Luku
7: Pelon toisella puolen
Aamu on kirpeä ja kuulaan valkea kuin
lumi. Vuosi kulkee eteenpäin kaikessa hiljaisuudessaan, syksy
vaihtuu talveksi, aika kulkee, mutta ei ihmisille. Lunamiel on
kääntänyt selkänsä ajan joen kuivuneelle uomalle, murhatuille
kyynelille. Mitä enemmän hän asiaa ajattalee, sitä pienemmäksi
ja turhemmaksi hän itsensä tuntee.
Puut kohoavat korkealle peittäen
taivaan. Lunamiel muistaa kulkemansa alueen kuuluneen joskus
eläimille. Nyt uhkeat, usean ihmisen paksuiset rungot ja sammaleinen
maa johdattavat hänet kohti niitä, jotka aika on pettänyt.
Jumalten riivaamat.
”Muista olla varovainen, kun astumme
asuinalueelle”, Marilian sanoo. Nainen kulkee Lunamielin vierellä,
tänään hänellä ei tunnu olevan kiire minnekään. Aamu kukkii
kirpeyttään, Marilianin hengitys huuruaa. ”Kaikki heistä eivät
ole enää lainkaan tietoisia itsestään.”
”Voivatko he olla vaarallisia?”
”Eivät juurikaan, mutta suosittelen
silti pitämään turvavälin. Kolmeenkymmeneen vuoteen on mahtunut
vain alta viiden aggressivista yksilöä, mutta se ei vielä todista
mitään.”
”Pysyn varuillani.”
”Hyvä.”
Mielikuva nykivästä jumalasta ei ole
vielä kaikonnut Lunamielin verkkokalvoilta. Mikään niin
suunnattomiin voimiin liittyvä ei voi tehdä hänen oloaan
turvalliseksi. Puut tummenevat, peittävät taivaan yhä tiiviimmin
heidän kulkiessaan lähemmäs asumuksia. Levoton olo Lunamielin
sisällä kasvaa, kun hän näkee ensimmäisen puusta kyhätyn
hökkelin ja valkosilmäisen miehen sen portailla.
Lunamiel antaa Marilianin kulkea
edellä. Hänen johtajanylpeydellään ei ole merkitystä täällä,
missä silmät ovat yhtä valkeaa verkkoa, suut kuolaavia tyhjiöitä.
Yhden rakennuksen edessä seisoo ihminen, jonka kasvot ovat
valahtaneet puoliksi alas, muovautuneet vääntyilevän ja
kiertyilevän jumalan mukaisiksi. Selkä kasvaa tummia piikkejä,
ryhti on toispuoleinen. Lunamiel ei osaa kertoa edes jumalan
riivaaman olennon sukupuolta. Kaikki inhimillinen on hylätty mättään
alle, pantu kiven alle piiloon.
Hengitys kiivastuu. Lunamiel
pysyttelee aivan liki Marilianissa. Useaan vaatekerrokseen
sonnustautunut vanhempi nainen keskustelee Marilianin kanssa
hetkisen, näyttää sitten suuntaa kohti suurta taloa ja sen
takaista pientä pulppuavaa puroa. Vastasairastuneet, oven
yllä lukee. Lunamiel tuntee sydämensä kohoavan kurkkuun asti.
Talon sisässä tuoksuu kanelilta ja
omenalta. Kotoisia, tuttuja tuoksuja keskellä sairautta. Kuka olisi
uskonut, että kuoleman odottaminen tuoksuu makealta. Lunamiel
vastustaa halua tarttua Mariliania kädestä, kun näkee
kyyristyneitä selkiä ja väsähtäneitä olemuksia, jo
luovuttaneita mieliä.
”Lunamiel”, kuuluu vanhan naisen
henkäisy ikkunan alta. Nainen nousee ylös penkistä ja astelee
kädet ojennettuina kohti Lunamieliä. Vastasairastunut, juuri
itsensä Lunamielin silmien edessä uhrannut nainen hymyilee
edelleen. Lunamiel ei vieläkään muista naisen nimeä, kauhu kiirii
hänen sisälleen. ”Voi, Lunamiel, sinä tulit katsomaan minua…”
Hiljainen parahdus pakenee
Lunamielistä.
”Miksi sinä….?” Ääni kuolee
Lunamielin kurkkuun. ”Me emme olleet vielä edes aloittaneet.”
”Seurasin teitä”, nainen sanoo
ylpeänä. Lunamiel tunnistaa ilmeen tämän kasvoilla. Nainen
kuvittelee tehneensä kaikille palveluksen. ”Voit kirjoittaa
tietoihini, että olin erityisen innokas aloittamaan toimet. Minun
oloni on loistava. Mitähän Emerald sanoo, jos minä olenkin
onnistunut yksilö – jos jumala tekeekin minusta vahvan?”
Kirahteleva nauru kaikuu huoneessa.
Nainen kurtistaa kulmiaan. Lunamiel paikantaa naurajan. Nuori mies,
tuskin kovinkaan monta vuotta fyysisesti Lunamieliä iäkkäämpi,
istuu nurkan tuolissa ja nauraa avoimesti naisen sanoille.
”Vai että Emerald”, mies
hekottaa. ”Vai sillä asialla sitä täällä ollaan. Toivottavasti
teistä tuntuu mahtavalta sitten, kun ette muista enää nimeänne,
asemaanne ettekä rakkaimpienne kasvoja. Kun unohdatte hiljalleen,
miltä kevätaurinko tuntuu iholla, minkä värisiä ovat kesän
ensimmäiset omenat.”
”Kuka sinä olet?” Lunamiel kysyy.
Hän yrittää paikantaa Mariliania katseellaan, mutta ei löydä
tätä mistään, nainen on jättänyt hänet kaksin uhrautuneen
naisen kanssa.
Miehen nauru katkeaa tyhjään. Tämä
heilauttaa kättään.
”Minä en sitä enää muista”,
mies hymähtää. ”Toivottavasti joku tärkeä. Suojelija tai
metsästäjä, arvostettu henkilö.” Mies jatkaa katkonaista
nauruaan kuin hänet omat sanansa soisivat hänelle lohtua.
Lunamiel kääntyy takaisin naisen
puoleen.
”Olen varma, että Emerald tulee
arvostamaan tekoasi.” Nielaus. Suu on kuivempi kuin koskaan, kuin
täynnä hiekkaa. ”Se oli kovin rohkeasti tehty.”
Naisen silmät kiiltävät kuin
nuorella tytöllä.
”Voi sinua, Lunamiel, ei sinun
tarvitse minun mielikseni sanoa. Kyllä minä tiedän, että tein
hyvin. Loistavasti. Kyllä Emerald minua vielä kiittää. Minun on
niin hyvä olla täällä.”
”Se on hienoa”, Lunamiel sanoo
kuulematta omaa ääntään, ”erittäin hienoa.”
Omena ja kaneli sekottuvat raastavaan
tunteeseen vatsanpohjalla, tuvan makea tuoksu käy Lunamielille
sietämättömäksi kestää. Hän perääntyy kauemmas naisen luota,
ylpeänä kiiltävät silmät ovat muuttuneet raskaaksi katsella.
”Minä kuulin, että kyläläiset
ovat tulleet tänne tekemään kokeita omillaan. Nähtävästi
niillä, jotka ovat helpoimmin uhrattavissa”, nurkassa istuva mies
sanoo.
”Tämä asia ei ole muiden
puututtavissa.”
”En muista enää, kuka olen, mutta
Emeraldin minä muistan. Hän ei ole selvästikään muuttunut
lainkaan.”
”Emeraldin asiat eivät kuulu enää
metsäläisille.”
Miehen silmät miltei kääntyvät
ympäri. Huulet kaaruvat hymyyn. Jumala miehen suonissa saa kehon
reagoimaan luonnottomasti. Lunamielia kylmää.
”Tehkää mitä tahdotte. Minä aion
nauraa vierestä niin kauan, kun vielä osaan.”
Lunamiel ei sano mitään. Hän suo
vielä viimeisen hymyn vanhalle naiselle, joka uhrautui vailla lupaa.
Ylpeys piirtää uurteita naisen silmäkulmiin. Hän hymyilee
mustuneet hampaat vilkkuen.
”Minä tulen tapaamaan sinua taas”,
Lunamiel sanoo hymyillen niin, että poskiin sattuu. ”Minä aion
tulla tapaamaan teitä kaikkia sitten, kun olette täällä.”
Lupauksensa kaiun saattelemana
Lunamiel astelee ulos tuvasta ja kumartuu pesemään kasvonsa
purossa. Viileä vesi valuu kasvoilta paidalle, mutta Lunamiel ei
välitä, hän antaa kylmän nesteen viedä pois pelon, epävarmuuden,
makean tuoksun.
”Oletko sinä kunnossa?” Marilian
seisoo puron toisella puolella kädet ristittynä.
”Olen”, Lunamiel hengähtää.
”Seuraa minua. Minä haluan sinun
tapaavan erään ihmisen.”
”Täälläkö? Marilian, odota, minä
en…”
”Sinähän sanoit olevasi kunnossa.”
”Minä olen. Minä vain –”
”Seuraa minua sitten.”
Puiden muodostaman lehväkaton alla
kulkee paljon ihmisiä, toinen toistaan kadonneempia, toinen toistaan
groteskimpia jumalan vääristämältä muodoltaan. Lunamielin tekisi
mieli kulkea silmät kiinni. Hän pidättää hengitystään, jotta
ei haistaisi mitään, minkä voi myöhemmin yhdistää vain
vitivalkoisiin silmiin ja ihosta kasvaviin piikkeihin. Kun Marilian
vihdoin avaa yhden suurempien tupien ovista, Lunamiel uskaltaa
jälleen hengittää.
Joukko muodottomia, kuutamonkalvakoita
kasvoja tuijottaa Lunamieliä tuvan sisältä. Talo tuoksuu
pelkästään puulta, ei mitään makeaa, ei ainuttakaan yritystä
tehdä paikasta kotoisa. Ryijyjä ja peittoja, vanhoja kaikki.
Lunamielin ruumis jännittyy äärimmilleen. Marilian tarttuu häntä
jälleen ranteesta. Häpeä hulmahtaa vatsanpohjaan, kun Lunamiel
ymmärtää, että on jälleen antanut itsensä näyttää
talutettavalta.
Tuvan nurkassa, pienen ikkunan alla,
istuu olento, josta Lunamielin on vaikea erottaa alkua ja loppua.
Harmahtava iho, tummia piikkejä toinen puoli kehosta täynnä. Osa
niistä on niin pitkiä, että ne muodostavat pienet sarvet toiselle
päänpuoliskolle. Saman puolen kasvot ovat valahtaneet alaspäin,
puoliksi roikkuvat huulet paljastavat ikenet ja hammasrivistön.
Lunamielin on vaikea hengittää.
”Hei, Ruda”, Marilian sanoo
kumartuen olennon puoleen. ”Minä tässä. Lian.”
Olento ei tee mitään. Ikkunasta
tippuu valoa sen tummanruskeille suortuville ja epämuodostunelle
ruumiille.
”Minä toin erään miehen katsomaan
sinua. Haluan, että te tapaatte. Ruda, tervehdi häntä, hän on
tullut kylästä saakka tänne.” Lämpö Marilianin äänessä
piirtää kauhun väristyksiä Lunamielin kehoon.
Marilian kääntyy Lunamielin puoleen
kasvot hymystä nykien.
”Lunamiel, tässä on isosiskoni
Ruda”, Marilian sanoo sädehtien. ”Ruda, tämä tässä on
Lunamiel, kylänjohtaja. Kylä, muistathan. Se perustettiin silloin,
kun aika lakkasi juoksemasta meille. Kyllä sinä sen muistat.”
”Marilian, älä. Hän ei…”
”Minun isosiskoni istuu mielellään
tässä ikkunan alla. Hän tarkkailee sen kautta maailmaa, jota niin
kovin rakasti.”
”Marilian…”
”Ruda oli suojelija. Eturivissä
silloin, kun jumalat rynnivät tänne. Vuosikymmenten ajan jumala on
jättänyt häneen merkkejään. Sinä olit mitä loistavin
suojelija, etkö ollutkin, Ruda?”
”Ole niin kiltti.”
Lunamielin suu on täysin kuiva, sanat
täynnä unohdettua epätoivoa. Liikkumaton olento, joka oli joskus
ihmisnainen, suojelija, katselee lasittuneilla silmillään ulos
ikkunasta. Maailma lakkaa hetkeksi hengittämästä, Lunamiel näkee
vain Rudan runnellun ruumiin ja Marilianin ylitsevuotavan, kaikkialta
sattuvan lämmön.
”Mitä nyt, Lunamiel? Mikä hätänä?”
Lunamiel pudistaa päätään ja
yrittää hapuilla sanojaan, tavoittaa kieleltään karkaavat tavut.
”Minun täytyy saada raitista
ilmaa.”
Lunamiel nousee ylös jättäen
Marilianin riivatun sisarensa kanssa kaksin. Ulkona kulkee lisää
muotopuolia, katseettomia ihmisten ja jumalten sekoittumia,
mielettömiä olentoja. Heidän joukossaan astelevat vihreään
sonnustautuneet metsäläiset, heidän kaitsijansa. Oksennus
kutittelee kurkunpäätä, suu on kuiva kuin Lunamiel ei olisi
koskaan juonut.
”Lähdetään.” Taputus olkaan,
Lunamiel säpsähtää tahtomattaan. Marilian seisoo hänen takanaan
vailla hiventäkään äskettäisestä lämmöstään. ”Kävin
kiittämässä huolehtijoita. Me voimme palata leiriin.”
”Me… kyllä. Palataan vain. Minun
täytyy tarkistaa, kuinka omani pärjäävät.”
Kun Lunamiel ei enää kuule
pysähtyneen, vääntyneen elämän ääniä eikä haista kattilassa
porisevaa makeaa ruokaa, hän hengittää raskaasti. Sisään, ulos,
sisään, ulos, kaihertava tunne ei lähde millään. Verkkokalvoilla
pyörii kuvia vääristyneistä kasvoista, korvat toistavat
vastasairastuneiden tuvan miehen naurua.
”Marilian. Kun keskustelin kylän
naisen kanssa, tapasin miehen, joka oli ruumiiltaan tuskin meitä
vanhempi.” Kysymys lepää äänensävyssä.
”Saul. Johtaja Araelin poika,
sairastui muutama auringonnousu ennen kuin lähdin kylään kysymään
apuanne.” Marilian ei tarvitse miehen tuntomerkkejä kertoakseen.
Metsässä kaikki tuntevat kaikki.
”Johtajan poika. Vai niin.”
Toivottavasti olen joku tärkeä. ”Hän ei enää muistanut,
kuka on.”
”Jotkut menevät nopeammin. Se
riippuu myös jumalasta. Saulin jumala oli voimakkain aikoihin.
Suojelijat eivät voineet mitään. Se pääsi leiriin saakka.”
Lunamiel hätkähtää. Marilianin
täytyy lukea kauhu hänen kasvoiltaan, sillä tämä taputtaa häntä
kevyesti olalle. Kosketus on hänen tapansa huolehtia.
”Harvoin ne leiriin pääsevät.
Suojelijat tekevät työnsä hyvin, vaikka ovatkin kovin uupuneita
päivittäiseen taistoonsa.”
Varovainen nyökkäys, Lunamiel pelkää
lupaavansa liikaa eleillään. Jos hän antaa pelkonsa näkyä,
Marilian voi tehdä sille mitä vaan.
”Olen pahoillani sinun siskostasi”,
Lunamiel sanoo hiljaa.
Marilian kohauttaa harteitaan. Hymy
kasvoilla ei ulotu silmiin saakka.
”Oletko yhä sitä mieltä, että
tahdot toteuttaa Emeraldin projektin?”
Lunamiel siristää silmiään.
”Minä olen täällä vain
toteuttaakseni sen.”
”Hyvä. Pyyhi sitten tuo naurettava
pelko kasvoiltasi ja tee, mitä sinun on tarpeen tehdä. Nyt tiedät,
mitä teet heille kaikille. Tuon sinä heille aiheutat.”
Marilian pistää juoksuksi. Nainen
katoaa vihreyteen, antaa jalkojensa viedä kuin olisi pieni tyttö.
Lunamiel ei juokse hänen peräänsä. Kauas kylästään joutunut
johtaja seisoo voimakkaiden, kaiken nähneiden puiden juurella
sallien pelon juosta ihollaan, kulkea häntä kuin polkua.
Juuri, kun Lunamiel on sallimassa
itsensä istahtaa ikuiselle juurelle, vetää hivenen happea, metsä
puhuu hänelle. Syvä, tumma ääni lausuu hänen nimensä kuin
muinainen luonto olisi avannut kielenkannattimensa.
”Lunamiel. Siitä on jo aikaa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti