Luku
24: Lupaus auringonlaskulle
Kolmekymmentä vuotta ajan
kääntymisen jälkeen
Isosisko on sitonut veitsen vyölleen
ja vetänyt viitan suojelemaan harteitaan talviselta viimalta. Ruda
sitoo hiuksensa pitkälle letille ja virnistää Marilianille.
”Mennään”, Ruda sanoo ja pukkaa
Mariliania olkaan.
”Hei, odota!”
Ruda on jo lähtenyt juoksemaan aivan
kuin kiire kisailisi hänen suonissaan. Marilian pistää kehonsa
koville, juoksee koko ruumiinsa voimasta saadakseen siskonsa kiinni.
Kallion huipulla tuulee, kylmä viima
enteilee talvea. Marilian nojaa hetkeksi polviinsa vetääkseen
henkeä. Ruda katsoo häntä ja nauraa, mutta nauru ei pilkkaa tai
halveksi, isosiskon nauru on keväinen tuulahdus viilenevässä
ilmassa.
”Sinusta on tullut nopeampi”, Ruda
sanoo hymyillen. ”Kauankohan menee, että voitat minut?”
”Ikuisuus, ilmeisesti”, Marilian
irvistää, ”ellei joku keksi, kuinka sen hienostelevan saastan saa
muuttamaan mieltään.”
Rudan naurun sävy muuttuu.
”Emeraldinko? Älä tuhlaa
ajatuksiasi sille miehelle. Hän ei mieltään muuta. Meille kaikille
käy kuten niille lapsiraukoille, jotka jumalat saivat.” Rudaa
puistattaa, hänen hartiansa värähtävät. ”Ajatella, että
sellaista voi tapahtua. Samat jumalat, joilta pyydämme suotuisaa
metsästysretkeä, joiden käsiin laskemme elämämme…”
Marilian tarttuu sisartaan olasta.
”Ruda… Uskotko sinä, että heidät
voidaan vielä pelastaa? Heitä on vain kaksi.”
Rudan silmät seisovat tyhjinä.
”Määrällä ei ole merkitystä.
Lisää tulee vielä, tiedän sen. Näitkö, kuinka tyhjät heidän
silmänsä olivat? Nuorempi muisti vielä nimensä, mutta ei
tunnistanut äitiään.”
”He ovat ikuisesti sellaisessa
tilassa”, Marilian huokaa. ”Meidän täytyy voida sille jotain.
Emme voi vain jäädä katsomaan sivusta, kuinka he menettävät
itsensä.”
”Työryhmä tekee parhaansa. Johtaja
Hiira sanoi kokoavansa ryhmän tohtoreista ja yrttien tuntijoista.
Kaikkea yritetään. Ja jos se ei onnistu…” Ruda pudistaa
päätään. ”Sitten minulla on toisenlainen idea.”
Marilianin kulmat kohoavat.
”Katsos, Lian, olen ajatellut,
voisiko tätä ennaltaehkäistä. Näyttää siltä, että useampi
jumala on menettänyt järkensä tultuaan kuolevaiseksi”, Ruda
sanoo hiljaa katsomatta siskoaan silmiin. ”Minä aion ehdottaa
johtajille ryhmää, joka valmistautuisi hyökkäyksiin ja olisi
valmis tappamaan rajan ylittävät jumalat. Aseita pitää miettiä
ja kehittää, mutta se olisi mahdollista. Se vaatisi koulutusta,
mutta mitä muutakaan meillä on kuin aikaa?”
Marilian tuijottaa siskoaan kuin ei
ymmärtäisi sanaakaan tämän puheesta, kuin talvinen viima veisi
merkitykset mukanaan.
”Tarkoitatko sinä, että me todella
tappaisimme jumalia?”
”Vain osa meistä. Ne, jotka ovat
valmiita suojelemaan muita. Työnjako täytyy säilyä.”
”Et kai sinä vain aio…?”
Rudan virnistys näyttää
kivuliaalta. Sisko hipaisee niskaansa kuten aina puhuessaan vaikeista
aiheista.
”Lian, sinä et voi holhota minua
ikuisuuksia.”
”Ei, Ruda, se olisi liian
vaarallista! Et voi ehdottaa sellaista.”
Kipinä kuolee Rudan silmien takana.
Isosiskon kasvot kivettyvät hetkessä.
”Jääkäämme siis katsomaan,
kuinka kaikki ystävämme menettävät mielensä yksi kerrallaan,
koska emme voi tehdä jumalille mitään.”
”Ideasi on liian riskialtis kenelle
tahansa!”
”Me emme ole enää lapsia, Lian!
Emme voi kuvitella, että kaikki järjestyy! Emerald on kääntänyt
ajan ja vienyt suurimman osan ihmisistä mukanaan. Älä kuvittele,
että hän aikoo luovuttaa. Kyläläiset ovat pelkkää saastaa, he
eivät ole voitettavissa. Me jäämme nielemään tomua ja he saavat
valon, niin se menee, Lian, emme voi muutakaan.” Ruda sylkee sanoja
suustaan sellaisella vihalla, että Marilian vie kädet keholleen
kuten lapsena aina, kun häntä pelotti. ”Mutta me voimme auttaa
omiamme. Voimme joko niellä tomun tai nousta siitä. Minä en
luovuta. En, ennen kuin ajan joki virtaa taas.”
Rudan kääntyessä tuuli tarttuu
tämän hiuksiin, keinuttaa tummanruskeita suortuvia vasten laskevaa
iltaa. Marilian katsoo, kuinka kymmenet oranssin ja punaisen sävyt
värjäävät taivaanrannan. Sisaren pitkä, ylevä siluetti piirtyy
auringonlaskua vasten. Marilian ojentaa sisarelle kättään, tahtoo
ottaa palan hetkestä itselleen.
”Anteeksi, Ruda, minä vain… Minä
en tahdo, että sinulle käy mitään.”
Ruda tarttuu Mariliania kädestä.
Hänen sormensa ovat kylmät kuin huurre.
”Kaikkea ei voi aina pelastaa.
Jotkut totuudet on nieltävä. Ehkä minulle käy jotakin, ehkä
selviän näkemään jälleen virtaavan joen.” Ruda sipaisee
Marilianin hiukset korvien taa, suukottaa pikkusiskonsa otsaa. ”Yhtä
kaikki minä olen nyt tässä ja aurinko laskee kuten aina. Luonto
pitää meistä huolen. Älä pelkää, Lian. Muista, kuinka rohkea
sydämesi on.”
”Minä muistan, Ruda. Aina.”
Sisarukset painavat otsansa yhteen,
ilta-aurinko piirtää kultaisen kehän heidän päittensä
yläpuolelle. He pitävät toisiaan harteista, ovat niin yhtä kuin
kaksi siskoa voivat keskenään olla. Kun Marilian vetäytyy
kauemmas, Ruda hymyilee. Pelko hiipuu taa, laskeva aurinko vie sen
mukanaan.
”Lian, sinun täytyy luvata minulle
eräs asia”, Ruda sanoo kääntyessään auringon viimeiseen
kaistaleeseen päin. Korkealta näkee, kuinka valo käpertyy
nukkumaan kaikkeuden taa.
”Mitä tahansa. Kerro minulle.”
”Kukaan muu ei saa tietää tästä.
Tämä on yksinomaan sinun tehtäväsi.”
”Hyvä on.”
”Vannothan, ei kukaan muu. Olen
kertonut ideastani perustaa suojelijaryhmä toistaiseksi vain
Saulille.”
”Araelin pojalle?”
”Kyllä”, Ruda sanoo. ”Hän
tietää idean peruspiirteet ja on jo ryhtynyt suunnittelemaan
aseita, joilla tappaa jumalia. On kuitenkin hyvin todennäköistä,
että ne, jotka ryhtyvät suojelijoiksi, päätyvät joskus itse
jumalan uhriksi. Jos minulle käy niin, sinun täytyy luvata minulle
eräs asia. Sitä minä en ole kertonut Saulille.”
Marilian nyökkää, vaikkei Ruda
katsokaan häneen.
Ruda kääntyy kohti Mariliania,
aurinko piirtää hänelle kruunun, tekee hänestä miltei liian
kauniin katsoa. Silmät ovat vakavat, Marilian ei voi paeta niiden
katseen alta, ne keihästävät hänet hetkeen. Marilian tietää,
että lupaa hän mitä tahansa, se ei päästäisi häntä helpolla.
”Jos jumala valtaa minun mieleni
enkä näe, kuinka kaikki päättyy, sinä tapat Emeraldin minun
puolestani”, Ruda sanoo. Silmät eivät valehtele, isosisko on
täysin tosissaan. ”Unohda moraalit. Maailma tulee muuttumaan nyt,
kun aikaa ei ole. Ihmiset eivät pysy samoina, eläimet eivät ole
enää samassa arvossa Emeraldin kerran rikottua yhteisen elämämme.
Unohda, mitä tunnet ihmisyydestä ja iske veitsesi siihen mieheen,
kun kaikki on ohi.”
Marilian on aikeissa avata suunsa ja
suostua, kun Ruda nostaa kätensä ylös. Tämä jatkaisi vielä.
Kylmyys ottaa vallan Marilianin kehosta, istuu rinnalle ja pyrkii
kurkulle hyisine sormineen. Marilianin on vaikea hengittää.
”Sen lisäksi sinun täytyy päättää
minun kärsimykseni”, Ruda sanoo ääni kertaakaan värähtämättä.
”En voi millään tietää, miten jumala vaikuttaisi minuun, mutta
jos niin käy, en tahdo jäädä ikuisesti sellaiseen tilaan. Jos
niin käy, sinun täytyy tappaa minut viimeistään silloin, kuin
joki virtaa taas. Sen jälkeen minä en tahdo enää elää
epätodellisena, vääristyneenä olentona.”
Kyyneleet valuvat pistellen Marilianin
poskille. Ne miltei polttavat kylmäksi käyneellä iholla.
”Ruda, sinä tiedät, etten koskaan
voisi…”
”Minä miltei kysyin palvelusta
Saulilta, mutta peräännyin, koska tahdon sen olevan sinä.”
”Et sinä saa jumalaa mieleesi. Sinä
olet taitava. Tällaista suunnitelmaa ei tarvita.”
”Taitavinkin voi tehdä virheen.
Lian, kuuntele minua. Tahdon sinun lupaavan. Minä en kykene elämään
sellaisessa tilassa. En tahdo sitä. Sinun täytyy tappaa minut, jos
niin käy.”
”Ole niin kiltti…”
”Lian! Niin voi todella käydä.
Sinun täytyy luvata.”
Kyyneliään pyyhkien Marilian nyökkää
kykenemättä sanomaan lupaustaan ääneen. Hartiat vapisevat, mutta
Marilian onnistuu nyökkäämään riittävän vakuuttavasti, jotta
Ruda lakkaisi hengittämästä hänen niskaansa. Ruda huokaisee
syvään ja kääntyy kohti viimeistä, pientä auringonsuiroa
taivaanrannassa.
”Me kannamme veitsiämme
kaikkialla”, Ruda sanoo. ”Voit sanoa, että minä menetin
kontrollin itsestäni ja vein henkeni. Unohda, mitä tunnet
moraaleista ja tee niin, koska vain siten uskallan tehdä, mitä
täytyy. Tämä maailma tarvitsee suojelijoita.”
”Sinä selviät kyllä. Me kipuamme
tänne yhdessä katsomaan, kuinka aurinko ensin laskee ja sitten
nousee, päivät seuraavat toisiaan ja me vanhenemme jälleen.”
Surumielinen hymy kohoaa Rudan
suupielille.
”Minä yritän parhaani. Tietenkin
minä yritän. En tahdo mennä vielä.”
Sanat asettuvat heidän välilleen,
luovat ketjun, joka kietoutuu Marilianin kaulalle. Auringosta on
jäljellä pelkkä himmeä kajo Marilianin astuessa Rudan vierelle.
Hengitys höyryää vasten taivaalle kohoavaa yötä. Marilianin
sydän on täynnä pelkoa, mutta pimeän tullessa hän ei ajattele
enää mitään.
*
Marilianin käsi lepää vasten Rudan
ehjää, lommolle painunutta poskea. Hän vetää syvään henkeä,
pitää kyyneleet sisällään vielä hetken ja vetää veitsen
laukustaan. Esineellä on viilletty auki eläimiä, Ruda oli se, joka
hänet siihen opetti. Nyt terä kääntyy entistä haltijaansa
vastaan.
Raskaasti hengittäen Marilian pitää
terää vain oman murtumisensa päässä sisarestaan. Ei vaadittaisi
kuin viimeinen teko, kauan sitten solmittu lupaus. Marilian olisi
iäksi vapaa kaikesta häntä painavasta. Veitsikäsi tärisee,
Marilian ottaa vauhtia, mutta terä ei saavuta Rudan piikkien
runtelemaa ihoa. Marilian yrittää uudelleen, on iskevinään kerta
toisensa jälkeen, mutta iho ei löydy, veitsen teräksinen pinta ei
kohtaa lihaa, vaikka Marilian jatkaa yrittämistä.
Toinen käsi vetää toista pois,
vasten kehoa, kauemmas sisaresta. Itku purkautuu äänettömänä
huutona, suu vääntyy, piirteet vääristyvät yksi kerrallaan.
Veitsi tippuu lattialle, kun Marilian painuu itseään vasten onton
sisarensa edessä.
Marilian haukkoo henkeään, muu
maailma ei saa kuulla hänen suruaan, nähdä hänen rikotun
lupauksensa palasia. Marilian ei kykene enää nostamaan veistä eikä
kehoaan, hän painuu pieneksi puutuolilla ja itkee kuin lapsi, joka
ei kykene tekemään sitä, mitä äiti pyytää.
”Anna anteeksi”, Marilian
henkäisee aaltojen välissä, ”anna minulle anteeksi, isosisko…”
Rudan kasvot pysyvät ilmeettöminä.
Toinen suupieli valahtaa alemmas paljastaen suurimman osan hampaista.
”Minä tiedän, miksi sinä annoit
minulle määräajan. Tiesit, etten tekisi sitä muuten. Mutta minä…”
Marilian vie kädet kasvoilleen ja pakottaa värisevän itkun
sisälle. ”Minä en voi tehdä sitä. Sinun olisi pitänyt pyytää
Saulia. Nyt hänkin on mennyttä. En kykene tappamaan sinua enkä
kyennyt tappamaan Emeraldia.”
Ruda tuskin räpäyttää silmiään.
”Minä rakastan sinua, isosisko.”
Rudan pää kallistuu. Kaunis valhe,
ajoitukseltaan kuin ajan pilkkaa. Marilian pyyhkii kyyneliä
käsiinsä.
”Minulla on sinulle niin paljon
uutisia. Niin paljon tarinoita kerrottavana.”
Hiljaisuus asettuu Marilianin
harteille. Hän kantaisi sitä vielä, kun elämä olisi piirtänyt
kuluvien vuosien juonteet hänen poskilleen.
”Niin paljon kertomuksia, Ruda,
ajatella, minä kävin jumalten piirtämän rajan toisella puolella.
Me teimme sen, minä ja Lunamiel, me teimme maailmasta jälleen
sellaisen kuin se pohjimmiltaan on. Jumalat eivät enää hyökkää.”
Kyyneleet juoksevat Marilianin
poskilla, mutta Ruda ei liiku, nojaa vain ikkunaan, jonka äärellä
istuu vielä toisenkin ikuisuuden päästä. Tervan haju leijailee
ilmassa, pöly tanssii vasten ikkunaa. Kaikki on täydellisen
muuttumatonta, ja silti Mariliania särkee, silti hän ei kykene
sanomaan hyvästejä, vaikke ne ovat todellisuudessa sanottu jo kauan
sitten.
Sisaren liikkumattomuus saa Marilianin
vetämään syvää henkeä. Kyyneliä tulisi loputtomiin, jos niiden
kaikkien antaisi tulla. Marilian on muutakin kuin surunsa, petetty
lupauksensa. Ruda ei saisi Emeraldin verta eikä omaansakaan.
Marilian antaisi lupauksen unohtua metsän lasten nauruun, joen
solinaan ja Lunamielin auringonnousussa kiiltäviin kullanruskeisiin
silmiin. Vielä hetken suru riepoo rintaa koko voimallaan, Marilian
on liian voipunut taistelemaan vastaan.
Marilian painaa päänsä sisaren
piikittömälle olalle ja kuvittelee, kuinka Ruda kietoisi kätensä
hänen ympärilleen ja silittäisi hänen selkäänsä. Ajatus on
lämmin eikä säröile niin kauan, kun Marilian pitää silmänsä
kiinni eikä päästä irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti