Luku
8: Sudensilmät
Metsällä on kirkkaankeltaiset
silmät. Lunamiel likistyy kiinni puun tummaan runkoon, kavahtaa
yötäkin tummempaa ääntä, jonka poikkeava sointi on hänelle
etäisen tuttu. Muistojen kansi repeytyy auki, Lunamiel tunnistaa
silmien omistajan. Neljä jalkaa, suunnattoman suuri, korkeampi kuin
ihminen. Harmahtava, väsähtänyt turkki. Maruk.
”Sinä muistat minut yhä,
ihmislapsi, Lunamiel”, Maruk lausuu jättäen tassujensa kuvat
mättääseen allaan.
”Minä…”
”Meidän kielemme ovat yhä yhtä.
Eriytyneet, muuttuneet, mutta silti yhtenevät. Ymmärrämme
toisiamme.”
Lunamiel uskoo nyökkäävänsä.
Susi istuu Lunamielin eteen.
Istuessaankin Maruk on paljon ihmistä suurempi. Lunamielin sydän
hakkaa samalla tavalla kuin hänen nähdessään peuran kulkevan
leirissä ihmisten seassa. Kylässä eläimet ja ihmiset on eritelty
niin kauas toisistaan, että Lunamielistä tuntuu vaikealta katsoa
sutta, joka puhuu hänen kieltään. Hänen sydämensä tietää
paremmin. Se muistaa, miltä tuntuu nukkua suden turkkia vasten,
miltä tuntuu huutaa kilpaa joutsenten kanssa pimenevään yöhön.
”Koska sinä olet täällä,
otaksun, että Emerald on kuullut, mitä minulla on sanottavana.”
”En ole täällä sen vuoksi.”
”Tiedän sen.” Marukin häntä
keinahtaa. Lunamiel säpsähtää. ”Sinulla on kauniit vaatteet,
Lunamiel.”
Lunamiel nielaisee raastavan pelkonsa,
syyllisyytensä, entisen itsensä. Hän ei tiedä, kuka on, kun hänen
ja suden katseet kohtaavat.
”Te olette jo miltei jumalia”,
Maruk lausuu. Äänessä on jotakin, joka muistuttaa Lunamielia
ihmisnaurusta. Vai onko se ihmisnaurua lainkaan, onko sellaista
olemassa, ovatko kaikki naurut samasta paikasta lähtöisin? Puiden
latvat keinuvat Lunamielin päässä, eläin ja ihminen sekoittuvat
keskenään. Lunamiel ei tahdo muistaa mitään.
”Mitä sinä tahdot minusta? Meidän
tiemme ovat jo poikenneet. Me emme enää koskaan tule löytämään
yhteisymmärrystä”, Lunamiel sanoo kuullen ainoastaan pelon
äänessään.
”Minusta tuntuu, että kyse on
enemmänkin siitä, mitä sinä tahdot vielä meistä.”
”Minä en tahdo metsältä enää
mitään. Olen vihdoin päässyt siitä eroon ja viettänyt kaunista
elämää kylässä.”
”Silti sinä olet täällä.”
”Se ei ollut minun päätökseni.”
”Kuten ei ollut täältä
lähteminenkään.”
Suden silmät ovat vanhat, kaiken
nähneet. Vanhemmat kuin Lunamielin, vanhemmat kuin Emeraldin tai
yhdenkään Marukin kanssa samaa ilmaa hengittävän. Kuolemattomuus
lankesi myös eläinten kohtaloksi.
”Mikä sitten on ollut sinun
päätöksesi, Lunamiel?”
Hiljaisuus. Kurkkua kuristava,
sisimmässä rahiseva hiljaisuus. Lunamiel ei voi sanoa mitään.
”Mitä sinä pelkäät?”
”Minä en…” Ääni hukkuu
tunteeseen. Pelko syö sen rei’ille, paljastaa valheen.
Marukin turkki tuoksuu sammaleelta ja
mullalta. Kodilta. Ajatus puristaa Lunamielin rinta-alaa,
säkenöi pistelevänä kipuna aina sormenpäihin saakka. Maruk
kallistaa päätään kuin esittääkseen kysymyksensä uudelleen.
”Onko Emerald edelleen yhtä
peloissaan kuin aina?”
”Hän voi hyvin, kiitos vain
kysymästä.”
”Kauanko sinä ajattelit juosta
tekemässä likaiset työt hänen puolestaan? Kauanko jaksat vielä
olla hänen tahtonsa jatke?”
”Olen hänen ystävänsä.
Millainen ihminen olisin, jos en auttaisi häntä?”
”Ihminen, joka ei ole valmis
auttamaan niitä, jotka ovat todella avun tarpeessa.”
Kurkkua kuristaa. Lunamiel huomaa
pudistelevansa jälleen päätään.
”Sinä tiedät kyllä, ettei
Emeraldin pelko lakkaa koskaan.”
”Ei Emerald ole peloissaan, hän
vain –”
”Mikään ei ole koskaan riittävästi
hänelle. Hän kukisti ajan ja jumalat. Nyt hän pyrkii jälleen
korkeammalle.”
”Emeraldilla oli syynsä. Kaikki
tietävät sen ja arvostavat hänen tekojaan.”
”Ja sinä tiedät, että sillä
hetkellä, kun hän nousi kahdelle jalalle, meidän muiden
yläpuolelle, hänen janonsa alkoi. Se ei tyydyty koskaan. Hän ei
tule koskaan valmiiksi. Nyt te kaikki olette pysyvästi kahdella
jalalla, vaatetettuja ja rikki.”
”Sinä et ymmärrä siitä mitään.
Sinä olet eläin.”
Marukin kurkusta kuuluu murahtelevaa
hyrinää, jonka Lunamiel tulkitsee nauruksi. Siitä on niin kauan,
kun hän on viimeksi ollut lähellä luontoa, kuullut sen puhuvan ja
nauravan. Kaikki olennot ovat osa samaa sykliä, samaa maan ja ilman
hengitystä. Lunamiel huomaa puristaneensa kätensä puun kuorta
vasten.
”Hyvä on. Minä olen vain eläin.
Se käy, jos niin uskot.” Maruk nousee neljälle tassulleen
lähteäkseen. ”Kerro sinä sitten minulle, milloin olet viimeksi
ollut onnellinen. Mikä nykyisessä elämässäsi on elämisen
arvoista?”
”Mikään ei ole koskaan ollut niin
helppoa kuin se nyt on. Tänne palaaminen todistaa sen. Meidän
kehityksemme on huomattavasti metsään jääneitä edellä.”
”Täyttävätkö kauniit helyt
sinussa sen, jota et koskaan tule saamaan mieheltä, jota kutsut
ystäväksesi?”
Jos Maruk olisi ihminen, Lunamiel
löisi tätä poskelle, jättäisi läpsäytyksen kaikumaan metsässä.
Sen sijaan hän tyytyy katsomaan sutta kuin keihästääkseen tämän
silmiensä voimin.
”Tämä metsä ei saa minua
vakuutettua siitä, että se tarvitsisi kyläläisten apua. Et sinä,
vaikka merkityksesi Emeraldille olisi mikä tahansa, ei siskoaan
kaipaava tyttö, vaikka hän käyttäisi kaikki keinonsa. Minä en
petä Emeraldia ja passita kyläläisiä takaisin tyhjin käsin.”
”Niin, Marilian on varmasti tehnyt
parhaansa. Hän on lojaali tyttö ja taitava metsästäjä.”
”Hän voi olla minun puolestani
aivan mitä tahansa, mutta se ei riitä tekemään Emeraldin vierellä
viettämiäni vuosia tyhjiksi.”
Marukin silmät sulkeutuvat hetkeksi.
Suden kuono värähtää.
”Jos et pelkää tai horju, miksi
kuulen sydämesi sykkeen voimakkaana, aivan kuin se takoisi reikää
rintaasi?”
”Minä en pelkää.”
”Sinä voit valehdella vilpittömälle
Marilianille ja sokeasti uskoville kyläläisillesi, mutta minun
vanhat korvani eivät kuule valheita.”
Väsynyt huokaus pakenee Lunamielistä.
Hän on viimein päästänyt irti puun karheasta pinnasta ja ottaa
varovaisia askelia eteenpäin kuin paetakseen Marukin keltaiselta
katseelta. Kun pensas rasahtaa ja Marilian astelee huohottaen esille,
Lunamiel ei kykene estämään itseään säpsähtämästä.
”Lunamiel, täälläkö sinä vielä
olet?” Marilian sähähtää havaitsematta Marukin läsnäoloa. Kun
naisen silmät pysähtyvät suureen suteen, hänen katseensa pyytää
anteeksi. ”Kas, Maruk, hei. Olet näemmä löytänyt vieraamme.”
”Lunamiel ja minä olemme vanhoja
tuttuja. Meillä on yhteinen ystävä.” Lunamiel on kuulevinaan
suden vanhassa äänessä häivähdyksen naurusta.
Marilian astuu lähemmäs Marukia ja
sanoo jotakin kielellä, jota Lunamiel ei enää rekisteröi. Kieli
iskee vasten hänen kasvojaan, kun hän ymmärtää, kuinka kauas
ihmisten nykyinen kieli on vieraantunut alkukielestä. Metsään
jääneet osaavat sitä vielä. Nyt Lunamiel saattaa itsekin kuulla
sydämensä levottoman sykkeen.
”Minä jätän teidät kaksin”,
Maruk pudottaa sanat, jotka Lunamielkin ymmärtää. Susi heilauttaa
häntäänsä ja jolkottaa puiden ja pensaiden taa. Lunamiel jää
tuijottamaan sammalmätästä, jossa suuri olento vasta hetki sitten
istui katsomassa hänen sisimpäänsä.
”Minulla on sinulle tärkeää
asiaa. En tiennyt, että jäit tänne.”
”Sinähän minut tänne jätit.”
”Jo toinen omistasi on menetetty
jumalalle.”
Lunamielin kulmat kohoavat, suu
raottuu. Mieleen palaa kuvia kaikista niistä, jotka hän joutui
kohtaamaan sairastuneitten leirissä.
”Kuka?”
”Mies tällä kertaa. Hänen nimeään
lienee turhaa kysyä enää tässä vaiheessa.”
”Mitä tarkoitat?”
”Hän meni heti. Silmät muuttuivat
oitis valkoisiksi, päästä kasvaa nyt piikkejä. Et tunnistaisi
häntä. Emme luonnollisestikaan ehtineet kysyä hänen nimeään,
mutta eiköhän joku omistanne hänet tunnista.”
Lunamiel näkee, kuinka Marilian
joutuu nielemään palasen itseään jokaisella sanalla. Heidän
puheensa riisuu uhrautuneet ihmisyydestään, tekee heistä
pelkästään kokeen, josta puhua kuin he eivät olisi koskaan
ihmisiä olleetkaan. Lunamielin sydän hyppii yhä, kenties sekin
suree sitä, kuinka helppoa toisen inhimillisyys on pureskella alas
pieninä paloina.
”Minun pitää palata leiriin”,
Lunamiel huokaisee. ”Tuletko sinä?”
”Minä olen matkalla metsästämään.
Tulin vain kiireesti kertomaan uutiset sinulle.” Marilian pitää
tauon, pyyhkii otsaansa. ”Mitä asiaa Marukilla oli?”
”Ei mitään sellaista, jota sinun
tarvitsisi kuulla tai joka yllättäisi sinua.”
Marilian kohauttaa harteitaan ja on
aikeissa kääntyä.
”Marilian”, Lunamiel henkäisee
naisen perään. ”Se mies… Menikö hänkin vapaasta tahdostaan?”
”He menivät rajalle joukolla. Vain
häneen tarttui jumala.”
Lunamiel nielaisee. Marilian kävelee
pois jättäen hänet yksin hiljaisuuteen. Metsä kiertelee häntä,
kaarnan tuoksu sekoittuu sydämen läpätykseen, joka ei jätä
Lunamielia hetkeksikään rauhaan. Hän vetää syvään henkeä
ennen kuin uskaltaa ottaa ensimmäisen askeleen kohti vastuutaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti