Luku
3: Katseessasi
Kynttilä piirtää raitoja seinille.
Pöytäkoristeen helmiäispinta kiiltää, Lunamiel asettaa teekupit
pöytään Emeraldin jo istuessa. Hiljaisuus on raskas kummankin
kantaa, joten Lunamiel puhkaisee sen kaataessaan punertavaa teetä
Emeraldin kuppiin.
”Hän on täällä yhä. Sallin
hänen jäädä yöksi.”
Emerald räpyttelee silmiään kuin ei
ymmärtäisi, mistä Lunamiel puhuu.
”Hänestähän sinä halusit puhua?”
Lunamiel kysyy kulmat kohotettuina.
”Metsän tilanne on riistäytynyt
käsistä. Kuvittelin, että he eivät koskaan uskaltaisi tulla
jalkojemme juureen anomaan apua.”
Lunamiel istuutuu alas. Varjot
Emeraldin kasvoilla tekevät tästä epätodellisen, Lunamielin on
miltei vaikea kohdata tämän piirteitä suoraan.
”Minä tarvitsen sinun arviotasi.
Ovatko metsäläiset riittävän epätoivoisia käymään meidän
kimppuumme tai vaatimaan meidän elinalueitamme, jos he eivät saa
meiltä haluamaamme?”
Lunamiel tuijottaa lepattavaa liekkiä
ja siemaisee teetään. Vastaus lepää hänen sisällään
epävarmana ja kaihertavana.
”Minä uskon, että he ovat. Ainakin
tuo tyttö on.”
Emeraldin ilme ei liikahdakaan.
”Hän kertoi minulle, että hänen
sisarensa mielessä on jumala. Hänellä on tunnemotiivi.”
”Minä en kuullut moista, mutta sen
näkee hänestä”, Lunamiel huokaisee. ”Voisiko sitä käyttää
häntä vastaan?”
”Tyttö palaa varsin kirkkaalla
liekillä. Hän on äkkipikainen ja karkea, mutta ei tyhmä. Emme voi
huijata häntä.”
”Onko sinulla toimintaehdotusta?
Tiedät, että viimeistään Maruk on valmis lähettämään koko
elukkajoukon ja puoliksi kuolleet metsäläiset kimppuumme, jos tyttö
palaa tyhjin käsin kotiin.”
”Minä pohdin hieman sitä, mitä
tyttö puhui. Hänen mukaansa kaikki sulautuvat jumaliin
yksilöllisesti.”
Kiilto Emeraldin smaragdisilmissä on
Lunamielille tuttu. Hän pitelee sielustaan kiinni, valmistautuu
ottamaan vastaan sen, mitä hänen ystävänsä hänelle heittää.
”Jos jokaiseen ei kasva jumalten
fyysisiä piirteitä eivätkä kaikki tyhjene hetkessä, olisiko
mahdollista, että jumalaan sulautuminen aiheuttaisikin jotakin
hyvää? Edistyksellistä?”
Silmät suurenevat. Lunamiel näkee,
mitä Emerald tahtoo. Hän pudistaa sille päätään.
”Se olisi hirvittävän suuri riski.
En anna sinun kokeilla mitään sellaista.”
”En minä mitään
kokeilisi.”
”Emerald! Emerald, ei, se olisi
liian vaarallista. Ei meillä ole varaa niin suuriin uhrauksiin.”
”Me olemme kuolemattomia. Emme voi
synnyttää uusia ihmisiä emmekä vanheta, joten olet oikeassa –
meidän on pidettävä kiinni siitä joukosta, joka meillä on. Mutta
sinä tiedät, että myös kylässä on niitä, jotka voisimme uhrata
ja jotka uhrautuisivat ilomielin, jos me mainitsisimme siitä
nopeastikin.”
Lunamiel pudistaa päätään
uudelleen, voimakkaammin. Jokaisen suortuvan heilahduksessa korostuu
hänen vastustelunsa.
”Emme voi ryhtyä tekemään
ihmiskokeita”, Lunamiel kuiskaa tiedostaen, että Marilian nukkuu
läheisen oven takana.
”Me voisimme sanoa metsäläistytölle,
että lähetämme metsään ryhmän tutkimaan tilannetta.”
”Metsäläisille valehteleminen ei
ole ongelma. Ongelmallisempaa on joutua luopumaan omistamme.”
”Pääsisimme eroon niistä, joita
emme voi muutenkaan pitää esillä. Ajattele, kuinka kätevää se
olisi. Samalla saisin tietää, onko jumalaan sulautumalla
mahdollista tulla vielä paremmaksi.”
”Se… se olisi äärimmäisen
riskialtista.”
”Mutta et voi kieltää, etteikö
sen kokeileminen houkuttaisi sinuakin.”
Kiilto Emeraldin silmissä on liian
tuttu Lunamielille, jotta hän voisi enää vain pudistella päätään.
Sisällä kytevä tahto, voima, jolla Emerald on muovannut ajankin
haluamakseen, on aina vetänyt Lunamieliä lähemmäs. Sen
vihreänhohtoinen lämpö on tehnyt häneen kotinsa ennenkin.
”Ei, minä en voi kieltää, etteikö
ajatus olisi houkutteleva.” Lunamiel pitää äänensä vakaana,
liiallinen kiinnostus voisi villitä Emeraldia. ”Se olisi kylän
kannalta kaikin tavoin hyödyllistä.”
”Minä kokoan ryhmän yön aikana.
Esteettisesti epäviehättävät yksilöt sekä vanhukset uhraavat
itsensä puolestani koska tahansa. He pitäisivät sitä armona.”
”Yön? Emerald… Yksi yö on varsin
vähän aikaa.”
Emerald kurtistaa kulmiaan.
”Väitätkö, että meillä olisi
useampi päivä käytettäväksi, kun se tyttö on täällä?”
Lunamiel sulkee silmänsä hetkeksi.
Tee on kuumaa ja pistävää. Sen ruusuinen tuoksu täyttää
hetkeksi hänen kaikki ajatuksensa. Mitä seuraisi, jos he
lähettäisivät ihmisiä muka tutkimaan tilannetta ja auttamaan,
mutta tekisivätkin todellisuudessa kokeita heillä? Menisikö se
läpi – tarvitsisiko sen mennä maailmassa, joka on jo valmiiksi
raiteiltaan?
”Heille tulee ajan myötä selväksi,
että emme lähetä ihmisiä metsään apujoukoiksi.”
”Ei sillä ole silloin merkitystä.
He eivät voi meille mitään.”
”He tietävät sinun olevan ainoa,
joka voi todella auttaa. Tämä ei tule ikinä menemään läpi.”
”Sitten me emme edes vaivaudu
verhoamaan sitä valheeksi.”
”Se voisi toimia jopa paremmin.”
”Hyvä. Sitten me emme vaivaudu
valehtelemaan. Sinä lähdet heidän kanssaan.”
”Minäkö?”
”Sinä.”
Emeraldin mieli voi muuttua
sekunneissa. Kaikki miehen maailmassa on olemassa vain häntä
varten. Lunamiel ei kieltäydy eikä osoita eleillään vastustavansa
Emeraldin ideaa. Jos hänen pitäisi mennä vahtimaan kyläläisiä
metsään vain, koska Emeraldista tuntuu niin juuri nyt, hän tekisi
sen.
”Sinä siis haluat lähettää
metsään omiamme testaamaan, voisiko ihminen vahvistua jumalaan
sulautumalla. Kerrohan – sanoiko Marilian tarkalleen jotakin sen
suuntaista, vai keksitkö sinä itse, että sellainen on
mahdollista?”
Emerald nousee ylös. Liikkeet ovat
nopeita, mutta hallittuja. Teekupin pohjalla on vielä pohjallinen
punaista nestettä.
”Sinä epäilet minua.”
”Tämä kaikki tulee varsin
nopeasti.”
”Ei lainkaan liian nopeasti. Jumalat
ovat syöneet metsäläisten mieliä jo kolmenkymmenen vuoden ajan.
Nyt on meidän vuoromme yrittää. Minä menen kertomaan osallisille,
mikä heidän tehtävänsä on.”
”Sinä…” Tauko. Huokaus.
Lunamiel on jo luovuttanut. ”Hyvä on. Minä valmistaudun tämän
yön.”
Emerald kävelee sanaakaan sanomatta
takaisin ovelle ja vetää mustan hupun päähänsä. Miehen
kadotessa takaisin yön syleilyyn Lunamiel jää siivoamaan
teekuppeja pöydältä. Marilian nukkuu viereisessä huoneessa, eikä
Lunamiel voi olla ajattelematta sitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Metsään jääneet eivät voisi
mitään kyläläisten ylivallalle. Eivät he voisi tehdä mitään,
jos uhrattavat kyläläiset kävelisivät suoraan jumalten luo ja
sallisivat näiden tulla itseensä. Lunamiel näkee kuvan
epämuodostuneista vanhuksista. Piikkejä kasvavista kasvoista ja
avautuvasta suusta, josta ei enää koskaan kuulu puhetta, koska
sisällä ei ole ketään sitä muodostumassa. Mahdollisuus siitä,
että jumalaan sulautuminen tekisi mitään hyvää, on häviävän
pieni.
Lunamiel huokaisee syvään
istuutuessaan jälleen pöytänsä äärelle. Mitä ikinä hän
sanoisikaan, ei enää muuttaisi Emeraldin mieltä miehen silmien
kerran alettua kiiltää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti