Luku
17: Anteeksiantamaton
Siskon käsi on kylmä. Talvinen
viitta peittää osan piikeistä, se puoli kasvoista, jota Marilian
katsoo, kuuluu vielä isosiskolle. Pehmeät huulet, tiukka
leukalinja. Marilian hivelee siskonsa kylmää kättä, varoo
koskemasta liian voimakkaasti, jotta jumala siskossa ei pirskahtele
ulos.
”Tilanteemme ei ole koskaan ollut
näin paha”, Marilian kuiskaa Rudalle. ”Edes Maruk ei ole kyennyt
meitä auttamaan. Olisitpa sinä täällä. Sinä olet nähnyt
kanssani kaiken…”
Rudan silmät räpyttelevät
verkkaisesti, mutta sisko ei käännä päätään kohti Mariliania.
Yhteiset muistot ovat kuolleet harmahtavalle iholle, Rudan sisällä
ei ole enää ketään muistamassa Marilianin ensimmäisiä askelia,
jotka kehkeytyivät juoksuksi. Kuinka he juoksivatkaan. Metsä oli
heidän kotinsa, loppumaton leikkikenttä. Kanervien ja sammalten
keskellä he olivat kuolevaisia ja todellisia.
Nyt kuolemattomuus lepää heidän
harteillaan lähtemättömänä taakkana. Marilian on nähnyt
Emeraldin. Mies ei koskaan tekisi mitään kenenkään eteen.
Marilian karistaa ajatuksen päästään, keskittyy siskoonsa, jonka
mieli on jo ontto, jumalan tyhjäksi kalvama. Hän silittää Rudan
silkkisiä, tummia hiuksia. Yhä kaunis. Yhä inhimillinen.
”Marilian.” Tuttu ääni saa
Marilianin kääntymään ja viemään käden vyöhön sidotulle
veitselle.
”Sinä”, Marilian sihisee. ”Älä
vaivaudu. Minä näin, mitä tapahtui.”
”Näitkö todella?” Lunamiel
seisoo sairastuvan ovensuussa hiukset avonaisina ja sotkuisina,
kasvot kalpeampina kuin lumen koristama maa.
”Hiira uhrautui Emeraldin puolesta.
Sinä tapoit hänet ja pakenit paikalta Emeraldin kanssa.”
Marilianin katse kiertelee, mutta ei
näe Emeraldia lähelläkään Lunamielia.
”Missä hän on?”
”Ei aavistustakaan”, Lunamiel
huokaa. ”Minä käänsin hänelle selkäni.”
Lunamiel lähestyy Mariliania kuin
vahingoittunutta eläintä. Varoen, hitaasti, tekemättä äkkinäisiä
liikkeitä. Marilian sallii miehen istuutua puupenkille viereensä,
mutta pysyy visusti tämän ja Rudan välillä, aivan kuin Lunamiel
voisi vetää jousen ja nuolen esiin missä vain.
Väsymys estää Mariliania olemasta
ylpeä Lunamielista. Emeraldista irrottautuminen on vaatinut miehen
koko elämän. Rudan vierellä Marilianin on mahdotonta olla
ajattelematta sitä, että Lunamiel on vuosikymmeniä myöhässä.
”Olen pahoillani”, Lunamiel sanoo
aiempaa kuuluvammalla äänellä, ”kaikesta.”
Marilian katsoo miestä silmiin ja
yrittää löytää kullanruskean keskeltä vastauksen. Voiko hän
antaa anteeksi miehen jokaisen virheen?
”Kaikki sinun tekosi eivät ole
minun anteeksiannettavissani.”
”Kykenetkö antamaan anteeksi sen,
etten voinut tehdä mitään estääkseni Emeraldia kääntämästä
aikaa?”
”Siitä on viisikymmentä vuotta”,
Marilian huokaa. ”Minä en…”
”Mutta metsäläisten kauna on
jaksanut elää sen verran. En tahdo elää rinnallasi ja tietää,
että sydämessäsi et koskaan kykene antamaan minulle anteeksi.”
Marilian huomaa naurahtavansa.
Uskomatonta. Hän istuu tyhjän sisarensa vierellä ja keskustelee
heikon, haavoitetun miehen tarpeesta saada anteeksi. Kaikki on niin
suhteetonta. Marilian on pelkkä pieni ihminen eikä hänellä ole
valtaa päästää Lunamielia tuskastaan. Ensimmäistä kertaa
koskaan hän ymmärtää, miksi Maruk ei koskaan puuttunut suoraan
ihmisten asioihin.
”Vain sinä itse voit antaa
itsellesi anteeksi”, Marilian huokaa.
Lunamiel on hetken täydellisen
hiljaa. Edes kyyneleet eivät tule.
”Entä tämänpäiväinen?”
On Marilianin vuoro olla hiljaa.
Sisimmässään hän ymmärtää tapahtumien kulun ja tietää, ettei
mikään olisi voinut mennä toisin. Silti Hiiraan sekoittuneen
jumalan mädänhaju velloo pinttyneenä hänen sisällään eikä
salli hänen unohtaa.
”Haluaisin sanoa ymmärtäväni,
miksi sinä etsit jousen ja nuolen käsiisi”, Marilian huokaa.
”Haluaisin todella.”
”Mutta…?”
”Mutta minä kunnioitan elämää.
En hyväksy sellaista kuolemaa kenellekään.” Marilian nyökkää
sisartaan kohti. Ruda ei liikahdakaan. ”Olen tavallaan kiitollinen
siitä, että sinä teit sen. Kukaan meistä ei olisi kyennyt. Emme
ole kuluneina vuosikymmeninä nähneet koskaan yhtä järkyttävää
muodonmuutosta.”
”Olet siis sitä mieltä, että tein
oikein?”
Marilian joutuu pitämään tauon,
punnitsemaan ajatuksen painon. Harkitsemattomat sanat ovat raskas
taakka kannettavaksi.
”Olen”, Marilian sanoo nyökäten.
Hän ei kykene katsomaan Rudaa puhuessaan. ”Minusta on parempi,
että päästit hänet henkensä taakasta. Hiira tiesi, mitä teki,
kun uhrautui.”
Lunamiel nyökkää hiljaa. Kyyneleet
valuvat miehen poskille.
”Kiitos”, hän kuiskaa, ”kiitos…”
”Älä minua kiittele. Mikään
tästä ei ole minun käsissäni.”
”Minä toimin täysin vaistojeni
varassa”, Lunamiel vakuuttelee. Miehen hapuileva, värisevä ääni
on miltei liikaa Marilianille. ”Sinun täytyy uskoa, että en
tahtonut aiheuttaa kaaosta.”
”En tahdo kuulla selittelyjä. Minä
en ajattele siitä mitään. Tiedän, että omalla tavallasi teit
meille palveluksen. Koko tilanne on meille kaikille juuri nyt aivan
liikaa.”
”Onko Arael kunnossa?”
”Ei tietenkään. Hän on menettänyt
johtajakumppaninsa ja ystävänsä. Hänen poikansa ei muista itseään
saati häntä. Ei, hän ei ole kunnossa.”
”Tarkoitin –”
”Sinä tarkoitit, tahtooko hän
sinun ja Emeraldin verta kynsiensä alle. Sinua ei kiinnosta mikään
muu.”
Lunamielin kyynelistä täyttyvistä
silmistä voi lukea vastauksen. Kaikki on Marilianin sanoista kiinni.
Valta kutittelee ihon alla, tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia.
”On parempi, että hän ei tapaa
Emeraldia hetkeen.”
Lunamielin katse kysyy lisää.
”Sinusta minä en tiedä.
Suosittelisin sinua pitämään matalaa profiilia. Se, että olet
yrittänyt kovasti, ei varsinaisesti pelasta nahkaasi nyt, kun
Emerald on jälleen täällä. Hänen synneistään tulee sinun
syntejäsi.”
Lunamiel hautaa kasvot käsiinsä.
Marilianin ei tee mieli viedä käsiään miehen keholle, silittää
tämän selkää niin kuin aina siihen asti.
”Tule”, Marilian sanoo nousten
penkiltä. ”En kykene keskustelemaan tästä kaikesta täällä.”
Marilian sipaisee siskonsa poskea sanoakseen hyvästit. Rudan pää
taipuu käden puoleen, hetken on kuin tämä nojaisi pikkusiskonsa
käteen. Marilian sulkee silmänsä, antaa Rudan kylmän ihon levätä
kättään vasten. Kun hän lopulta vetää itsensä kosketuksesta,
Lunamiel on kuivannut kyyneleensä ja astellut ovensuulle. Ruda jää
nojaamaan huurtuneeseen ikkunaan.
Marilian näkee, että Lunamiel
tahtoisi sanoa hänelle jotakin. Mitä tahansa, joka saisi hänet
jälleen koskettamaan, antaisi tälle kaiken anteeksi. Marilian pitää
kiinni ylpeydestään. Lunamiel ei herätä hänessä sääliä.
Emeraldin sotkuun kietoutuneena mies saa hänet vain haistamaan
mädän.
Matka katkeaa lyhyeen, kun Marilian
havahtuu tuttuun hahmoon sairastuneitten keskellä. Arael seisoo
täysin tyynenä keskellä pihamaata ja nyökkäilee hoitajille.
Marilianin kävellessä lähemmäs Arael kääntää katseensa ja
viittoo Mariliania ja Lunamielia lähemmäs. Mies älähtää, mutta
Marilian ei jää odottamaan, että tämä kokoaa itsensä
kohtaamiseen.
”Arvelinkin löytäväni hänet
sinun luotasi”, Arael nyökkää kohti Lunamielia.
”Johtaja Arael”, Lunamiel
henkäisee ennen kuin Marilian ehtii estää, ”minä olen –”
Arael huiskauttaa kättään.
”Ei tässä. Mennään sivummalle.”
Luonto tarjoaa rauhaisan paikan
sanoille virrata. He pysähtyvät siellä, missä puro risteää
kahtaalle ja valkea taivas kuroo tiensä ikivihreyden halki. Lunta
putoilee harteille, Marilian vetää huivia tiukemmalle. Lunamielin
eleet ovat kireitä ja hermostuneita, mies nykii hihojaan ja sipaisee
avonaisia hiuksiaan aiempaa useammin.
”Missä Emerald on?” Arael avaa
sanoille portin.
”Minä en tiedä.”
”Jätit siis hänet jälkeesi.”
”Kävelin hänen luotaan
lopullisesti.”
”Lopullisesti?”
”Hän yritti saada minut jäämään,
mutta minä en… minä en pysty tähän enää”, Lunamiel sanoo
hiljaa. ”Irtauduin. En kykene enää olemaan hänen rinnallaan.”
Marilian kuulee kivun Lunamielin
äänessä. Ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen hänen tekisi
mieli koskettaa Lunamielia, osoittaa miehelle, että tämä teki
hyvin. Vuosikymmenten väkivalta kuuluu Lunamielin äänessä, mutta
mies ei enää peräänny. Marilianin rintaa lämmittää.
”Ajankohtasi ei olisi voinut olla
huonompi”, Arael huokaisee. ”Sinua olisi vielä tarvittu
pehmittämään häntä. Mutta tehty mikä tehty.”
”Emerald ei ole voitettavissa”,
Marilian kohottaa äänensä puolustaakseen Lunamielia. Teko yllättää
hänet itsensäkin. ”Minäkin kuvittelin, että meidän tulisi
voittaa Lunamiel puolellemme voittaaksemme Emeraldin, mutta en olisi
voinut olla pahemmin väärässä.”
Lunamielin silmät ovat yhä
kyynelissä, kun hän hymyilee Marilianille kiittääkseen. Marilian
jättää miehen huomiotta, hetki on väärä sille, mikä loistaa
Lunamielin kauniilta kasvoilta.
”Arael”, Lunamiel yrittää
uudelleen, ”minä olen pahoillani.”
Araelin ilme ei värähdäkään.
”Sillä ei ole tässä kohtaa
merkitystä. Hiira on kuollut, eikä Emerald aio tehdä mitään
muuttaakseen ajan kulun.”
”Haluan vain…”
”Haluat vain anteeksiannon.
Synninpäästön. Minulta sinä et sitä saa.”
Tauko. Puro solisee, hengitys kiihtyy.
Marilian tuntee kylmän kerääntyvän sisälleen Araelin pysyessä
hiljaa, katsoessa Lunamielia kuin jotakuta, joka ei ansaitse enää
lämpöä osakseen.
”Minä annan sinun jäädä”,
Arael sanoo lopulta. Kontrolloimaton äännähdys pääsee
Marilianista, hän vie nopeasti käden suulleen piilottaakseen
reaktionsa. ”Jos Esebe ei olisi pidellyt minua ja ymmärtänyt,
mitä tilanteessa oikeasti tapahtui, minä olisin todennäköisesti
tappanut Emeraldin siihen paikkaan.”
Marilian ymmärtää sen. Hänenkin
sisällään paloi viha, ymmärtämätön ja kirkas.
”Emeraldia kuitenkin tarvitaan yhä.
Hiira tiesi sen.”
Arael huokaisee syvään, sipaisee
valkeat hiuksensa taakse. Menetys huutaa itseään naisen kasvoilla.
Marilian tietää, että johtaja on itsensä rajoilla, niin lähellä
hajoamista, kuin ihmisen on mahdollista olla. Arael pitää sen
taitavasti piilossa, mutta Marilian on kokenut saman ja tunnistaa sen
kenen tahansa eleistä. Kipu ei niin vain anna itsensä unohtua.
”Sinä saat jäädä keskuuteemme.
Olet osoittanut tarpeellisuutesi yhteisöllemme”, Arael sanoo
Lunamielille. ”Me löydämme keinon rikkoa jumalten raja ja kääntää
aika takaisin. Siihen saakka tarvitsemme työpanostasti kaikessa.”
Arael nyökkää ensin Lunamielille,
sitten Marilianille ja kääntyy tummansininen viitta keinahtaen
kannoillaan. Lunamiel vapisee kauttaaltaan ja vie kädet kasvoilleen
kontrolloidakseen kyyneliään.
”Hän on ollut erittäin uupunut
poikansa sairastumisen jälkeen”, Marilian huokaisee Araelin
mentyä. ”Onneksi hän ei ole täysin yksin. Saat olla kiitollinen,
että hän suostuu yhä katselemaan sinua.”
”Minä olenkin”, Lunamiel sanoo
hiljaa. ”Entä nyt? Marilian, mitä seuraavaksi tapahtuu?”
”En minä sitä tiedä”, Marilian
lausuu raskaasti. Kaiken paino istuu yhä hänen harteillaan. Hänen
ei ole hetkeksikään sallittu laskea sitä alas.
Kun Marilian katsoo Lunamielia, hän
tietää, mitä tuntee. Mädän haju peittää kaiken toistaiseksi,
mutta Marilian näkee sen alla miehen, joka on pudonnut kuiluun,
pimeään ja kosteaan paikkaan, jossa hän on toistaiseksi täysin
yksin. Marilian tuntee pelkkää epämääräistä, väsynyttä
kiintymystä, jota ei kykene vielä kohdistamaan mihinkään.
Lunamiel on nyt täysin yksin. Mies on
kääntynyt ystävänsä luota. Marilianin tulisi olla olkapäänä.
Olkapää on kuitenkin jo varattu, kipu istuisi sillä vielä
pitkään. Marilian pudistaa Lunamielille päätään. Ei nyt. Ei
vielä. Hän kääntää selkänsä tietäen, millaiseen paikkaan
jättää miehen. Hän voi vain rukoilla, että Lunamiel kestäisi
sen. Kääntyessään hän ei jää katsomaan, kuinka monta kyyneltä
hän mieheltä kirvoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti