tiistai 10. joulukuuta 2019

Ontto mieli: luku 7


Luku 7: Pelon toisella puolen

Aamu on kirpeä ja kuulaan valkea kuin lumi. Vuosi kulkee eteenpäin kaikessa hiljaisuudessaan, syksy vaihtuu talveksi, aika kulkee, mutta ei ihmisille. Lunamiel on kääntänyt selkänsä ajan joen kuivuneelle uomalle, murhatuille kyynelille. Mitä enemmän hän asiaa ajattalee, sitä pienemmäksi ja turhemmaksi hän itsensä tuntee.

Puut kohoavat korkealle peittäen taivaan. Lunamiel muistaa kulkemansa alueen kuuluneen joskus eläimille. Nyt uhkeat, usean ihmisen paksuiset rungot ja sammaleinen maa johdattavat hänet kohti niitä, jotka aika on pettänyt. Jumalten riivaamat.

Muista olla varovainen, kun astumme asuinalueelle”, Marilian sanoo. Nainen kulkee Lunamielin vierellä, tänään hänellä ei tunnu olevan kiire minnekään. Aamu kukkii kirpeyttään, Marilianin hengitys huuruaa. ”Kaikki heistä eivät ole enää lainkaan tietoisia itsestään.”
Voivatko he olla vaarallisia?”
Eivät juurikaan, mutta suosittelen silti pitämään turvavälin. Kolmeenkymmeneen vuoteen on mahtunut vain alta viiden aggressivista yksilöä, mutta se ei vielä todista mitään.”
Pysyn varuillani.”
Hyvä.”

Mielikuva nykivästä jumalasta ei ole vielä kaikonnut Lunamielin verkkokalvoilta. Mikään niin suunnattomiin voimiin liittyvä ei voi tehdä hänen oloaan turvalliseksi. Puut tummenevat, peittävät taivaan yhä tiiviimmin heidän kulkiessaan lähemmäs asumuksia. Levoton olo Lunamielin sisällä kasvaa, kun hän näkee ensimmäisen puusta kyhätyn hökkelin ja valkosilmäisen miehen sen portailla.

Lunamiel antaa Marilianin kulkea edellä. Hänen johtajanylpeydellään ei ole merkitystä täällä, missä silmät ovat yhtä valkeaa verkkoa, suut kuolaavia tyhjiöitä. Yhden rakennuksen edessä seisoo ihminen, jonka kasvot ovat valahtaneet puoliksi alas, muovautuneet vääntyilevän ja kiertyilevän jumalan mukaisiksi. Selkä kasvaa tummia piikkejä, ryhti on toispuoleinen. Lunamiel ei osaa kertoa edes jumalan riivaaman olennon sukupuolta. Kaikki inhimillinen on hylätty mättään alle, pantu kiven alle piiloon.

Hengitys kiivastuu. Lunamiel pysyttelee aivan liki Marilianissa. Useaan vaatekerrokseen sonnustautunut vanhempi nainen keskustelee Marilianin kanssa hetkisen, näyttää sitten suuntaa kohti suurta taloa ja sen takaista pientä pulppuavaa puroa. Vastasairastuneet, oven yllä lukee. Lunamiel tuntee sydämensä kohoavan kurkkuun asti.

Talon sisässä tuoksuu kanelilta ja omenalta. Kotoisia, tuttuja tuoksuja keskellä sairautta. Kuka olisi uskonut, että kuoleman odottaminen tuoksuu makealta. Lunamiel vastustaa halua tarttua Mariliania kädestä, kun näkee kyyristyneitä selkiä ja väsähtäneitä olemuksia, jo luovuttaneita mieliä.

Lunamiel”, kuuluu vanhan naisen henkäisy ikkunan alta. Nainen nousee ylös penkistä ja astelee kädet ojennettuina kohti Lunamieliä. Vastasairastunut, juuri itsensä Lunamielin silmien edessä uhrannut nainen hymyilee edelleen. Lunamiel ei vieläkään muista naisen nimeä, kauhu kiirii hänen sisälleen. ”Voi, Lunamiel, sinä tulit katsomaan minua…”

Hiljainen parahdus pakenee Lunamielistä.
Miksi sinä….?” Ääni kuolee Lunamielin kurkkuun. ”Me emme olleet vielä edes aloittaneet.”
Seurasin teitä”, nainen sanoo ylpeänä. Lunamiel tunnistaa ilmeen tämän kasvoilla. Nainen kuvittelee tehneensä kaikille palveluksen. ”Voit kirjoittaa tietoihini, että olin erityisen innokas aloittamaan toimet. Minun oloni on loistava. Mitähän Emerald sanoo, jos minä olenkin onnistunut yksilö – jos jumala tekeekin minusta vahvan?”

Kirahteleva nauru kaikuu huoneessa. Nainen kurtistaa kulmiaan. Lunamiel paikantaa naurajan. Nuori mies, tuskin kovinkaan monta vuotta fyysisesti Lunamieliä iäkkäämpi, istuu nurkan tuolissa ja nauraa avoimesti naisen sanoille.

Vai että Emerald”, mies hekottaa. ”Vai sillä asialla sitä täällä ollaan. Toivottavasti teistä tuntuu mahtavalta sitten, kun ette muista enää nimeänne, asemaanne ettekä rakkaimpienne kasvoja. Kun unohdatte hiljalleen, miltä kevätaurinko tuntuu iholla, minkä värisiä ovat kesän ensimmäiset omenat.”
Kuka sinä olet?” Lunamiel kysyy. Hän yrittää paikantaa Mariliania katseellaan, mutta ei löydä tätä mistään, nainen on jättänyt hänet kaksin uhrautuneen naisen kanssa.

Miehen nauru katkeaa tyhjään. Tämä heilauttaa kättään.
Minä en sitä enää muista”, mies hymähtää. ”Toivottavasti joku tärkeä. Suojelija tai metsästäjä, arvostettu henkilö.” Mies jatkaa katkonaista nauruaan kuin hänet omat sanansa soisivat hänelle lohtua.

Lunamiel kääntyy takaisin naisen puoleen.
Olen varma, että Emerald tulee arvostamaan tekoasi.” Nielaus. Suu on kuivempi kuin koskaan, kuin täynnä hiekkaa. ”Se oli kovin rohkeasti tehty.”
Naisen silmät kiiltävät kuin nuorella tytöllä.
Voi sinua, Lunamiel, ei sinun tarvitse minun mielikseni sanoa. Kyllä minä tiedän, että tein hyvin. Loistavasti. Kyllä Emerald minua vielä kiittää. Minun on niin hyvä olla täällä.”
Se on hienoa”, Lunamiel sanoo kuulematta omaa ääntään, ”erittäin hienoa.”

Omena ja kaneli sekottuvat raastavaan tunteeseen vatsanpohjalla, tuvan makea tuoksu käy Lunamielille sietämättömäksi kestää. Hän perääntyy kauemmas naisen luota, ylpeänä kiiltävät silmät ovat muuttuneet raskaaksi katsella.

Minä kuulin, että kyläläiset ovat tulleet tänne tekemään kokeita omillaan. Nähtävästi niillä, jotka ovat helpoimmin uhrattavissa”, nurkassa istuva mies sanoo.
Tämä asia ei ole muiden puututtavissa.”
En muista enää, kuka olen, mutta Emeraldin minä muistan. Hän ei ole selvästikään muuttunut lainkaan.”
Emeraldin asiat eivät kuulu enää metsäläisille.”

Miehen silmät miltei kääntyvät ympäri. Huulet kaaruvat hymyyn. Jumala miehen suonissa saa kehon reagoimaan luonnottomasti. Lunamielia kylmää.
Tehkää mitä tahdotte. Minä aion nauraa vierestä niin kauan, kun vielä osaan.”
Lunamiel ei sano mitään. Hän suo vielä viimeisen hymyn vanhalle naiselle, joka uhrautui vailla lupaa. Ylpeys piirtää uurteita naisen silmäkulmiin. Hän hymyilee mustuneet hampaat vilkkuen.
Minä tulen tapaamaan sinua taas”, Lunamiel sanoo hymyillen niin, että poskiin sattuu. ”Minä aion tulla tapaamaan teitä kaikkia sitten, kun olette täällä.”

Lupauksensa kaiun saattelemana Lunamiel astelee ulos tuvasta ja kumartuu pesemään kasvonsa purossa. Viileä vesi valuu kasvoilta paidalle, mutta Lunamiel ei välitä, hän antaa kylmän nesteen viedä pois pelon, epävarmuuden, makean tuoksun.

Oletko sinä kunnossa?” Marilian seisoo puron toisella puolella kädet ristittynä.
Olen”, Lunamiel hengähtää.
Seuraa minua. Minä haluan sinun tapaavan erään ihmisen.”
Täälläkö? Marilian, odota, minä en…”
Sinähän sanoit olevasi kunnossa.”
Minä olen. Minä vain –”
Seuraa minua sitten.”

Puiden muodostaman lehväkaton alla kulkee paljon ihmisiä, toinen toistaan kadonneempia, toinen toistaan groteskimpia jumalan vääristämältä muodoltaan. Lunamielin tekisi mieli kulkea silmät kiinni. Hän pidättää hengitystään, jotta ei haistaisi mitään, minkä voi myöhemmin yhdistää vain vitivalkoisiin silmiin ja ihosta kasvaviin piikkeihin. Kun Marilian vihdoin avaa yhden suurempien tupien ovista, Lunamiel uskaltaa jälleen hengittää.

Joukko muodottomia, kuutamonkalvakoita kasvoja tuijottaa Lunamieliä tuvan sisältä. Talo tuoksuu pelkästään puulta, ei mitään makeaa, ei ainuttakaan yritystä tehdä paikasta kotoisa. Ryijyjä ja peittoja, vanhoja kaikki. Lunamielin ruumis jännittyy äärimmilleen. Marilian tarttuu häntä jälleen ranteesta. Häpeä hulmahtaa vatsanpohjaan, kun Lunamiel ymmärtää, että on jälleen antanut itsensä näyttää talutettavalta.

Tuvan nurkassa, pienen ikkunan alla, istuu olento, josta Lunamielin on vaikea erottaa alkua ja loppua. Harmahtava iho, tummia piikkejä toinen puoli kehosta täynnä. Osa niistä on niin pitkiä, että ne muodostavat pienet sarvet toiselle päänpuoliskolle. Saman puolen kasvot ovat valahtaneet alaspäin, puoliksi roikkuvat huulet paljastavat ikenet ja hammasrivistön. Lunamielin on vaikea hengittää.

Hei, Ruda”, Marilian sanoo kumartuen olennon puoleen. ”Minä tässä. Lian.”
Olento ei tee mitään. Ikkunasta tippuu valoa sen tummanruskeille suortuville ja epämuodostunelle ruumiille.
Minä toin erään miehen katsomaan sinua. Haluan, että te tapaatte. Ruda, tervehdi häntä, hän on tullut kylästä saakka tänne.” Lämpö Marilianin äänessä piirtää kauhun väristyksiä Lunamielin kehoon.

Marilian kääntyy Lunamielin puoleen kasvot hymystä nykien.
Lunamiel, tässä on isosiskoni Ruda”, Marilian sanoo sädehtien. ”Ruda, tämä tässä on Lunamiel, kylänjohtaja. Kylä, muistathan. Se perustettiin silloin, kun aika lakkasi juoksemasta meille. Kyllä sinä sen muistat.”

Marilian, älä. Hän ei…”
Minun isosiskoni istuu mielellään tässä ikkunan alla. Hän tarkkailee sen kautta maailmaa, jota niin kovin rakasti.”
Marilian…”
Ruda oli suojelija. Eturivissä silloin, kun jumalat rynnivät tänne. Vuosikymmenten ajan jumala on jättänyt häneen merkkejään. Sinä olit mitä loistavin suojelija, etkö ollutkin, Ruda?”
Ole niin kiltti.”

Lunamielin suu on täysin kuiva, sanat täynnä unohdettua epätoivoa. Liikkumaton olento, joka oli joskus ihmisnainen, suojelija, katselee lasittuneilla silmillään ulos ikkunasta. Maailma lakkaa hetkeksi hengittämästä, Lunamiel näkee vain Rudan runnellun ruumiin ja Marilianin ylitsevuotavan, kaikkialta sattuvan lämmön.

Mitä nyt, Lunamiel? Mikä hätänä?”
Lunamiel pudistaa päätään ja yrittää hapuilla sanojaan, tavoittaa kieleltään karkaavat tavut.
Minun täytyy saada raitista ilmaa.”
Lunamiel nousee ylös jättäen Marilianin riivatun sisarensa kanssa kaksin. Ulkona kulkee lisää muotopuolia, katseettomia ihmisten ja jumalten sekoittumia, mielettömiä olentoja. Heidän joukossaan astelevat vihreään sonnustautuneet metsäläiset, heidän kaitsijansa. Oksennus kutittelee kurkunpäätä, suu on kuiva kuin Lunamiel ei olisi koskaan juonut.

Lähdetään.” Taputus olkaan, Lunamiel säpsähtää tahtomattaan. Marilian seisoo hänen takanaan vailla hiventäkään äskettäisestä lämmöstään. ”Kävin kiittämässä huolehtijoita. Me voimme palata leiriin.”
Me… kyllä. Palataan vain. Minun täytyy tarkistaa, kuinka omani pärjäävät.”

Kun Lunamiel ei enää kuule pysähtyneen, vääntyneen elämän ääniä eikä haista kattilassa porisevaa makeaa ruokaa, hän hengittää raskaasti. Sisään, ulos, sisään, ulos, kaihertava tunne ei lähde millään. Verkkokalvoilla pyörii kuvia vääristyneistä kasvoista, korvat toistavat vastasairastuneiden tuvan miehen naurua.

Marilian. Kun keskustelin kylän naisen kanssa, tapasin miehen, joka oli ruumiiltaan tuskin meitä vanhempi.” Kysymys lepää äänensävyssä.
Saul. Johtaja Araelin poika, sairastui muutama auringonnousu ennen kuin lähdin kylään kysymään apuanne.” Marilian ei tarvitse miehen tuntomerkkejä kertoakseen. Metsässä kaikki tuntevat kaikki.
Johtajan poika. Vai niin.” Toivottavasti olen joku tärkeä. ”Hän ei enää muistanut, kuka on.”
Jotkut menevät nopeammin. Se riippuu myös jumalasta. Saulin jumala oli voimakkain aikoihin. Suojelijat eivät voineet mitään. Se pääsi leiriin saakka.”

Lunamiel hätkähtää. Marilianin täytyy lukea kauhu hänen kasvoiltaan, sillä tämä taputtaa häntä kevyesti olalle. Kosketus on hänen tapansa huolehtia.
Harvoin ne leiriin pääsevät. Suojelijat tekevät työnsä hyvin, vaikka ovatkin kovin uupuneita päivittäiseen taistoonsa.”
Varovainen nyökkäys, Lunamiel pelkää lupaavansa liikaa eleillään. Jos hän antaa pelkonsa näkyä, Marilian voi tehdä sille mitä vaan.

Olen pahoillani sinun siskostasi”, Lunamiel sanoo hiljaa.
Marilian kohauttaa harteitaan. Hymy kasvoilla ei ulotu silmiin saakka.
Oletko yhä sitä mieltä, että tahdot toteuttaa Emeraldin projektin?”
Lunamiel siristää silmiään.
Minä olen täällä vain toteuttaakseni sen.”
Hyvä. Pyyhi sitten tuo naurettava pelko kasvoiltasi ja tee, mitä sinun on tarpeen tehdä. Nyt tiedät, mitä teet heille kaikille. Tuon sinä heille aiheutat.”

Marilian pistää juoksuksi. Nainen katoaa vihreyteen, antaa jalkojensa viedä kuin olisi pieni tyttö. Lunamiel ei juokse hänen peräänsä. Kauas kylästään joutunut johtaja seisoo voimakkaiden, kaiken nähneiden puiden juurella sallien pelon juosta ihollaan, kulkea häntä kuin polkua.

Juuri, kun Lunamiel on sallimassa itsensä istahtaa ikuiselle juurelle, vetää hivenen happea, metsä puhuu hänelle. Syvä, tumma ääni lausuu hänen nimensä kuin muinainen luonto olisi avannut kielenkannattimensa.

Lunamiel. Siitä on jo aikaa.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti