Luku
13: Kirje
Korpin kynnet kaihertavat Lunamielin
sormia. Hän on riisunut valkeat käsineensä kauan sitten, joten
mustasulkaisen eläimen terävä ote raapii pieniä haavoja suoraan
käsiin. Lunamiel yrittää ojentaa kirjerullaa korpille, mutta lintu
sen kuin kääntää päätään ymmärtämättä lainkaan, mitä
Lunamiel siltä haluaa.
”Tuota on aivan kamalaa katsella
sivusta”, kuuluu heleä ääni takaa. Lunamiel kääntyy katsomaan
huvittuneena virnistävää Mariliania, joka ojentaa käsivarttaan
korpille laskeuduttavaksi. Lintu lentää oitis Marilianin luo saaden
Lunamielin tuhahtamaan.
”Eivät kaikki eläimet enää puhu
meidän kieltämme, johan minä kerroin”, Marilian naurahtaa
silittäen korpin mustia sulkia. ”Hyvä poika. Viethän
kylänjohtajan viestin hänen narsistisille ystävälleen, viethän?
Niin sitä pitää.”
Lintu kujertaa Mariliania vasten ennen
kuin katoaa puiden sekaan, kohoaa haalealle taivaalle. Lunamiel
tuhahtaa.
Ilmassa on lunta, kylmä sade
kruunaisi maan pian. Lunamiel kohottaa katseensa taivaalle näkemättä
korppia enää. Se on jo lentänyt kohti kylää. Lunamiel ei silti
uskalla kääntää katsettaan Marilianiin, jonka huulet hän muistaa
yhä omillaan, jonka kehon lämpö asuu edelleen hänen ihonsa
pinnalla.
”Korpit ovat älykkäitä lintuja”,
Lunamiel yrittää täyttää korvissaan soivaa hiljaisuutta.
”Sinä olet luokattoman huono
kiusallisten aiheiden keksimisessä”, Marilian nauraa. ”No? Et
kai vain ole hämmentynyt siitä, että itse suutelit minua?”
”Marilian…”
”Nimeni toisteleminen ei auta
sinua.”
”Marilian, älä. Tämä on
tarpeeksi vaikeaa muutenkin.”
”Sinulla ei ole aavistustakaan.”
Syvä huokaus pakenee Lunamielista.
Kädet ovat kirjeen kirjoittamisesta väsyneet, silmiä painaa
valvottu yö. Marilian seisoo hänen edessään peittelemättömän
rehellisenä, eikä hän tiedä, onko juuri tehnyt elämänsä
suurimman virheen vai pelastanut itsensä paljolta.
”Minun pitää mennä kaitsemaan
kyläläisiä”, Lunamiel tokaisee lopulta. ”He eivät vielä
tiedä, mihin olen ryhtynyt.” Aamu on vasta nuori.
”Niin, olisihan heidän hyödyllistä
tietää, ettet aiokaan uhrata heitä jumalille”, Marilian sanoo
kitkerästi kohauttaen harteitaan. ”Mitä itse ajattelet – kuinka
he tulevat ottamaan sen?”
”Se tuskin on helpotus kenellekään.
Päätöstäni ei välttämättä hyväksytä. He ovat myyneet
sielunsa Emeraldille. En voi varsinaisesti syyttää heitä siitä”,
Lunamiel vastaa pyöräyttäen silmiään.
”Voivatko he silti yrittää
uhrautua?”
Lunamiel nyökkää heti.
”Voivat. Minun tehtäväni on
vakuuttaa heidät.”
Marilian ristii kätensä ja kallistaa
päätään kuin korppi.
”Et siis aio palata heidän kanssaan
kylään?”
”Se olisi toki järkevintä, mutta
en rehellisesti sanottuna uskalla.”
”Mitä sinä oikein kirjoitit
kirjeeseesi?”
”Tahdon Emeraldin tänne. Tämä on
hänen sotkunsa. En voi palata kylään vielä, koska se
tarkoittaisi, että olen luovuttanut.”
”Haluatko sinä ylipäätään
palata kylään?”
Lunamiel huokaisee syvään ja astuu
lähemmäs Mariliania. Hän pyyhkii lehden naisen tummista hiuksista.
”Olisi melkoista toiveajattelua
saada tämä onnistumaan sujuvasti”, Lunamiel sanoo raskaasti.
”Emerald tuskin tulee tänne. Minulla on oma suunnitelmani sen
suhteen.”
”Miksi sinä haluat hänet tänne?”
”Hän vannoi, ettei koskaan palaisi
metsään. Jos hän palaisi, hän saattaisi muuttaa mielensä kaiken
suhteen. Tahdon hänen kohtaavan tekonsa konkreettiset seuraukset ja
ymmärtävän, että kokeita ei voi jatkaa.”
”Entä aika?”
Lunamiel huokaisee uudemman kerran.
”Voin vain toivoa, että hän
ymmärtää jotakin sen suhteen. Pahoin kuitenkin pelkään, ettei se
suju niin helposti.”
”Marilian? Lunamiel?” Naisen ääni
katkaisee keskustelun keskeltä. Lunamiel hätkähtää kauemmas
Marilianista ja näkee tämän takana pitkän, tumman naisen. Araelin
ilme on tiukka.
”Johtaja Arael? Onko jotakin
sattunut?” Huoli tihkuu Marilianin äänestä.
”Kyläläisesi ovat siirtyneet
joukolla rajalle”, Arael sanoo katsoen suoraan Lunamieliin.
Lunamiel vie kätensä suulleen.
”Ovatko he…?”
”Kahta lukuun ottamatta kaikki ovat
saaneet jumalan mieleensä. Lopputulos on kaoottinen. Heitä
siirretään paraikaa sairastuneiden leiriin.”
Lunamielin kädet puristuvat tiukasti
kiinni, rystyset hohtavat kuunvalkoisina.
”Hemmetti, minä olen myöhässä”,
Lunamiel sihisee, ”pahasti myöhässä.”
Marilian yrittää koskettaa
Lunamielin olkaa, mutta mies vetäytyy kauemmas, kieltäytyy
kosketuksesta. Hetken Lunamielin silmät suurenevat, kädet harovat
valkeaa tukkaa. Sadattelu katoaa puiden väliin, kun Lunamiel päästää
suuttumuksensa vapaaksi.
Huudettuaan aikansa Lunamiel kohtaa
Araelin ja kertoo naiselle, mitä on suunnitellut. Araelin kulmat
kaartuvat ylös, aivan kuin Lunamielin sanat antaisivat hänelle
odottamatonta toivoa.
”Sinäkö olet kääntynyt Emeraldia
vastaan?” Arael vie käden suulleen. ”Enpä olisi uskonut.”
”En ole häntä vastaan, en
vain anna hänen viedä tätä projektia loppuun. Mutta jos he
kerran…”
”Heistä kaksi on vielä jäljellä.
Voit keskittyä heihin. Sitä paitsi”, Arael lausuu pehmeästi,
”jumalongelma ei ratkea sillä, että lopetatte jo itsessään
mielettömän projektinne.”
”Minä tiedän sen. Yritäpä kertoa
se Emeraldille.”
”Sille on syynsä, miksi lähetimme
Marilianin kylään emmekä menneet itse. Olet varmasti huomannut sen
itsekin.”
Lunamiel nyökkää vaisusti. Naisen
kosketus polttelee yhä kehoa, hän muistaa, kuinka intensiivinen
Marilian oli ollessaan aivan liki häntä. Marilian palaa niin
kirkkaalla liekillä, tuntee niin paljon, ettei Lunamiel saata
kummastella johtajien päätöstä.
”Uskotko, että tilanteelle on
tehtävissä jotakin?” Arael kysyy vakavoittaen kasvonsa.
”Tarvitsen mielipidettäsi kylänjohtajana.”
”Emeraldin suhteen tuskin on mitään
tehtävissä”, Lunamiel huokaisee. ”Aion yrittää parhaani,
mutta minä en ole se, ketä hän kuuntelee.”
”Onko olemassa joku, jota hän
kuuntelee?”
Lunamiel ja Marilian vaihtavat
katseita ja nyökkäävät yhtä aikaa.
”Maruk”, Marilian ehtii ensin,
”omalla tavallaan.”
”Emerald kokee Marukin niin suurena
uhkana, että hän tekee mitä vain, jos uskoo jollakin tavalla
voittavansa Marukin.”
”Voittavansa?” Arael kysyy.
”Emerald näkee jonkinlaisen
valta-asetelman hänen ja suden välillä. Sitä on vaikeaa
sanoittaa, ja sen juuret juontavat aikaan, jolloin me kaikki elimme
vielä tasavertaisina täällä.”
”Vai niin.”
Marilian kääntyy Araelin puoleen,
tarttuu naista ranteeseen. Lunamielia hämmentää, ettei Arael
reagoi kosketukseen lainkaan. Jos häntä koskettaisi joku hänen
kyläläisistään niin vapaasti, hän nostaisi metakan.
”Onko mahdollista käyttää
Emeraldin heikkoutta Marukin suhteen jotenkin hyödyksi?” Marilian
kysyy silmät kiiltäen.
”Saattaa hyvin ollakin, mutta
tarvitsemme siihen Marukin suostumuksen. Emme voi sopia mitään
hänen takanaan, hän on elävä olento kuten mekin.”
”Tietenkin. Minä voin puhua
hänelle.”
Lunamiel hätkähtää. Marilianin
puheessa ei ole lainkaan epäselvyyksiä. Hän pudottelee varmoja
sanamuotoja kuin olisi aina täysin valmis mihin vain.
”Minun täytyy vaihtaa sananen
kanssasi kahden kesken ennen kuin teet mitään”, Arael sanoo
Marilianille vilkaisten Lunamielia sivusilmällään. Lunamielia ei
tarvitse käskeä pois.
”Jos tarvitsette minua, löydyn
kyläläisteni luota.”
*
Kaksi selvinnyttä ovat molemmat
naisia. He istuvat havupedeillä toisiinsa kietoutuneina, kun
Lunamiel astelee leiriin. Toinen naisista kohottaa päätään.
Silmät verestävät, huulet ovat rohtuneet. Naisen fyysinen ikä on
seitsemissäkymmenissä. Lunamiel ei voi olla värähtämättä.
”Te olette viimeiset”, Lunamiel
kuiskaa enemmän itselleen kuin naisille.
”Olemme syvästi pahoillamme siitä,
että epäonnistuimme”, verestäväsilmäinen nainen sanoo painaen
päänsä alas. Toinen nainen on liian heikossa tilassa edes
kohottaakseen katsettaan.
”Ei”, Lunamiel henkäisee, ”ei,
kenenkään ei tarvitse olla enää pahoillaan mistään. Paitsi
minun. Minä olen pahoillani.”
”Johtaja Lunamiel? Mitä te
puhutte?”
Lunamiel istuutuu havuille naisten
vierelle, kuljettaa kätensä ryhmyisille, elämää nähneille
rystysille.
”Olen hirvittävän pahoillani
siitä, että toin teidät tänne. Sen ei olisi koskaan pitänyt
tapahtua.”
”Me kaikki annamme itsemme suuremman
tarkoituksen edestä.”
”Ei ole olemassakaan mitään
suurempaa tarkoitusta.”
”Herramme Emerald kertoi meille,
kuinka joistakin meistä tulee kaikkein edistyksellisimpiä. Meidän
kauttaan hän näkee, onko se mahdollista.”
”Ei se ole”, Lunamiel lausuu
raskaasti. Kurkku on kuiva, koko sisintä kuristaa. ”Olen nähnyt
riittävästi tietääkseni, ettei se ole mahdollista. Jumalan ja
ihmisen sulautumasta ei tule ylivertaista olentoa. Olin typerä, kun
annoin Emeraldin mennä näin pitkälle.”
Hetken Lunamiel vain katsoo tajuissaan
olevaa naista ja odottaa, että tämä puhkeaisi kiitollisiin
kyyneliin. Kun naisen ryppyiset kasvot hurjistuvat, Lunamiel ehtii
vaivoin kavahtaa taaemmas. Nainen alkaa huutaa, ääni on
eläimellinen ja raaka. Suusta roiskuu sylkeä, silmäkulmat
verestävät entisestään.
”Sinä et ole mikään johtaja!”
Lunamiel erottaa huudon ja syljen seasta. ”Sinä olet pelkkä
korvike, jota kuunnella, kun Emerald ei ole täällä! Sinulle ei ole
suotu oikeutta puhua herrastamme tuohon sävyyn!”
Lunamiel voisi huutaa takaisin,
säilyttää auktoriteettinsa johtajana. Mutta mikä kylänjohtaja
hän on näiden ihmisten silmissä? Pelkkä vahanukke, joka pyörii
Emeraldin osoittamaan suuntaan. Hän kerää itsensä paikalta,
kävelee halki leirin kohtaamatta yhdenkään metsäläisen
hämmentynyttä, kenties säälivää katsetta. Hän ei tarvitse
niistä ainuttakaan nyt, kun hänen omansa ovat kääntyneet häntä
vastaan. Lunamiel voisi leikkiä yllättynyttä, mutta sydämessään
hän tietää kääntymisen tapahtuneen jo kauan sitten.
Kun jalat pysähtyvät sairastuneitten
leirillä, Lunamiel huomaa sydämensä tykyttävän tavallista
lujempaa. Sairastuneet vaeltavat pihalla tyhjine silmineen ja
raahustavine askelineen. Lunamiel erottaa omansa vain muutamalla
vilkaisulla. Paremmat vaatteet eivät pelasta, kun piikit puskevat
ihosta. Oksennus maistuu suussa, Lunamiel joutuu nojaamaan puuhun
kyetäkseen jatkamaan.
”Kyläläinen?” Tuttu ääni
kaikuu aukiolla, mutta Lunamiel ei kykene reagoimaan. ”Hei, sinä
siellä? Kyläläinenhän sinä olet?”
Lunamiel nyökkäilee kohottamatta
katsettaan. Kädet pitävät tiukasti kiinni kaarnasta.
”Anna vähän armoa, minun
mielessäni on jumalolento, joka nakertaa minuuttani. Suo anteeksi,
että en muista nimeäsi. Kyläläinen, kerro nyt jumalten tähden,
kuka sinä olitkaan.”
Saul. Miehen puheenparsi ei ole
muuttunut. Päivänvalo paljastaa lommolle käyneet posket,
heiketyneet lihakset. Lunamiel näkee elämän pakenevan johtajan
pojasta yhtä varmasti kuin kaikista muistakin. Miten nopeasti jumala
onkaan vienyt Saulin voimat.
”Olen Lunamiel. Me olemme tavanneet.
Muistatko sen vielä?”
”Muistan, kiitos vain
huolenpidostasi.”
”Mistä minä voisin tietää, mitä
sinä muistat minusta, kun et muista edes itseäsi.”
”Te kyläläiset olette kaikki yhtä
rasittavia, mutta sinä olet se, joka itki ystäväänsä. Sinä
kauniina, kuuttomana yönä, eikö niin?”
”Ssh, ei noin kovaan ääneen!”
Lunamiel vie kätensä Saulin suulle.
Hoitajat kiertelevät ympäriinsä, osa heistä kohottaa kulmiaan
Lunamielin eleelle. Hän päästää oitis irti miehestä. Saul
pudistelee päätään, tälle miehelle kaikki on lähes
yhdentekevää.
”Mennään syrjempään”, Saul
kiskoo Lunamielin hihasta vienosti liplattavalle purolle. ”Näytät
smaragdin syöneeltä. Voitko hyvin?”
Melkoisia sanoja mieheltä, joka tekee
kuolemaa, Lunamiel ajattelee.
”Olen täällä tarkistaakseni
omieni kunnon. Heistä suurin osa on menetetty.”
”Te ja teidän sairas projektinne.
Minä taisin nauraa, kun heidät tuotiin tänne. Suurin osa on jo
täysin menetetty. Ei ole kuin muutama, joissa jumala ei vielä näy
eikä kuulu.”
Vain muutama. Heistä Emerald olisi
kiinnostunut. Lunamiel ei kuitenkaan sano aiheesta mitään, ei
Saulille eikä Emeraldille. Projektia ei enää ole. On vain hitaasti
itseään menettäviä ihmisiä, joita Lunamiel ei ehtinyt pelastaa.
”Projekti on peruttu”, Lunamiel
myöntää.
”Emeraldko sen on perunut?”
Yllättyneisyys Saulin kasvoilla on räikeää.
”Ei”, Lunamiel sanoo hiven
ylpeyttä äänessään, ”vaan minä.”
”Sinäkö? Ajatella, ajatella…”
Saul taputtaa Lunamieliä olalle. ”Saiko se tyttö vihdoin sinun
pääsi käännettyä?”
”Marilian?” Lunamiel maistaa yhä
naisen huulet, tuntee metsäisen, kotoisen tuoksun. Ei, Marilian on
hänelle jotakin muuta. ”Tavallaan hänellä ja sinulla on osansa
asiassa, mutta totta puhuakseni oma ikäväni on se, joka minut
käännytti.”
Saulin hymy on röyhkeän leveä. Se
ei pyytele anteeksi olemassaoloaan. Ehkä sen ei pitäisikään.
Lunamiel on nähnyt riittävästi turhaa pahoittelua, sisälle
piilotettuja totuuksia. Metsän vihreän katon alla, lintujen keveän
laulun säestämänä ihmiset ovat pysyneet rehellisinä. Sitä
Lunamiel todella arvostaa.
Ennen kuin kumpikaan ehtii sanoa
mitään, Lunamielia kutsutaan. Mies hätkähtää ja huomaa Eseben
juoksevan korppi mukanaan kohti häntä. Saul hätkähtää, Lunamiel
vie käden tämän eteen kuin osoittaakseen, ettei tilanteessa ole
mitään poikkeavaa.
”Lunamiel! Sinä sait paluupostia”,
Esebe kertoo ottaen korpilta pienen käärön. Lintu rääkäisee ja
lentää hetkisen miehen yllä ennen kuin palaa takaisin metsään.
”Näin pian?”
”Tässä, lue se ja tule leiriin.
Kyläläisesi pärjäävät täällä. Meillä johtajilla ja
Marilianilla lienee asiaa sinulle sen jälkeen, kun tiedämme, miltä
tilanne näyttää.” Esebe kävelee takaisin sanomatta enempää.
Lunamiel jää seisomaan käärö kädessään ja häkeltynyt Saul
vierellään puron laitamille.
”Sinä lähetit kylään kirjeen?”
”Kerroin Emeraldille, etten aio enää
toteuttaa hänen sairaita suunnitelmiaan.”
”Tuo onkin sitten varmasti iloinen
kirje”, Saul nyökkää kääröön päin.
”Jos et pistä pahaksesi, minä…”
”Siitä vain”, Saul hymyilee ja
kääntyy kannoillaan. ”Tule sitten myöhemmin kertomaan, voititko
taistelusi. Vaikka kyllähän minä sen sitten näen.”
”S –” Lunamiel on aikeissa
lausua miehen nimen. Ymmärrys leviää hänen mieleensä kuin tumma
verkko. ”Minä tulen. Tietenkin.” Jos sinä olet yhä olemassa
silloin.
Viimeinen vilkaisu Saulin tummiin
silmiin. Sitten mies on taas poissa ja Lunamiel kaksin parhaan
ystävänsä kanssa. Kirje hehkuu vihaa, suurta raivoa siitä, mitä
Lunamiel on mennyt tekemään. Emeraldin käsiala on koukeroista ja
sotkuista, mitä enemmän sitä lukee, sitä maanisemmalta se
näyttää. Viesti on hyvin selkeä. Emerald ei tulisi metsään edes
henkensä uhalla. Lunamielia odotetaan takaisin, hänen päätöstään
ei pidetä todellisena.
Lunamiel rusentaa kirjeen taskuunsa ja
lähtee kulkemaan takaisin leiriin. Naurunpyrskähdys pakenee
hänestä, kun hän ajattelee, kuinka Emerald on lukenut hänen
kirjeensä silmien suurentuessa ja kehon jännittyessä.
”Vai et sinä usko minun
valintaani”, Lunamiel naurahtaa itsekseen. ”Sittenhän minun
tarvitsee vain saada sinut uskomaan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti