Luku
25: Jää hyvästi
Uusi ilta tuo mukanaan puiden
latvoihin saakka ylettyvät valot ja railakkaana metsässä kaikuvan
musiikin. Linnut kuljettavat valoja yhä ylemmäs, metsä täyttyy
pienistä valonpilkuista. Lapset kohottelevat käsiään niitä
kohti, vanhemmat nostavat heidät koristelemaan asumuksia,
ripustamaan lyhtyjä ja nauhoja pitkin leiriä.
Lunamiel seisoo puutalon seinustalla
silmäillen ilakoivia perheitä. Valkeaturkkiset jänikset, lumikot
ja valoja kuljettavat linnut ovat saapuneet juhlimaan ihmisten kanssa
kuolevaisuuttaan. Hetken koko metsä on yhtä kirkasta, lämmintä
juhlaa, jonka sykkeessä vuosikymmenten suru ja kipu unohtuvat.
Lunamiel ei näe ainuttakaan painettua päätä tai kivun kangistamaa
ruumista. Hymy kareilee hänen huulillaan, vaikka menetykset
puristavat yhtä sydäntä. Mielikuva Saulin tyhjistä silmistä
kieppuu verkkokalvoilla pitkään. Sitten tutut kasvot ilmestyvät
keskelle eläväistä joukkoa.
Marilian on vetänyt ylleen
tummanvihreän, lumista maata hipovan mekon ja hartiat peittävän
turkiksen. Kymmenet valot heijastuvat tummista yösilmistä. Lunamiel
astelee Marilianin luo, sipaisee mustat, paksut hiukset korvien taa
ja jättää kätensä naisen poskelle.
”Saitko saatettua loppuun sen, joka
täytyi saattaa?”
”Sain”, Marilian sanoo hymyillen,
mutta ilotta. ”Saitko sinä?”
”Sain kyllä”, Lunamiel sanoo
tietän heistä kummankin valehtelevan. Sillä ei ole musiikin
kaikuessa merkitystä. On asioita, jotka jokainen hautaa mukanaan.
Marilian sisarensa, Lunamiel kaiken siinä miehessä, joka kulki
Emeraldin lieassa vuosikymmenet. Kaikesta ei tarvitse koskaan puhua
ääneen. Ei enää.
”Kaunotar”, Lunamiel kuiskaa
Marilianille painaen kevyen suudelman tämän poskelle. ”Missä
sinä olet tätä pitänyt?” Lunamiel nyökkää mekkoon, joka on
kuin puiden tummat latvat, rikkaan vihreä.
”Se ei ole minun”, Marilian
naurahtaa. ”Se kuului Rudalle. Ajattelin, että nyt on oikea aika
pitää sitä.”
Lunamiel kohottaa kulmiaan.
”Ajattelitko, että minulla olisi
juhlamekko? Se on enemmän teidän kyläläisten heiniä.”
Marilian kurottaa kuin suudellakseen,
mutta vetäytyy viime hetkellä paljon tietävä virnistys
kasvoillaan.
”Malta vielä.” Marilian vinkkaa
silmää.
Musiikki vaimenee, kun johtajat
astelevat paikalle tuoden painavan auransa mukanaan. Sekä Esebe että
Arael ovat vaihtaneet ylleen käytännölliset, mutta juhlavat asut.
Narut ja remmit kietoutuvat kankaisiin ja luovat arvokkaan
vaikutelman.
”Me olemme kokoontuneet yhteen
juhlimaan elämää”, Esebe aloittaa kuuluvasti. ”Olemme täällä,
koska viisikymmenvuotinen odotuksemme on vihdoin päättänyt.”
Esebe ojentaa kätensä koko mitalleen.
”Ajan joki juoksee jälleen”,
Arael sanoo. Naisen pää on kohotettu ylös, Lunamiel erottaa
johtajan mannerismit ja niiden alla sykkivän lämpimän, välittävän
sydämen. ”Tänä yönä me juhlimme ja unohdamme vuosikymmenten
pelon ja kärsimyksen. Me kohotamme kätemme kohti taivasta, kohti
valoja.”
Ihmiset nostavat kätensä ylös yksi
kerrallaan. Lunamiel tekee niin yhdessä muiden kanssa, keho muistaa
eleen merkityksen, vaikka mieli on jo ehtinyt unohtaa vanhan tavan.
”Emme kuitenkaan unohda niitä,
jotka menetimme, jotka uhrasivat henkensä”, Araelin ääni kohoaa.
”Ennen kuin annamme kivun pois ja juhlimme niin, ettei metsä ole
toista yhtä suurta riemua nähnyt, me muistelemme hetken niitä,
jotka eivät ole enää täällä.”
”Me muistamme ajatuksissamme
jokaista, jonka mielen jumalat veivät”, Esebe sanoo. Arael hänen
vierellään painaa vain aavistuksen liian pitkäksi aikaa silmänsä
kiinni. Se paljastaa kehossa kytevän kaipuun.
”Heidän lisäkseen me muistelemme
rohkeaa johtajaamme Hiiraa, joka antoi henkensä, jotta me muut
voisimme elää”, Arael sanoo leuka kohoten yhä vain ylemmäs.
”Ja ennen kaikkea me keskitämme
ajatuksemme Marukiin, luontoon, susiveljeemme, joka katsoo meitä nyt
jokaisessa lumikiteessä, jokaisessa keväisin kasvavassa kukassa.”
Arael ja Esebe vievät kädet
sydämelleen. Lunamiel tekee samoin ja sulkee silmänsä, antaa
kuvien juosta mielensä halki. Irti päästäminen ei ole koskaan
ollut yhtä kaunista, yhtä merkityksellistä. Valoista täyttynyt
metsä sallii hänen jälleen hengittää.
”Suru on osa elämäämme, mutta
tänä yönä emme anna sen painaa rintaa”, Esebe julistaa. ”Me
juhlimme selviytymistä, kehon täyttävää riemua siitä, että
joki virtaa jälleen!”
”Me kiitämme niitä, jotka
osoittivat urheutensa ja uhmasivat maailman voimia”, Arael sanoo
osoittaen Lunamielia ja Mariliania. ”Marilian, joka rikkoi kylän
ja metsän välisen hiljaisuuden, onnistui tehtävässään. Tänä
yönä me juhlimme, koska hänen sydämensä pysyi rohkeana.”
Ihmiset alkavat huutaa, Marilian
hymyilee ja hipaisee niskaansa. Lunamielin silmissä Marilian näyttää
nuorelta tytöltä, joka ei vielä tiedä, kuinka ottaa vastaan
kymmenten ihmisten välitön rakkaus.
”Ja me kiitämme Lunamielia,
kylänjohtajaa, joka ymmärsi itseään ja luontoa riittävästi
kurottaakseen auttamaan meitä”, Arael sanoo pehmeästi. Lunamiel
uskoo sekä hänen että Araelin ajattelevan Saulia, kaikkia niitä
havaintoja, joita Lunamiel teki Araelin pojan kanssa. ”Ilman häntä
me emme olisi selvinneet. Hän uhmasi ystäväänsä ja itseään
saadakseen ajan jälleen juoksemaan.”
”Kiitos, Lunamiel”, Esebe sanoo
hymyillen, ”ja tervetuloa.”
Johtajien puhe tuntuu lämmittävänä
väreilynä Lunamielin rinnassa. Edellisen puheen hän on kuullut
Emeraldin pitämänä, nähnyt, kuinka ihmiset menettävät itsensä
katsoessaan jumalaisen kaunista miestä. Nyt puhe risteilee lempeänä
hänessä eikä hän tunne enää pelkoa. Kansa hurraa, mutta ei
tahdo häneltä mitään. Hän ja Marilian ovat vain airuita jollekin
suuremmalle, eivät ihmeitä itsessään, ja se on kauniimpaa kuin
yhdetkään smaragdinvihreät silmät.
Ilta asettuu uomaansa. Nauru ja laulu
kestävät pitkälle yöhön, Lunamiel juhlii yhdessä muiden kanssa.
Ilo asuu hänen rinnassaan hänen heittäessä kilpaa kiviä metsän
lasten kanssa, keskustellessa yhdessä niiden kanssa, jotka eivät
enää katso häntä nenänvarttaan pitkin. Kun yö on kulunut
puolilleen, Marilian vetää Lunamielin sivuun kesken naurun.
”Meidän täytyy puhua”, Marilian
sanoo vilkaisten ihmisiä Lunamielin takana, ”kahden kesken.”
Lunamiel esittää metsäläisille
pahoittelunsa ja astelee hangessa Marilianin perässä. Hän muistaa
ensiaskeleensa metsässä, sen hetken, jona palasi takaisin kaikkien
menneiden vuosien jälkeen. Silloinkin Marilian kulki hänen
edellään, vei häntä kohti tuntematonta. Lunamielin sydäntä
lämmittää astella pimeässä metsässä pelkän kuulon ja tunnon
varassa. Se, mitä hän näkee, riittää. Aistit toimivat
saumattomasti yhdessä, luonto on hyväksynyt hänet jatkeekseen.
”Aiotko sinä palata kylään?”
Marilian kysyy pysähdyttyään. Pimeässä Lunamielin on mahdotonta
sanoa, miltä naisen kasvot näyttävät. Ääni on aavistuksen
ontto, kuin tunne puuttuisi tarkkaan harkitusta syystä.
”Aion”, Lunamiel sanoo pitkän
hiljaisuuden jälkeen.
”Jäädäksesi sinne?”
”Joksikin aikaa, kyllä.”
”Joksikin aikaa? Lunamiel, aika
kulkee jälleen. Jos jäät vuosikymmeneksi, se ei ole sama asia kuin
ennen.”
”Ennen ja nyt, sillä ei ole
merkitystä. Minä teen kylässä sen, mitä minun on tehtävä.”
Hiljaisuus kysyy Marilianin puolesta.
Lunamiel vetää syvään henkeä.
”Minun täytyy hoitaa asiat siihen
tilaan, että voin lähteä lopullisesti.”
”Sinä et siis aio jäädä
kylänjohtajaksi.”
”En enää. En pystyisi siihen.”
”Entä Emerald?”
On Lunamielin vuoro pysyä
hiljaisuudessa.
”Häntä ei olla löydetty”,
Marilian huokaa.
”Hän… hän ei ole enää minun
huoleni. Eikä kenenkään muunkaan. Jos Emerald ei tahdo tulla
löydetyksi, hän olkoon omilla teillään. En usko hänen
näyttäytyvän kylässä enää koskaan.”
”Otatko sen riskin?”
”Minä viivyn kylässä niin kauan,
että olen saanut kerrottua heille, mikä on totta ja mikä ei, mikä
pelkkää Emeraldin tarinaa. Aion kertoa heille Emeraldista. Ja
minusta. Omista virheistäni.”
Pimeässäkin Lunamiel erottaa
Marilianin nyökkäävän.
”Jos johtajat kysyvät, kerro
heille, että minä korjaan virheitäni. En saa tehtyä mitään
tyhjäksi, mutta yritän parhaani”, Lunamiel huokaa. ”Ja
Marilian, minä… minä ajattelin olla kertomatta smaragdista
koskaan kenellekään. Se jää meidän välillemme, jos minä vain
saan päättää.” Lunamiel ei voi olla ajattelematta
tyhjäsilmäistä Saulia, miestä, joka kertoi hänelle smaragdista,
epäilyistään. Lunamiel karistaa ajatuksen pois. Kaikkea ei voi
pelastaa.
”En aio koskaan kertoa kenellekään.
Mitä harvempi ihminen siitä tietää, sitä parempi. Emme voi ottaa
sitä riskiä, että kukaan tekisi Emeraldin virheitä.”
Ajatus kylmää Lunamielia enemmän
kuin viilenevä talviyö.
”Aina tulee joku, joka on kuten hän.
Se on todennäköistä nyt, kun aika sallii ihmisten taas syntyvän”,
Lunamiel huokaa. ”Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettemmekö voisi
yrittää jo nyt. Mitä pikemmin hautaamme Emeraldin perinnön, sitä
todennäköisemmin olemme vapaita hänen kylvämästään
siemenestä.”
”Minun on vaikea uskoa, että puhun
samalle miehelle, jonka tapasin kerran kylässä. Minä pelkäsin
sinun kauneuttasi, inhosin katsetta ruskeissa silmissäsi”,
Marilian tunnustaa.
”Silti sinä pesit minun astiani.”
”Senkö sinä muistat?” Marilian
naurahtaa.
”Sinä inhosit kaikkea, mitä
edustin, ja silti teit jotakin minun puolestani.” Lunamiel tarttuu
Mariliania kädestä ja painaa pehmeän suukon valkeille rystysille.
”En unohda sellaista.”
Lunamiel vetää Marilianin kädestä
lähelle, aivan vasten rintaansa. Marilian ei epäröi vaan kuljettaa
kätensä Lunamielin niskaan, tarttuu valkeisiin hiuksiin ja painaa
huulensa miehen omille. Kosketus sitoo heidät hetkeksi yhteen, saa
lumen tanssimaan keveästi ilmassa heidän ympärillään. Lunamielin
kädet etsivät kosketuspintaa Marilianista, sormenpäät löytävät
paikkoja, joilla eivät ole koskaan käyneet. Kun hän päästää
irti ja nojaa naisen olkaan, hänen kehonsa värisee odotuksesta,
ilmaan jääneestä lupauksesta saavuttaa lisää, koskea yhä uusia
kohtia ihmisyydessä.
”Marilian, minä olen niin
pahoillani kaikesta”, Lunamiel kuiskaa suudeltuaan naista.
Marilian vie sormensa Lunamielin
alahuulelle pudistaen pienesti päätään. Pimeässäkin Lunamiel
imee naisen ilmeestä kaiken sen, jota on odottanut, kaivannut
pisimpinä öinään. Marilianin yösilmät antavat anteeksi, eivät
unohda, mutta ojentavat anteeksiantoaan kuin peittoa harteille.
Lunamiel kietoutuu siihen, painautuu tiiviimmin naista vasten ja
vetää syvään henkeä. Kuinka iho voi olla niin lempeä, antaa
anteeksi vuodatetut kyyneleet ja kynsien alle pinttyneen veren.
”Olen kiitollinen siitä, että me
tapasimme”, Marilian sanoo vetäytyessään aavistuksen kauemmas
iholta, kohdatakseen Lunamielin kasvotusten, irrallaan. ”Me olimme
tässä maailmassa hyvin yksin.”
Lunamiel hymyilee.
”Niin, minä olen miltei harmissani,
kun joudun jättämään sinut taas hetkeksi tänne. Mutta me
tarvitsemme hetken hiljaisuutta, sinä ja minä.”
”Paljon jäi niihin elämiin, jotka
jätimme kesken ennen tämän kaiken alkua.”
”Minä lupaan palata sitten, kun
kaikki on käsitelty. Jos minulla menee kevääseen, tuon sinulle
mukanani auringon ja kukat, kauneimman vihreän niityn.”
Marilian huitaisee Lunamielia rintaan.
”Lopeta heti!” nainen nauraa. ”En
tahdo kuulla tuollaista enää koskaan.” Marilian tarttuu mekkonsa
liian pitkään helmaan ja huutaa: ”Näytänkö minä muka
naiselta, joka tahtoisi kuulla tyhjiä latteuksia?”
Lunamiel tyytyy vain irvistämään
Marilianille.
”Minä menen nyt. Jos jään aamuun,
tiedän, etten koskaan lähde.”
”Pidän huolta kaikesta sillä
välin. Palaa sinä kylääsi, hoida työsi loppuun. Jos minä kuulen
sanankin Emeraldista, annan sinun tietää.”
Lunamiel taputtaa Mariliania olalle.
”Tehdään niin.”
Suudelmaa vaihdetaan vielä kerran,
Lunamielin sydän täyttyy toivosta hänen maistaessaan Marilianin
huuliaan vasten. Menetys ei leijaile ilmassa, juhlat jatkuisivat
hänen mentyäänkin.
”Minä voisin rakastaa sinua hyvin,
hyvin paljon”, Lunamiel sanoo kääntyessään pois päin
Marilianista.
”Sehän nähdään”, Marilian
nauraa. ”Minä odotan sinua, Lunamiel.”
Lunamiel kohottaa kätensä ja kääntää
selkänsä tuntematta muuta kuin keveää toivoa rinnassaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti