Luku
9: Kuunkajossa
Kuunvalo saa miehen valkean ihon
hehkumaan kuin tämä olisi osa taivaallista loistetta. Mies istuu
kivellä vailla ainuttakaan kangasta jänteikästä, siroa kehoaan
peittämässä. Kuu loistaa hänen kasvoilleen, mikään ei tule
hänen ja luonnon väliin.
Lunamiel ottaa askeleen lähemmäs,
mutta jokin miehen rentoutuneessa, irti päästäneessä olemuksessa
estää häntä kulkemasta iholle. Mies on kauneudessaan
tavoittamaton, selestiaalinen olento, joka ei ole Lunamielin
otettavissa. Lunamiel rikkoo hetken illuusion puhkaisemalla sen
puheellaan.
”Miten kaunis yö”, Lunamiel sanoo
istuutuen kauemmas nurmelle. Puut ovat jääneet taa, täällä
taivas ja maa yhdistyvät.
”Onko sinulla ollut ikävä tätä?”
mies kääntyy kohdistaen vihreiden silmiensä katseen suoraan
Lunamieliin. Smaragdisilmät poraavat tien hänen sisälleen.
”On”, Lunamiel kuiskaa yöhön.
Ikävä on syönyt hänen sisintään,
tehnyt ontoksi kaiken luiden alle painautuneen. Kuunvalon tanssiessa
hänen paljastetulla ihollaan hän tuntee vihdoin olevansa kotona.
Mies on jälleen hänen vierellään, kauniina ja luonnollisena,
vailla mitään peittämässä herkkyyttään. Toismaallinen kauneus
leijuu heidän ympärillään, pyhittää heidät. Luonto ympärillä
luo kehdon heidän unelmilleen levätä. Lunamiel vetää syvään
henkeä. Kyllä, hän ajattelee, minä olen ikävöinyt
tätä.
”Sinä olet jo sydämessäsi
pettänyt minut”, mies sanoo ja sipaisee koprinkutrinsa korvan taa.
Smaragdikoru korvassa kiiltää.
”Minä en koskaan pettäisi sinua.
Minä rakastan sinua.”
”Rakkaus on petoksistasi pahin”,
mies lausuu pehmeästi hymy kasvoillaan. Hymy ei ole kohdistettu
millekään, kenellekään. Se on irrallinen osa, aivan kuin pala
kaunista luontoa yrittäisi leikkiä inhimillistä, tuntevaa olentoa.
Ihmistä. Vaikka ketä hän huijaa, ihmisten kuningas, mies, joka on
kaukana saavuttamattomissa?
Mies nousee ylös kiveltä, koko keho
on Lunamielin ihailtavissa. Pelko kuristaa Lunamielin kurkkua, kun
ajatukset täyttävät hänen mielensä, saavat hänen ruumiinsa
jännittymään halusta. Mies ojentaa kätensä, miltei koskettaa.
Etäisyys pysyy, vaikka käsi on vain senttien päässä Lunamielin
poskesta.
”Sinä olet kääntänyt minulle
selkäsi”, mies kuiskaa. ”Ikävä sisälläsi saa sinut
perääntymään luotani.”
”Minä todella olen kaivannut tätä”,
Lunamiel henkäisee. Ääni on kuin nyyhkäisy, sisimmän huuto,
mustaan multaan haudattu itku. ”Olen ikävöinyt meitä sellaisina
kuin olimme ennen kaiken alkua. Ennen kuin sinä nostit ihmisen
kaiken yläpuolelle. Ennen kuin nousit kahdelle jalalle ja keksit,
että me tarvitsemme kylän. Uuden elämän. Minä kaipaan sinua,
sitä, joka olit, kun kuuluimme yölle ja lehväkatolle
yläpuolellamme.”
Hymy miehen valkeilla kasvoilla on
miltei liian kivulias Lunamielin katsoa. Kylmät väreet saavuttavat
kehon, vavisuttavat Lunamielin harteita.
”Se kaikki on vain unelmaasi”,
mies tiputtaa huuliltaan. ”Sinä tahdoit minut, ja minä tahdoin
elämältä kaiken, mitä se voi antaa. Nyt ikäväsi vetää meidät
erilleen.”
”Ei koskaan. Minä en jätä sinua.
Olen kanssasi, vaikka passittaisit minut kuolemaan, vaikka käskisit
kaikkien jumalten tulla mieleeni, vallata ruumiini.”
”Se on sinun unelmasi, ei minun.
Olla minulle tarpeellinen.” Mies vetää kätensä pois
koskettamatta kertaakaan. ”Minä tahdon vain tämän elämän.
Yötaivaan kauneuden, lähtemättömän.”
Kuu leikkii miehen hiuksilla, kun tämä
istuutuu takaisin kivelle, kääntää katseensa pois.
”Sinä tiedät jo, minne kuulut.
Sinä katsot metsän tyttöä eri tavalla kuin minua koskaan. Mättäät
allasi ovat jo ottaneet sinut vastaan, puut kuiskivat paluutasi.”
”Älä. Ole kiltti, älä kiellä
minua.”
”En se minä ole, joka kääntyy.
Minä en koskaan vaatinut.”
”Minä pyydän. Älä sano noin. Älä
sano, ettet välittänyt.”
Mies kääntyy suomaan Lunamielille
hymynsä, mutta Lunamiel näkee vain tyhjät, vihreät silmät. Ne
eivät katso häneen eivätkä hänen lävitseen. Ne vain seisovat
paikallaan olematta missään, kohdistumatta mihinkään,
kiinnostumatta mistäkään. Mies ei ole täällä, ei ole koskaan
ollutkaan. Kuu piirtää varjonsa maahan, Lunamiel ei huomaa
lyhistyneensä.
Lunamiel herää kylmästä hiestä.
Sydän pamppailee kuin irrotakseen, kurkkua kuivaa. Lunamiel vetää
itsensä pystyyn ja ottaa tukea läheisestä puusta. Kaarna rahisee
hänen kynsiensä alla. Ajatukset puhuvat päällekkäin, huutavat
toistensa yli.
Kuu ei loista. Yö on musta, vain
tähdet täplittävät tummaa taivankantta. Lunamiel pitää kiinni
itsestään, jotta ei lähtisi juoksemaan vailla päämäärää,
huutaisi silkasta kauhusta. Hänen on pakko kävellä, irrottaa
hetkeksi unensa jättämästä kylmyydestä syvällä luissaan.
Emerald. Emerald. Emerald. Mies
oli tunkeutunut Lunamielin uneen sellaisena, kuin hän tämän
muistaa heidän ajaltaan metsässä. Raaka ja aito, peittelemätön.
Lunamielin sydän hakkaa yhä, hän kulkee nojaten puusta puuhun.
Jalat kuljettavat hänet lähelle sairastuneitten leiriä. Hento puro
virtaa hänen jalkojensa juuressa, hän kumartuu hulauttamaan kylmää
vettä kasvoilleen. Herää. Ole kiltti ja herää, hän ei
ole enää täällä.
”Sinä näytät siltä kuin olisit
kohdannut jumalan, mutta selvinnyt.”
Ääni saa Lunamielin säpsähtävän.
Hän pysyy kyyristyneenä maassa eikä enää muista, kuinka
puolustautua. Refleksit ovat kuolleet.
”Älä suotta säikähdä, minä
tässä. Minä vain.”
Lunamielin on vaikeaa erottaa kulkijan
kasvoja pimeän keskeltä. Hänen silmänsä eivät ole enää
samalla tavalla tottuneet mustuuteen. Ääni on kuitenkin tuttu.
Pilkasta riisuttuna se on paljon inhimillisempi. Saul. Johtajan
poika, joka ei muista, kuka on.
”Miksi kyläläinen vaeltaa näin
lähellä sairastuneitten leiriä keskellä yötä? Eikö sinua
pelota?”
Lunamiel pudistaa päätään.
”Minua pelottaa paljon enemmän se,
mitä olisin joutunut kokemaan, jos olisin jäänyt paikalleni.”
”Sinä nukut ensimmäistä kertaa
pitkiin aikoihin taivasalla.”
”Ei se minua pelota.”
Lunamiel yllättyy sanojensa
vahvuudesta. Hän todella tarkoittaa sanomaansa. Saul istuutuu puron
toiselle puolelle, Lunamiel erottaa tämän ristivän jalkansa.
”Sinä olet menettänyt itsesi
pahemmin kuin minä”, Saul naurahtaa. ”Taisin ivata sinua
aiemmin. Olen pahoillani, mutta en aio perua sanojani.”
”Ei sinun tarvitse. Ei kenenkään
täällä tarvitse, teidän halveksuntanne on aiheutettua.”
”Sanotko noin vain, koska ajattelet,
etten minä pian enää muista sinun sanoneen niin ja saat siten
anteeksiannon itseltäsi? Emerald tuskin haluaisi sinun sanovan
noin.”
Lunamiel säpsähtää. Saulin
rehellisyyttä ei pääse pakoon.
”Taisin sanoa.” Lunamiel ei osaa
pyytää anteeksi.
”Sellaisia te kyläläiset olette,
enkä minä voi teitä siitä syyttää”, Saul sanoo naurahtaen.
”Muistan yhä kirkkaasti sen päivän, kun Emerald aloitti
vallankumouksensa.”
”Vallankumoukseksiko te sitä täällä
kutsutte?”
”Siksi minä sitä kutsun.”
Lunamiel onnistuu hymähtämään
Saulin sanoille. Miehen rehellisyys lämmittää hänen sisintään,
vaikka sydän pamppaileekin yhä unen reunojen kaihertaessa mieltä.
”Minusta ajatus ihmisen
ylivertaisuudesta on kiehtova”, Saul sanoo madaltaen ääntään.
”Emerald perusteli sen hyvin ja sai osan ihmisistä oitis
puolelleen. Se on aina kiehtonut minua.”
”Kiehtonut? Erikoinen sanavalinta
mieheltä, joka on kuitenkin jäänyt metsään.”
”Me ihmiset pidämme erittelystä.
Eivät sudet ja hiiret erottele lajitovereitaan, mutta me ihmiset
rakastamme sitä, että saamme asettaa toisemme jonoon. Emerald on
aina ollut hyvä siinä.” Saul pitää tauon ja ristii jalkansa
kuin aikoisi istua puron äärellä koko yön. ”Mitä sinä
ajattelet siitä? Näen, että et ole kauniin ystäväsi kanssa aivan
samaa mieltä.”
Emeraldin kuunkajossa hehkuva olemus
kieppuu yhä Lunamielin tajunnan laitamilla. Syyllisyys painaa
rintaa. Saulin olemus ei kuitenkaan anna tilaa hengittää,
rehellinen, auki raastettu mieli ei salli Lunamielin jättää sanoja
sisälleen. Petos lepää hänen sisällään jo valmiina
avattavaksi. Emerald ei koskaan kuulisi, mitä hän sallisi tähtien
ja mieltään menettävän miehen kuulla yön pisimpinä tunteina.
”Minusta tuntuu kuin olisin palannut
kotiin”, Lunamiel henkäisee. Ääni on ohut kuin vastajäätynyt
lammenpinta. ”Täällä koen, että kaiken olisi pitänyt mennä
toisin. Että me kuulumme tänne.”
Saul nyökkää, antaa Lunamielin
ajatuksille tilaa.
”Tämä elämä… Totta puhuakseni,
se ei järkytä tai pelota minua lainkaan. Se tuntuu
luonnollisemmalta kuin mikään, mitä olen tehnyt edellisten
viidenkymmenen vuoden aikana.”
Sanat virtaavat jokena ulos
Lunamielistä, vuosikymmenten hiljaisuus saa vihdoin äänen ja
tilan. Yö ei ole koskaan tuntunut pehmeämmältä ihoa vasten, sen
viileä vire on peitto Lunamielin harteilla. Saulin vaienneet huulet
kehottavat ääneti häntä jatkamaan, ja sanat virtaavat kaikella
sillä voimalla, joka on aiemmin pitänyt ne piilossa.
”Minä en kykene tekemään
päätöksiä. Olen nukke kylänjohtajan nimikkeellä. En voi valita
mitään itse, en pysty enää peruuttamaan käynnistynyttä
projektia, vaikka sen mielipuolisuus tahraa uneni ja saa minut
kauemmas itsestäni kuin olen koskaan ollut.” Raskas hengitys
höyryää kirpeässä yössä. Lunamiel vetää henkeä kyetäkseen
jatkamaan jälleen.
”Toivon, että Emerald muuttaisi
mielensä. Että hän tahtoisi meidän vetäytyvän ja palaavan,
ymmärtäisi, että täydelliseksi olennoksi tuleminen on liian
kunnianhimoista jopa häneltä. Vain sillä tavoin voin pelastua
tilanteelta, johon olen uponnut.”
”Mitä sinä todella haluat?
Kärsimyksesi huutaa itseään julki lihassasi, näen sen pelkällä
vilkaisulla.”
”Minä…” Lunamiel empii.
Emeraldin silmät tuikkivat yhä verkkokalvoilla, vaativat häntä
tilille. Suu on jo avattu, sanoille on annettu paikka tulla. ”Minä
toivon joka päivä, että mitään tästä ei olisi koskaan
tapahtunut. Että ihmiset olisivat yhtä, että osaisimme vielä
puhua eläimille. Eläisimme siinä kiertokulussa, joka meille oli
tarkoitettu. Kuolevaisina.”
”Mikä estää sinua tekemästä
sitä jälleen todeksi?”
”Minä en voi pettää Emeraldia. En
enempää kuin olen jo antanut näiden sanojen asettua väliimme.”
Saul nousee ylös, istuutuu Lunamielin
viereen koskettamatta tätä.
”Minulla ei ole mitään, mitä
antaa sinulle”, Saul sanoo hiljaa. ”En muista nimeäni, asemaani
tai perhettäni, jos sitä ylipäätään onkaan. Olen unohtanut
itsestäni kaiken. En voi antaa sinulle ohjetta, joka pohjaisi
johonkin, mitä olen, koska minä en enää muista.”
”Minulle riittää, että saan vain
päästää nämä sanat sisältäni.” Lunamiel tuntee kyynelten
kaihertavan silmiensä takana.
”Minun mieleni tyhjenee. Ajan myötä
en kykene enää tuottamaan puhetta. Miltä kuvittelet sanojesi
kuulostavan korviini? Mitä luulet minun ajattelevan siitä, että
sinä olisit voinut estää kaiken tämän, mutta et tehnyt niin?”
”Sinä et voi koskaan antaa minulle
anteeksi”, Lunamiel kuiskaa kyyneleet jo poskillaan. ”Et minulle
etkä edes niille, jotka nyt uhrautuvat vapaaehtoisesti. Koska he
ovat yhtä lailla kyläläisiä. Me olemme kaikki yhtä syyllisiä.”
Saul on hiljaa. Hetken tunnelma
ritisee, miltei hajoaa. Yö on halkeamilla, Lunamielin kyyneleet
pelottavat häntä enemmän kuin hänen kohtaamansa riivatun jumalan
tyhjät kasvot. Sitten Saul puhuu, täyttää halkeamat hetkessä.
”Minä olen katkera”, Saul
tunnustaa. ”Olen niin katkera, että jos voisin, katselisin
kyläläisistä jokaisen kokevan saman kuin minä ja nauraisin.”
Lunamiel voi vain nyökätä. Hän ei
vaivaudu pyyhkimään kyyneliään.
”Mutta minä en tee niin.” Sanat
ovat Saulille kuin myrkkyä, hän lausuu ne katkerin huulin. ”En
tee niin, koska siitä ei olisi minulle lainkaan iloa. Se ei auttaisi
ketään niistä, jotka ovat jo menettäneet itsensä.”
Saul vie kätensä Lunamielin olalle.
Ele on kuin veljen tuki veljelle. Katkeruus antaa sille arvon, joka
on kirvoittaa lisää kyyneliä Lunamielin poskille.
”Se nainen, jonka seurassa näin
sinut aiemmin, on ymmärtänyt jotakin erittäin olennaista.”
”Marilian?”
”Hän. Hänet minä muistan. Hän
tietää, mitä tekee. Pidän siitä, mitä hän työstää
kanssasi.”
”Mitä sinä tarkoitat? Marilian ei
voi sietää kyläläisiä.”
”Ja juuri siksi hän hoitaa hommansa
erinomaisesti. Arvostan häntä. Hän on nähnyt ongelman ytimeen ja
valjastanut näkemänsä. Tulet vielä ymmärtämään, miksi hän ei
ole repinyt kurkkuasi auki, vaikka varmasti haluaisi.”
Puristus olkapäästä. Sitten Saul on
taas poissa, kauempana. Mies nousee ylös, Lunamiel erottaa himmeässä
valossa hymyn tämän kasvoilla.
”Pidä kiinni mielestäsi. Sinulla
on vain yksi”, Saul sanoo hiljaa ennen kuin kääntää selkänsä.
Viileys muuttuu kylmyydeksi Lunamielin
iholla, pelko vie turvan mennessään. Sanat sekoittuvat toisiinsa,
hakkaavat sydäntä vasten. Lunamiel ei nouse vielä. Hetken hän
vielä levähtää, antaa sydämensä pamppailla kuin viimeistä
kertaa. Kun hän sulkee silmänsä, hän tietää unensa olleen
oikeassa. Hän on jo pettänyt korpinkutrisen, kauniin miehen,
päästänyt tämän erkanemaan itsestään. Kyyneleet ovat kuivuneet
poskille. Enempää ei tule. Lunamiel säikähtää sitä, kuinka
tyhjäksi käyty keskustelu saa hänet itsensä tuntemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti