Luku
4: Kotipolku
Aamu halkoo tiensä pitsiverhojen
takaiseen huoneeseen. Marilian harhailee aamun hennon kajon
valaisemana olohuoneen kautta keittiöön. Päälle jääneet
vaatteet ovat piirtäneet ihoon hankaumia, Marilian riisuu hetkeksi
vyönsä ja takkinsa.
”Etkö sinä tee tuon hivenen
väärässä järjestyksessä?” Lunamielin ääni on kevyt ja
leikkisä kuin auringonsäde.
”Metsässä nukkumismukavuudesta voi
aina hieman soveltaa”, Marilian huokaisee, vaikka tietää
Lunamielin näkevän hänestä, että hän nukahti päällysvaatteet
yllään vain, koska oli keskustelun jäljiltä liian järkyttynyt
muistamaan mitään muuta.
Ruusuinen teen tuoksu kiertelee
huonetta ja saa Marilianin huulet kaartumaan aavistuksen ylöspäin.
Aamiainen on katettu pöytään, Lunamiel on huolehtinut, että jopa
hedelmiä on tarjolla. Marilian istuutuu miestä vastapäätä ja
avaa suunsa, mutta ei syödäkseen.
”Minä kuulin teidän viimeöisen
keskustelunne.”
Lunamielin silmissä välähtää.
Mies yrittää kaikin keinoin peitellä reaktiotaan, mutta Marilian
ehtii poimia sen, miehen omat eleet kääntyvät tätä vastaan.
”Te ette siis kunnioita meitä edes
sen verran, että vaivautuisitte ottamaan tilanteemme tosissaan.”
”Sano se Emeraldille. Kun hänen
silmissään alkaa kiiltää, hänen päätään ei enää käännetä.”
”Kiilsikö hänen silmissään
silloinkin, kun hän käänsi ajan joen suunnan ja teki jumalat
hulluiksi?”
”Marilian.”
Marilian sävähtää. Lunamiel katsoo
kultasilmillään suoraan häneen, aivan kuin mies yrittäisi nähdä
ihon alle, kudoksien taa. Marilianin koko keho värähtää tavasta,
jolla Lunamiel lausuu hänen nimensä.
”Marilian, Emeraldin idea on kenties
nopea ja irrallinen, mutta siitä on meille hyötyä joka
tapauksessa. Et ole asunut viittäkymmentä vuotta kylässä. Et
ymmärtäisi.”
”Aivan kuin sinäkään et tule
ymmärtämään, miksi on kuin sylkisitte jumalten runnomille
kasvoillemme, kun lähetätte ihmisiänne kokemaan saman. Se on
paitsi kuvottavaa, myös vaarallista. Voin taata, että kukaan ei
selviä siitä.”
”Se ei varsinaisesti olisi kylälle
menetys.”
Lunamiel kaataa teen pannusta
kuppeihin. Niin paljon kaikkea tarpeetonta yhdessä pöydässä.
Marilian ei ole koskaan nähnyt niin useaa astiaa samassa tilassa.
Kaikille hän ei löydä nimeä saati käyttötarkoitusta. Marilian
pudistaa voimakkaasti päätään ja vetää tuoliaan taaksepäin.
”Minä en anna teidän tehdä niin”,
Marilian huokaisee. ”Me metsäläiset emme ole pelkkiä villikoita.
Olemme järjestäytyneet aivan kuten tekin, eivätkä meidän
johtohenkilömme päästä teitä tekemään mitään niin
järjetöntä.”
Lunamielin kädenhuiskautus ilman
katsekontaktia on kuin lyönti palleaan.
”Edes aika saati jumalat eivät
pidätelleet Emeraldia tekemästä maailmasta haluamaansa. Ihmiset
eivät häntä estele.”
”Miksi sinä et estele häntä?
Näen, että et ole yhtä mieltä hänen pyrkimyksistään. Mitä
sinä todella ajattelet?”
Lunamiel siemaisee teetään, vaikka
se on liian kuumaa. Marilian ei edes katso ruokaansa. Hän tarkkailee
kauniskasvoista vaaleaa miestä, joka on pukeutunut valkeaan
kauluspaitaan ja koristanut kaulansa helminauhalla. Lunamielin
välinpitämättömyys suhteutettuna ruokaa kukkivaan pöytään on
niin ristiriitaista, että Marilianin ihoa polttelee.
”Yksikään ihminen ei todella voi
estellä Emeraldia”, Lunamiel toteaa kuin asiassa ei olisi reikää
kuljettavaksi.
”Hän on päästänyt sinut
kylänjohtajaksi asti. Mikset käytä valtaasi häntä vastaan ja
estä tätä järjettömyyttä?” Marilian ei enää kysy apua. Ei
saatuaan kummallekin poskelleen.
”Oletko tullut ajatelleeksi, että
minä en yksinkertaisesti halua vastustaa häntä?”
”Miksi?” Marilian kysyy, vaikka
vastaus kaikuu Lunamielin äänessä, hänen tavassaan puhua. Pehmeät
tavut, ilmaan putoilevat soinnut ilmiantavat miehen. ”Rakkaus tekee
sinusta ruman, arvon kylänjohtaja. Se ei sovi sinulle.”
Marilian vie kuuman kupin ensimmäistä
kertaa huulilleen, piilottaa hymynsä sen taa, kun näkee Lunamielin
kulmien kaartuvan. Mies ei ole kehittynyt hyväksi näyttelijäksi,
koska kylä on aina sallinut hänen olevan sitä, mitä hän
luonnostaan on. Marilian laskee kuppinsa ja nojaa eteenpäin.
”Jos Emerald toteuttaa mielipuolisen
suunnitelmansa enkä minä saa sitä millään tavalla estettyä,
sinä tulet mukaan metsään, etkö tulekin?”
Lunamiel nyökkää. Hän ei ole
vieläkään sanonut mitään.
”Emerald voi pahimmassa tapauksessa
käskeä sinunkin uhrata itsesi ja päästää jumalan mieleesi.
Uskotko vielä silloin, että tämä kannattaa?”
”Emeraldilla ei ole varaa uhrata
minua”, Lunamiel sanoo räpäyttämättä silmiään kertaakaan.
”Mutta uhrautuisitko, jos hän sitä
vaatisi?”
Marilian nojaa pöytään
kyynärpäillään. Raskaassa hiljaisuudessa hän saattaa miltei
kuulla, kuinka Lunamielin tajunnan rattaat kirahtelevat toisiaan
vasten. Lopulta mies vie kyynärpäänsä pöydälle, tekee
ruumiistaan peilin Marilianin eleille ja vetää kasvoilleen kumisen
hymynsä.
”Uhrautuisin.” Lunamielin hymy
kuolee sanoihin. ”Tekeekö sen tietäminen sinulle paremman olon,
saako se sinut tuntemaan olosi vahvemmaksi?”
”Ei”, Marilian vastaa oitis. ”Tämä
kylä vain surettaa minua. Minä olen tavannut Emeraldin ja tiedän,
ettet saa häneltä koskaan sitä, mitä tahdot. Hän ei ole
tarpeeksi inhimillinen sellaiseen. Hän näivettää sinut sisältä,
kaluaa luusi tyhjäksi. Sitenkö haluat viettää ikuisuutesi?
Kauniin miehen orjana, pelkkänä haamuna oikeasta ihmisestä?”
”On pahempiakin tapoja kuolla.”
Miehen sanat iskeytyvät vasten
Marilianin kasvoja. Hän tietää, ettei Lunamiel järkkyisi
päätöksestään pysyä ystävänsä vierellä. Marilianin mieleen
syttyy kuva, kirkas kuin aie, selkeä kuin talviaamu. Isosiskon
valkeat silmät ja tyhjä ilme. Hän tekisi mitä vain saadakseen
sisarensa takaisin. Lunamielin kalpeat kasvot eivät hetkessä
olekaan yhtä vastenmieliset. Marilian huomaa nyökkäävänsä.
”Tee, mitä tahdot”, Marilian
sanoo hiljaa ja ryhtyy syömään katettua aamiaista. Ruoan määrä
on ylellinen, hetkeksi Marilian uppoutuu kylän ylenpalttisuuteen ja
unohtaa, miksi istuu Lunamielin kanssa samassa aamiaispöydässä.
”Minä joutunen tosiaan olemaan
metsässä jonkin aikaa”, Lunamiel puhkaisee hiljaisuuden kalvon.
Marilian kohottaa katseensa.
”Paljonko muistat metsässä
olemisesta?”
”Yllättävän paljon.” Häpeää.
Lunamielin äänessä on häpeää. Marilian ei uskalla tarttua
siihen.
”Hyvä. Pakkaa sitten riittävästi
mukaan ja syö vielä, kun se on sinulle helppoa.”
Hiljaisuuden kalvo eheytyy jälleen.
Kaksikko syö loppuun sanomatta sanaakaan.
*
Aukio on täyttynyt ihmisistä.
Emerald seisoo korokkeella kaikessa loistossaan. Ilma on viileä,
ajatus lumesta leijailee kylän yllä. Emeraldin ympärille on
kokoontunut ihmisiä. Osalla heistä on mukanaan olkalaukkuja ja
muita kantamuksia. Marilian kulkee kohti kyläaukiota hätkähtäen
tuttujen kasvojen pilkistäessä massan seasta. Ihmisiä, joille hän
on puhunut. Nimet eivät enää kulkeudu kielen päälle, mutta
Marilian muistaa heidät ajalta ennen kylän perustamista.
Emeraldin suu käy alituisesti.
Valmistelut ovat jo alkaneet. Marilian vilkaisee Lunamieliä
vierellään. Pitkään, valkeaan takkiin pukeutunut kylänjohtaja ei
paljasta kasvoillaan mitään. Ihmiset noteeraavat heidän
saapumisensa ja ryhtyvät osoittelemaan.
”Tervetuloa, matkaanlähtijät!”
”Te tuotte onnen ja täydellisyyden
keskuuteemme.”
”On suuri kunnia, että saat täyttää
herramme sinulle antaman tehtävän, tyttö.”
Ihmiset puhuvat kuin Marilian ei olisi
paikalla. Kuin hän olisi nukke kuten Lunamiel, täysin Emeraldin
naruissa kiinni. Marilian kulkee korokkeen alle eikä vilkuile enää
Lunamieliin hakeakseen varmuutta miehen lasinpaloilla kulkevasta
olemuksesta.
Emeraldin silmät ovat päivänvalossa
entistä kirkkaammat. Saman värinen korvakoru roikkuu miehen
korvasta, kaulalle asetellut ketjut ovat maltillisemman sävyisiä.
Miehen katse kohtaa Marilianin. Marilian kohottaa leukaansa ylemmäs.
”Katseesi, metsäläinen, kertoo
minulle sinun jo tietävän”, Emerald sanoo pehmeästi antaen
katseensa käväistä näyttävästi Marilianin takana seisovassa
Lunamielissä.
”Te aiotte tehdä pilkkaa meidän
kärsimyksestämme. Satuin kuulemaan, kun keskustelitte siitä.”
Marilian ojentaa kätensä ja kiertää katseellaan kaikkia niitä,
jotka Emerald on kerännyt kuolemaan. Ryppyisiä vanhuksia,
epämuodostuneita selkiä. Pinnallisuus tihkuu valintojen välistä,
saastuttaa ilman.
”Kertoiko hän, mitä te joudutte
metsässä tekemään?” Marilian kohottaa ääntään. Tyhjiä
katseita, jo menetettyjä. Äänettömiä nyökkäyksiä. ”Minäpä
näytän.”
Laukkuun jätetty piikki on yhä
tallessa. Marilian kohottaa sen ylös.
”Teidät passitetaan jumalten
armoille, kunnes näitä kasvaa poskistanne ja rintakehästänne!”
Vain muutama ihmisistä henkäisee.
Emeraldin katse keihästää heidät oitis.
”Jos hyvin käy, jumalat vain
täyttävät mielenne eikä teistä ole sen jälkeen mitään
jäljellä. Se on parempi kohtalo kuin runnoutua kaikilla
mahdollisilla tavoilla.” Välähdys siskon kasvoista. Ei nyt.
”Teidän herranne vie teidät kuolemaan. Ei ole mitään
mahdollisuutta selviytyä. Hän on keksinyt sen päästään, koska
edes kuolemattomuus ei riitä hänelle. Seuraavaksi hänen täytyy
tulla jumalaksi.”
Piikki yhä tiukasti nyrkissään
Marilian kohtaa Emeraldin. Miehen olemus on täysin rauhallinen. Hän
hymyilee miltei lempeästi. Tietämättömämpi erehtyisi luulemaan
elettä aidoksi. Emerald kallistaa päätään kuin varpunen ja
naurahtaa heleästi.
”Surullista kuulla, että olet sitä
mieltä”, Emerald sanoo sipaisten hiuksiaan. ”Oletteko te samaa
mieltä kuin hän? Ajatteletteko, että annan teidät silkkaa
ilkeyttäni jumalille?”
Marilian etsii uhrien joukosta tuttuja
kasvoja. Pudistelevien päiden joukosta ei löydy ketään, johon
nainen voisi nojata, luottaa. Kaikki katsovat Emeraldiin silmät
tyhjinä.
”Me luotamme sinuun, Emerald.”
”Kuolisin puolestasi koska tahansa.”
”Ethän sinä meitä tappaa tahdo!”
”Jos me menetämme itsemme
jumalille, teemme sen suuremman tarkoituksen nimissä.”
”Tyttöhän tässä metsän oloja on
meille parjannut! Millainen ihminen halventaa omaa kotiaan noin?”
Marilianin silmät suurenevat. Emerald
ei liikauta raajaansakaan estääkseen Mariliania räjähtämästä.
”Minä satun tietämään, ettei
alituisessa jumalten pelossa eläminen ole suotavaa kenellekään.
Se, mihin ne pystyvät, ei ole mitään, mitä te haluaisitte kokea.”
”Lakkaa valittamasta ja vie meidät
metsään.”
”Ja jos minä kieltäydyn?”
”Me löydämme sinne itsekin.
Lunamiel muistaa yhä.”
Suurin osa puhujista on ruumiiltaan
iäkkäitä, useita vuosia ennen harteille laskeutunutta
kuolemattomuutta nähneitä. Mariliania puistattaa. Kylässä kukkiva
hulluus ajaa hänet nurkkaan, hän ei kykene enää avaamaan suutaan.
”Olette pakkauksenne suorittaneet.
Lunamiel, oletko sinä valmis lähtöön?” Emerald kysyy
äänensävyllä, jonka taa piiloutuu merkitys, josta Marilianin on
mahdotonta saada kiinni.
Lunamiel vain nyökkää.
”Voimme lähteä matkaan. Marilian…
sinulla ei ole ikävä kyllä muuta vaihtoehtoa kuin johdattaa meidät
omiesi luo, ellet sitten halua jäädä tänne.”
Nurkkaanajettu. Pilkattu. Kyläläiset
lausuvat järjettömyyksiä kuin täydellisiä totuuksia. Marilian
puree hammastaan, kuoriutuu ylpeydestään, riisuu kaiken sen kivun,
jonka on kokenut yrittäessä pitää metsän tilanteen hallinnassa.
Marilian luo silmäyksen Emeraldiin.
Mies ei näytä voitonriemuiselta. Mies ei näytä miltään muulta
kuin kauniilta.
”Kulkekaa perässäni, minä näytän
teille tien sinne, missä asumme. En takaa, että omamme sallivat
teidän jättäytyä nurkkiinsa, joten varautukaa nukkumaan
taivasalla.” Tauko. Marilian muistaa. ”Kauanko te aiotte viipyä?”
Sanat on osoitettu suoraan Lunamielille. Emeraldia Marilian ei
yrittäisi enää kertaakaan.
Lunamiel jää kiinni. Hänen
katseensa käväisee Emeraldissa, aivan kuin mies olisi hänen
vanhempansa ja hänen jokainen sanansa vaatisi oikeutuksen tältä.
”Niin kauan, kun projekti vie. Jos
jumalat sulautuvat ihmisiin yksilöllisesti, viivymme niin kauan,
kunnes lopputulos on viimeisenkin kohdalla selvillä.”
Marilian hymähtää. Emerald ja
Lunamiel passittavat viattomat ihmiset tuhoutumaan sen sijaan, että
auttaisivat heitä kaikkia. Ajatus on niin absurdi, nurkistaan
kirkkaanpunainen, että Marilian joutuu estelemään hysteeristä
naurua pakenemasta sisältään.
”Selvä on sitten”, Marilian sanoo
katsomatta Emeraldiin enää kertaakaan. Hän kulkee kohti porttia,
josta astui sisään mielettömyyttään kuhisevaan kylään.
”Menkäämme. Seuratkaa minua. En aio odottaa niitä, jotka jäävät
jälkeen.” Marilian ei jää katsomaan, millaiset hyvästit
Lunamiel ja Emerald jättävät toisilleen.
Portti aukeaa natinalla. Polku
kuljettaa kyläläiset alas, takaisin kotiin, takaisin sinne, mistä
he kaikki ovat lähtöisin. Kyläläiset päästävät hämmästyneitä
ääniä, osa ruumiiltaan vanhemmista parahtelee maaston
vaikeutuessa. Marilian tarjoutuu kantamaan heidän laukkunsa.
Metsän tuoksu täyttää tajunnan.
Miten rakas, miten kaunis. Risteilevät polut, helisevä latvus,
alhaalta katsoen taivasta korkeammat puut. Kaikki yhtä suurta
jatkumoa, aivan kuin Marilianin mukanaan tuomien, hyvin pukeutuneiden
ihmistenkin kuuluisi olla. Marilian unohtaa kulkevansa vieraalta
tuoksuvien kyläläisten kanssa ja antaa polun kuljettaa hänet
kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti