Luku
6: Nimetön
Suojelijat toimivat nopeasti.
Luojaolento on pian saarrettu, sen hapuilevat askeleet kiertävät
kehää Marilianin siirtyessä taaemmas, pois suojelijoiden tieltä.
Hän tietää kokemuksesta, että jumala voi kääntyä mihin
suuntaan tahansa, venyä luonnottomiin mittoihin etsiessään
kuolemattomuuttaan.
Lunamiel hengittää raskaasti
jossakin Marilianin takana, nainen ei keskity mieheen nyt. Niin
kauan, kun tämä pysyttelee irrallaan tilanteesta, Marilianin ei
tarvitse tehdä mitään odottamatonta. Lunamielin hengitys kuitenkin
vain kiihtyy, hätääntyy kuin juoksevalla saaliseläimellä.
”Älä liiku”, Marilian sanoo
hiljaa kääntymättä. ”Minun ei kuuluisi olla täällä. Minä en
ole suojelija, eikä minulla ole mitään, millä auttaa sinua, jos
jotain käy. Älä liiku. Ja yritä olla hiljaa.”
”Marilian, miksi se –”
”Lunamiel. Tämän kerran. Pysy
aivan ääneti.”
Jumalan kasvoton ruumis vääntyy ja
kääntyy, kumartuu kohti ihmisiä. Suojelijat eivät tee mitään,
eivät liikuta teräksisiä keihäitään saadakseen mielettömän
olennon hengiltä. Marilian tietää, miksi he tekevät niin, ja
toivoo sydämessään, ettei Lunamiel kyseenalaista mitään, pysyy
vain paikallaan, lakkaa hetkeksi olemasta, unohtaa.
Valkea käsi kurottaa alas,
kämmenselkä on miltei ihmisen mittainen. Suojelijat toimivat
ryhmässä, suunnaton kämmen irtoaa ranteesta. Marilianin keho on
jännittynyt äärimmilleen. Lunamiel päästää tukahdetun
vinkaisun, Marilian ojentaa kätensä tämän eteen. Katkenneesta
kädestä valuu hopeanvalkeaa visvaa maahan, Marilianin on vaikeaa
katsoa siihen suoraan.
Jumalan keho nykii, aivan kuin sen
sisus muodostaisi itseään uudelleen, kokoaisi sisiliskon lailla
uuden raajan menetetyn tilalle. Pää kääntyilee kuin riivattuna,
raajat jatkavat sätkimistään. Jumalan kootessa itseään puiden
lomasta kävelee vanha nainen päättäväisin askelin kohti
mielipuolista luojaolentoa. Marilian avaa suunsa huutaakseen. Jumala
reagoi nopeammin. Valkea neste levittäytyy mättäille, katkaistu
kädentynkä venyttäytyy kohti vanhaa naista.
Suojelijoiden keihäät ovat myöhässä,
Marilianin juoksuaskeleet ja huudot ovat liian hitaita. Valkea käsi
hulmahtaa kiinni vanhaan naiseen. Hetkessä suunnaton, hetki sitten
nykinyt jumalolento sulaa kiinni naisen ryppyiseen ihoon. Kasvot ovat
valkeat, kädet kouristelevat, selkä taittuu vanhalle ruumiille
luonnottomaan kulmaan. Sitten nainen retkahtaa takaisin aiempaan
asentoonsa kuin narun vetämänä ja sylkee hopeanhohtoista, paksua
nestettä rinnuksilleen. Kun hän kohottaa katseensa, Marilian näkee,
että piirteet ovat pysyneet ennallaan. Vain hopeinen neste pitkin
mättäitä ja kasvustoa antaa julki jumalan käynnin.
Marilian ei ehdi estää Lunamieliä
juoksemasta naisen luo. Vanhus on Marilianillekin tuttu, yksi niistä
rouvista, joiden kasvot hän muistaa ajalta, jolloin kaikki olivat
yhtä. Marilianin sydän hakkaa liian lujaa, jotta hän kuulisi omat
ajatuksensa sen takaa.
”Pysy kaukana hänestä!” yksi
suojelijoista huutaa Lunamielille.
”Astu taaemmas. Hän ei ole enää
ihminen.”
Ilme Lunamielin kasvoilla raastaa
Mariliania kynsillään.
”Minä… minä vain…”
”Lunamiel, tule pois sieltä.”
Marilian kiskoo miehen ranteesta
kauemmas. Lunamielin pyristely on hänelle mitätöntä, hän on
tottunut vastusteleviin petoihin. Yksi hentoluonen mies ei voi hänen
voimalleen mitään. Marilian pitää tiukasti kiinni Lunamielista,
kietoo kätensä tämän vyötäisille, jotta tämä ei pääse
juoksemaan naisen luo.
”Tätä te halusitte”, yksi
suojelijoista puhuu taas. Matalaääninen mies, Eela, Marilianille
vain etäisesti tuttu. ”Tätä te halusitte tuomalla kyläläiset
tänne!”
Eelan ääni on miltei vauhkoontunut.
Suojelijat ovat katselleet riivattuja jumalia liian kauan. Kukaan ei
ole enää oma itsensä. Vaikka Eela ei osoitakaan sanojaan suoraan
Marilianille, hän tuntee iskun sydänalallaan. Hänkään ei
vastustellut Emeraldia tarpeeksi. Kukaan ei tehnyt niin.
”Minä…” Lunamiel Marilianin
otteessa yrittää sopertaa.
”Lunamiel, älä. Älä.”
”Marilian, vie hänet pois täältä.
Eiköhän hän ole nyt nähnyt, millaisten voimien kanssa on
päättänyt ruveta leikkimään”, Eela kehottaa.
”Huolehtikaa te tilanne kuntoon.
Viekää rouva leiriin. Minä voin käydä katsomassa häntä
myöhemmin.”
”Sinäkö?”
”Ruda – tiedäthän… Minä
kävisin siellä muutenkin.”
”Anteeksi. Tietenkin. Mene vain.”
Marilian nyökkää ja lähtee
taluttamaan Lunamielia kädestä pitäen pois rajalta. Lunamiel
yrittää nykiä itseään irti otteesta, mutta Marilian puristaa
kuin pitäisi poukkoilevaa karhunpentua otteessaan. Vasta
suojelijoiden katseen takana, kaukana rajasta, hän uskaltaa päästää
irti miehestä.
Lunamiel vetäytyy kauemmas, katsoo
Mariliania kuin nainen olisi puukottanut häntä. Lunamielin kasvot
ovat paperinkalpeat, hän ottaa haparoivia askelia kohti suurta
kiveä. Marilian kuulee, kuinka mies antaa ylen. Kun Lunamiel palaa
hänen luokseen, tämän katse harhailee ja hartiat vapisevat.
”Minun täytyy… palata leiriin.”
”Niin todellakin täytyy.”
”Ei, sinä et ymmärrä.
Muistiinpanot. Emerald haluaa, että kaikki kirjoitetaan ylös.”
Lunamielin äänessä on maaninen sävy. Ennen kuin Marilian ehtii
estää itseään, hän on piirtänyt kämmenensä kuvan miehen
kalvakalle poskelle.
”Kuinka sinä saatat ajatella
jotakin sellaista tällaisella hetkellä!”
Vaaleat suortuvat valahtavat
kasvoille, kun Lunamiel kallistaa lintumaisesti päätään kuin ei
ymmärtäisi Marilianin puhetta lainkaan.
”Se nainen. Hänen täytyi ajatella,
että työt on syytä aloittaa heti. Hän oli säntillinen nainen.”
”Hän on. Hän ei ole vielä
kuollut.” Marilian kavahtaa omia sanojaan. Vielä.
”He kaikki kuolevat”, Lunamiel
sanoo valahtaen kiveä vasten. ”He kaikki kuolevat tietämättä,
keitä he ovat. Mitä tutkimista siinä on? Kuinka siitä voi…
kuinka sillä tavoin voi tulla luojan kaltaiseksi?”
”Sen minäkin tahtoisin tietää.
Kenties sinun kannattaisi kysyä Emeraldilta.”
Marilian tuntee pettymyksen aallon
valahtavan kehoonsa, kun Lunamiel pudistaa voimakkaasti päätään.
”En riko hänen tahtoaan. Leirissä
kirjoitan ylös raportin siitä, mitä näin. Meillä on jo kaikkien
koehenkilöiden ominaisuudet kirjattuna.”
Marilian istuutuu Lunamielin vierelle.
Tilanne on selitettävä ja rauhoitettava ennen kuin he liikkuisivat
metriäkään. Tuuli kahisuttaa lehviä, latvustossa laulaa lintu.
Luonto kulkee eteenpäin, se ei piittaa luojistaan.
Pää kallistettuna ja hartiat
vapisten Lunamiel näyttää pelkältä pojalta. Ei lainkaan
mieheltä, joka on kuolemattomalla, nuorella kehollaan kantanut
vastuunsa jo yli viidenkymmenen vuoden ajan. Marilian laskee varoen
kätensä Lunamielin olalle, haparoi kosketuksen tiellä.
”Ymmärrätkö nyt, millaista se
on?”
Vain tuuli vastaa hiljentymällä,
metsä on hetken pelkkää rauhaa.
”Jumalia ei voi tappaa tavallisesti.
Siksi suojelijat muodostuivat niin kuin muodostuivat. Jotta voisivat
iskeä oikeisiin kohtiin.”
Pään nyökäytys. Valkeat suortuvat
valuvat olille.
”Tämän sinä teet heille kaikille.
Jokaiselle niistä ihmisistä, jotka toit mukanasi. Tuo nainen otti
varaslähdön. Olen pahoillani, etten ehtinyt estää häntä.”
”Aiotteko te estää jokaista, joka
yrittää?”
”Jos suojelijat vain pystyvät.”
Marilian on näkevinään
kiitollisuutta Lunamielin ilmeessä. Hän puristaa lujempaa miehen
olasta.
”Sinä voisit vielä estää tämän.
Yksi ihminen on menetetty, eikä sen olisi tarvinnut tapahtua. Voit
vielä kääntää kaiken, palata heidän kanssaan takaisin kylään.”
”Sinä et tiedä, miten Emerald
reagoisi.”
”Ei Emerald voi sinua loputtomiin
ohjailla, sinähän tässä kylänjohtaja olet! Luojien nimissä, ota
elämäsi takaisin. Sinähän pelkäät häntä!”
Lunamielin piirteet murtuvat. Mies
vetäytyy likemmäs kalliota, mutta ei sysää Marilianin kättä
pois olaltaan.
”Ei ole mitään, mitä en hänen
vuokseen tekisi.”
”Tämä oli häneltä pelkkä
päähänpisto. Hänhän on jo voinut muuttaa mieltään tämän
suhteen.”
”Emerald ei tee vanhusten ja
valmiiksi sairaiden hengillä mitään. Heidät voi uhrata, jos
Emerald niin haluaa. Hän tahtoo vain yhtä asiaa ihmisiltä.”
”Mihin kauneutta lopulta edes
tarvitsee? Jos äsken menettämämme nainen olisi ollut nuori ja
yleväpiirteinen, olisiko se pelastanut hänet?”
Lunamielin alahuuli väpättää, mies
vie käden kasvoilleen pitääkseen itkun sisällä. Marilianille
taistelu on tuttu.
”Ei siinä ole kyse pelkästään
siitä. Sinä et… sinä et ymmärrä.”
”En todellakaan ymmärrä. Minä en
ole koskaan ollut kaunis, en ole edes ajatellut mitään sellaista.
Minulle riittää, että osaan pitää itseni ja rakkaimpani
hengissä.”
”Olet sinä.”
”Anteeksi mitä?”
”Kaunis.”
Marilian vetää kätensä säpsähtäen
pois. Ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen Lunamielin
kasvoilla välähtää hymynkaltainen.
”Mitä sinä kuvittelet tuolla
saavuttavasi?”
”En mitään. En minä ajatellut
muuta kuin sitä, että se on totta.”
”Vai niin”, Marilian huokaisee.
”Meillä on tärkeämpiäkin asioita mietittävänä.”
”Olet oikeassa. Minne he veivät
hänet?”
”Hänet vietiin erilliseen leiriin,
jossa kaikki jumalan riivaamat saavat asua. He saavat erityistä
hoitoa ja mielekkään elämän erossa meistä muista. Emme voi…
emme voi pitää leirejä yhdessä. Ymmärtänet tilanteen.”
”Sinä kuitenkin käy siellä.
Katsomassa siskoasi.”
”Kyllä. Moni muukin käy.”
”Vietkö sinä minut sinne
myöhemmin? Minä tahdon puhua hänelle vielä, kun hän on… hän.”
Omaksi yllätyksekseen Marilian huomaa
nyökkäävänsä. Hän nousee vaivattomasti ylös ja odottaa, että
Lunamiel saa kammettua itsensä pitkille jaloilleen. Kysymyksiä ei
tarvitse lausua, miehen ilmeestä erottaa, että hän on jo valmis
palaamaan asumuksille. Lunamiel on vielä räikeästi irti itsestään,
kiinni omassa pelossaan, sydämensä sykkeessä, mutta Marilian ei
puutu siihen. Hän vain ohjaa tämän takaisin turvaan.
”Lunamiel”, Marilian kysyy puiden
tiheyden harventuessa heidän saapuessaan lähemmäs kotia.
”Muistatko sinä, mikä sen naisen nimi on?”
”En”, Lunamiel sanoo heti.
”Minulla lukee se paperissa. Kaikkien kyläläisten nimet ja tiedot
on kirjattu alas, mutta emme tapaa muistaa heitä puheissamme.”
Mies kohauttaa harteitaan, mutta
Marilian näkee tämän yhä vapisevan. Ele on teennäinen ja
pakotettu. Keino näytellä Marilianille jotakuta, johon tämä on
kiivaasti päättänyt uskoa. Marilian ei sano enää mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti