Mietin pitkään, minkä värinen tämä vuosi on ollut. Kokonaisuuksilla on minulle aina värit ja kuvat, enkä pitkään tiennyt, miltä väriltä tämä vuosi tuntuu. Eräänä päivänä se vain kertoi värinsä minulle, ilmoitti yhtenä välähdyksenä. Oranssi. Nyökkäsin. Selvä, tämä on siis oranssi vuosi.
Pitkään en tiennyt, mitä se tarkoittaa. En ehtinyt ajatella. Tämä vuosi jakautuu minulla kahteen hyvin selkeään osaan. Ensimmäiseen mahtui paljon kaunista - matkustelua, vanhojen tanssit, kevään valot, hyvää musiikkia, nukkeja ja uusia tarinoita. Valitettavasti kevättä seuraa varjo, kaikessa oli mukana jotakin väärää ja suunnattoman pahaa. Sellaista, mitä en koskaan anna anteeksi. Kenties kannan sen seurauksia aina mukanani, olkoon se niin. En ikinä pysty antamaan sitä anteeksi, mitä minun annettiin mennä läpi.
Itselleni olen jo antanut anteeksi. Kun loppuvuodeksi vetäydyin itseeni ja itkin monta yötä kaikkea sitä hyvää, mitä olen kokenut, tajusin jo antaneeni itselleni anteeksi. Tämä vuosi on opettanut minulle paljon. Pystyin silittämään vuoden takaisen itseni olkaa ja sanoman, ettei se haittaa. Kaikki tulisi paremmaksi. Tässä minä istun, täysin elävänä, ja hymyilen. Viimevuonna minä kuvittelin värittömyyden jatkuvan ikuisesti. Ajattelin, etten ikinä pääse pois. En kyennyt riuhtaisemaan itseäni pois, vaikka olisin voinut. Olen jo antanut sen itselleni anteeksi. En olisi voinut tehdä muutakaan. Olin täysin heikko, mutta kuten äitini minulle kerran sanoi: joskus saa olla. Se ei haittaa.
Loppuvuosi on kukkinut. Olen luonut uutta, kohdannut itseni. Olen kyennyt elämään. Kun riuhtaisin itseni irti, en surrut enää koskaan sen jälkeen. En ikinä itkenyt sitä, koska ei ollut mitään itkettävää, koska olin jo itkenyt viimetalvena kaiken pois. Sen sijaan tunsin pelkkää vapautuneisuutta. Olin irti, olin taas oma itseni. Olin vapaa. Olen edelleen. Se on ihanin tunne.
Vaikka loppuvuoteenkin on mahtunut kriisinsä, olen kyennyt elämään niiden kanssa hienosti. Jokaisen olen kohdannut ja tehnyt niille jotakin. Ehkä olen vähän tullut eteenpäin, ehkä olen vähän kasvanut ja oppinut. En enää pelkää. Olen pelännyt koko elämäni, niin paljon, että se on sulkenut minulta usean oven. Ei enää. Olen oppinut käsittelemään pelkoani ja kohtaamaan kaiken sen, jota olen kammonnut.
Tähän vuoteen mahtui syvää vihaa, verenpunaista. Myös punaisen hyvät puolet olen nähnyt, vahvuuden ja tahdon, kaiken sen, jolla juoksen eteenpäin, jotta en kuolisi. Lopulta myös keltaista, paljon keltaista. Hehkuvaa riemua, sisimmässä sykkivää onnea. Rakkaita ihmisiä, uusia ystäviä, luonto, aurinko, vesi ja kaikki tarinani. Kaikki se ilo, jota sydämessäni kannan.
Punainen ja keltainen muodostavat yhdessä oranssin. En ymmärtänyt sitä aluksi. Alitajuntani päätti jo valmiiksi.
Tulee ensivuodesta mitä tahansa, otan sen vastaan. Olen nyt hyvin elossa. Ensivuonna kaikki muuttuu, ja se pelottaa, mutta se kuuluu elämään. Se ei haittaa nyt, kun olen taas kohdannut itseni. Olen valmis.
31.12.2019
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti