kaikki hänen elämänsä. Ensin sisko, nyt tämä poika, joka halusi kamaa. Olisihan se pitänyt tajuta resuisesta olemuksesta ja mustelmaisista käsistä. Portaikossa narahti. Alistair kiskaisi nuorukaisen hihasta sisään ja veti oven kiinni.
”Odotahan siinä.”
”Minä luulin, että sinulla olisi.”
”Hiljaa nyt. Kuuletko sinä tuon?”
Alistair käveli portaikkoon. Talo ei pelkästään narissut tuulessa. Kopina kuului talon sisältä. Aivan kuin joku olisi ollut seinien sisällä. Alistair kavahti kauemmas. Ääni ei lakannut, se voimistui.
”Tämä on aina ollut tuollainen talo”, Silas sanoi kuin asia olisi sillä selvä.
”Mistä sinä sen tiedät? Kuka hitto sinä edes olet?”
”Tule pois sieltä. Tuhoat itsesi, jos kuuntelet sitä.”
”Mitä hittoa? Minä en ymmärrä enää mitään.”
Hetken tauko. Silasin kasvot olivat sairaalloisen väriset. Alistair ei halunnut katsoa niihin pitempään kuin hetken.
”Onhan sinulla kamaa?”
”Ei tietenkään!”
Kopina lakkasi kuin leikkaamalla. Alistair palasi portaiden alapäähän, kuljetti kättään seinällä kuten siihenkin saakka. Jokin seinässä tuntui liian pehmeältä. Kuin iho. Alistair veti kätensä pois, kosketti pian uudestaan. Tavallinen seinä. Tapettia kuten siihenkin saakka. Sydän takoi rinnassa, suu oli kuiva. Alistair harppoi keittiöön ja joi lasillisen pelkkää kylmää vettä.
Päässä suhisi. Jossakin kuului vielä koputusta. Vai että aineita… Alistair istuutui keittiön pöydälle ja alkoi nauraa. Näinkö kauas hän oli päässyt? Kenen uhreja Silas oli? Mistä ringistä? Ja miten hän oli osannut etsiä Alistairin käsiinsä näin kaukaa? Jääkaappi sirahti. Kenties kopinakin kuului vain Alistairin päässä. Nauru ei lakannut millään. Tältäkö tuntui hajota itseensä?
”Alistair?”
Millä oikeudella poika kutsui häntä niin tuttavallisesti? Ai niin, he olivat kertoneet vain etunimensä. Alistairia nauratti sekin.
”Jos sinä olet sen viskilasitempun takana, minä en ole yhtä kiva kuin aiemmalla kerralla.”
”En tiedä, mistä laseista sinä selität, minä olen täällä kamojen vuoksi. Sinähän olet diileri?”
”Olet erehtynyt henkilöstä.”
”Miksi muuten sinä olisit hankkinut tällaisen talon?”
”Sellainen maineko minulla on kaupungilla?”
”En minä siitä mitään tiedä. Kunhan olen itse päätellyt.”
Silasin ääni oli etäinen, silmät sumuiset. Alistair tiesi, että tämä poika ei päätellyt itse yhtään mitään. Mitkään aineet eivät liittyneet Alistairiin pätkääkään. Alistair oli vain mies, joka eli talossa, jolle meri piirsi rajat. Talossa, joka eli omaan suuntaansa kysymättä Alistairilta lupaa.
Vaikeita juttuja. Tilanne alkoi riistäytyä käsistä. Alistair olisi voinut vain kävelyttää pojan ulos. Jokin tilanteessa kertoi, ettei siitä olisi ollut apua. Hän ei olisi voinut soittaa poliiseja paikalle. Sellainen oli ihmisille, joilla ei ollut hänen menneisyyttään. Alistair nousi tyynesti ylös ja kaatoi itselleen vettä vahvempaa. Kylmä vesi ei vienyt ajatuksia pois. Portaikossa kopisi edelleen.
”Tuo on kuitenkin vain jokin eläin. Tämä on vanha talo”, Alistair mutisi ja kumosi juoman alas. Väkevää. Kurkkua ei edes pistellyt. Silas hymähti Alistairin sanoille ja käveli olohuoneeseen kuin asuisi talossa jo. Askellus oli vaikeaa, hermosto ei pelannut. Nyt Alistair ymmärsi miksi. Hän käveli kutsumattoman vieraansa perässä olohuoneeseen ja ryhtyi punnitsemaan elämänvalintojaan.
Sisko ei kuulunut tänne. Mennyt elämä ei todellakaan saanut vain kävellä ovesta sisään. Mutta entä nuorukainen, joka ei kertonut itsestään mitään, ei edes sitä, mistä oli saapunut? Alistair vilkuili ikkunasta ulos. Meri ei kertonut mitään. Talossa natisi yhä, mutta koputtelu oli jo lakannut.
Alistair sytytti saliin kynttilät, veti verhot kiinni ja istuutui Silasin vierelle sohvalle. Hän risti jalkansa ja katsoi poikaa kuin uutta ystävää. Alistair ei ollut osannut keskustella ihmisille sitten koulun. Siitä oli jo yli kymmenen vuotta. Silasin silmien takana ei näkynyt ketään. Mikäs siinä. Voisihan sitä yrittää.
”Minä en ole diileri enkä aio olla mitenkään tekemisissä sellaisen toiminnan kanssa. Mutta.”
Silasin kulmat kohosivat. Yläkerrasta kuului ääniä. Kenties askelia. Alistair oli painanut kaiken sen jo pois mielestään. Eletään sitten tällaista elämää, jos talo sitä haluaa.
”Mutta sinä olet nyt siinä. Kerro minulle jotain. Kiinnostava tarina. Mitä vain.”
”Annahan minullekin siinä tapauksessa drinkki.”
”No nyt sinä puhut minun kieltäni.”
Alistair kävi kaatamassa Silasille drinkin ja istui alas.
*
Silas meni yöksi kotiin. Missä ikinä se olikin. Taksi vei. Ei Alistairia kiinnostanut. Humala teki Alistairin askelista raskaat. Hän kompuroi portaat ylös, ne narahtelivat tutuilla askelilla kuten siihenkin saakka. Päässä heitti, mutta Alistair ymmärsi tottuneensa taloon jo. Hän osasi ulkoa narahtelevat portaat. Hän puhui talon kanssa samaa kieltä.
Yö oli äänetön ja samea. Alistair ei muistanut käymistään keskusteluista mitään. Hän muisti vain nauraneensa ja yllättyneensä siitä, että narkkari hänen salissaan osasikin keskustella eikä vain tuijottaa harmailla silmillään. Ennakkoluuloja ja ylemmyydentunnetta tiiviissä paketissa.
Aamulla kolotus määritti päivälle sävyn. Alistair nousi satunnaista kipua selässään, hän oli nukkunut kiemuralla. Valo tulvi sisään makuukammariin. Ei ääniä missään. Alistair pisti kaiken humalan piikkiin. Valo särki silmiä, verhot olivat pitsiset eivätkä suojanneet päivän painolta. Ovi käytävään aukeni vain puoliksi. Sen tiellä oli jotakin suurta. Alistairin sisällä muljahti. Hän hivuttautui ovenraosta, solakkana se kävi helposti.
Sohva. Samettipäällysteinen ja punainen, muisto talon menneistä vuosista. Salin sohva. Viskilasin Alistair kykeni vielä itselleen selittämään. Mutta kun sohva seisoi yläkerran käytävässä, mies saattoi ainoastaan huutaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti