Luku
11: Hiljennyt virta
Kaksi päivää ennen ajan
pysähtymistä
Hurme on värjännyt Emeraldin
rintakehän, piirtänyt kukkia tämän hentoon ruumiiseen. Lunamiel
seisoo hiljaa puiden suojissa ja tuijottaa veren koristelemaa
ystäväänsä.
”Auta minua”, Emerald yskäisee.
”Mitä on sattunut?”
”Minä otin yhteen Marukin kanssa”,
Emerald sihisee, ”auta minua. Pian.”
Lunamiel kulkee lähemmäs ystäväänsä,
epäröi koskettaa tätä. Emeraldin silmät antavat luvan, Lunamiel
vie kädet Emeraldin harteille ja raahaa tämän lammelle. Hän
auttaa ystäväänsä riisuutumaan, pesee tämän haavat täydessä
hiljaisuudessa. Kun Emeraldin haavat ovat putsattu ja sidottu, mies
vetäytyy kauemmas Lunamielistä. Kosketukselle ei ole enää sijaa,
Lunamiel likistyy kiinni itseensä ja odottaa, että Emerald avaisi
suunsa kertoakseen.
”Minä kerroin Marukille
suunnitelmastani”, Emerald naurahtaa. Kipu värisyttää ääntä,
Lunamielin tekisi mieli painautua Emeraldia vasten. ”Hän ei
ottanut sitä hyvin. Otimme yhteen, kuten näkyy.”
Lunamiel katsoo, kuinka hänen
ystävänsä vetäytyy lähemmäs lammen pintaa, kuljettaa käsiään
keholtaan kasvoilleen kuin tarkistaakseen, että kaikki hänen
vaalimansa on yhä tallessa.
”Hän kehtasi upottaa kyntensä
lihaani.”
”Kerroitko sinä… ajasta?”
”Mistä muustakaan? Marukilla ei ole
enää ulisemista siitä, että kylää rakennetaan. Minä jätin
hänelle varoituksen siitä, mitä aion tehdä. Hän varmasti
kuvittelee yhä olevansa jokin metsän kuningas, kykenevä ja
kaikkivoipa.” Emerald pudistaa päätään voimakkaasti, sylkee
verta suustaan maahan. ”Minä käännän ajan joen ympäri vain
näyttääkseni hänelle, ettei hän kykene täällä määräämään.”
Kiilto on palannut Emeraldin silmiin.
Mitä pitempään mies tuijottaa kuvaansa lammen pinnasta kääntymättä
hetkeksikään Lunamieliin päin, sitä voimakkaammaksi paine
Lunamielin sisällä käy. Verinoro valuu Emeraldin huulilta
rikkomaan lammen peilinkirkkaan pinnan.
”Et sinä oikeasti sitä Marukin
vuoksi tee.”
Emeraldin katse terävöityy, mutta ei
nouse lammesta.
”Siitä sinä et tiedä mitään.”
”Olet oikeassa, en tiedäkään. En
ymmärrä sinun pelkoasi. Minulle kuolema ei ole vihollinen.”
”Kuolema”, Emerald lausuu
kääntyessään silmänräpäyksessä Lunamielin puoleen, ”ei ole
mikään vihollinen.” Emeraldin ääni on syvänvihreää
myrkkyä Lunamielin korville. ”Se on pelkkä este. Minä rakennan
kylän, nostatan ihmiset kaiken yläpuolelle, teen tästä paremman
maailman meille elää. Kokonaista kylää ei rakenneta yhdessä
yössä. Kerro minulle, Lunamiel, ystäväni – mitä minä teen
kylällä, jos se rakentuu vasta, kun olen jo vanha ja raihnainen?
Kaikki voisivat pilkata kuihtunutta kauneuttani, Marukin keltaiset
silmät näkisivät, että mistään, mitä olen jo saanut aikaan, ei
ollut koskaan minulle mitään hyötyä.”
Emerald vetäytyy täysin lammen
ääreltä. Silmät kiiltävät, tummat suortuvat valuvat paljaalle
selälle. Emerald tulee miltei kiinni Lunamieliin.
”Ehei, en aio antaa sen tapahtua”,
Emerald sanoo pudistellen yhä päätään. Eleen maanisuus saa
Lunamielin lihakset kiristelemään. ”Minä käännän ajan ympäri.
Se virratkoon jumalten puolelle. Ylimieliset luojat nielköön omaa
ylemmyyttään, kun minä käännän ajan virtaamaan heille. Meistä
tulee ikuisia. Sitten minulla on kaikki maailman aika nuorena ja
kauniina. Ainutkaan olento ei naura minulle.”
Lunamielin sisin huutaa kosketusta.
Emeraldin hengitys tuntuu hänen ihollaan. Hän tahtoisi vain painaa
miehen itseään vasten, kietoa kätensä tiukasti tämän ympärille
ja kertoa, ettei tämän tarvitsisi pelätä niin hirveästi. Kaikki
rakastavat Emeraldia kyllä. Kuka tahansa valitsisi ennemmin
Emeraldin kuin Marukin. Mutta Lunamiel ei voi antaa toiveensa
voittaa, hän ei saata koskettaa tai haluta ennen kuin Emerald sallii
sen.
Hetki repeytyy rikki reunoistaan.
Emerald vetäytyy, vetää paidan takaisin ylleen. Lunamielin sitomat
haavat eivät näy päällepäin. Mustan lettinsä sidottuaan Emerald
näyttää jälleen yhtä loisteliaalta kuin aina. Smaragdikorvakoru
kiiltelee korvassa, leuka on kohotettu, vaatteet sileät ja puhtaat.
Emerald on jälleen kaukana Lunamielistä, satojen toiveiden ja
valvottujen öiden päässä.
”Kuinka sinä olet ajatellut rikkoa
jumalten rajan? Se ei ole ihmisen rikottavissa.”
Emeraldin puromainen nauru täyttää
tilan, kiertelee puita ja jää leijumaan lammen ylle.
”Olen löytänyt keinon, mutta sitä
ei jaa tässä maailmassa kanssani kukaan”, Emerald nauraa, ”et
edes sinä, rakas ystäväni.”
Lunamiel nyökkää. Hän on
hyväksynyt asemansa.
”Entä, jos ajan kääntämisellä
on hirvittäviä seurauksia? Jos vuodenajat pysähtyvät tai aurinko
ei enää koskaan nouse?”
Emerald huiskauttaa kättään.
”Sellaista ei tapahdu. Ajan joki on
vain jumalten keino pitää meidät otteessaan, todistaa
ylemmyytensä. Minä nauran heidän kuvitelmilleen. Olen parempi kuin
he.”
”Väität siis, että sen suunnan
kääntäminen vain antaa meille kuolemattomuuden, ja siinä se?”
”Siinä se. Ei enempää eikä
vähempää.” Tietäväinen hymy leviää Emeraldin kasvoille. ”Ja
jos seurauksia onkin, ne koskevat vain jumalia. Jos joku jää tänne
metsään heidän kanssaan, se on heidän omaa tyhmyyttään. Minä
aion asua valmistuneessa kylässäni ja rakentaa kauniimman maailman
kuin yksikään jumala.”
Lunamiel nyökkää, vaikka hänen
sydämensä sanoo sen olevan väärin. Lunamiel on tottunut
vaientamaan sydämensä. Hän katsoo, kuinka Emerald luo vielä
viimeisen silmäyksen lammen pintaan kuin varmistaakseen, että hänen
ulkonäkönsä pysyy kasassa eikä sisintä raastava pelko ole vielä
päässyt valloilleen. Sitten Emerald kääntää selkänsä
jättämättä Lunamielille aavistustakaan kiitoksesta.
”Emerald… Entä Maruk?”
Nauru säteilee yhä Emeraldin
silmäkulmassa.
”Minä annoin samalla mitalla
takaisin”, Emerald tokaisee nostaen jo puhtaat kätensä ilmaan.
”Minua ei noin vain runnella. Pintanaarmuja, kuten sanoin. Nämä
parantuvat nopeasti jälkiä jättämättä.”
Lunamiel jää jälleen kerran
katselemaan ystävänsä loittonevaa selkää.
Lammen pinta on tyyni, kun Lunamiel
kumartuu sen ylle aikeessaan huuhtoa Emeraldin veren käsistään.
Pinta heijastaa hänen kuvansa täydellisenä. Vaalea iho, valkeat
suortuvat, korkeakauluksinen paita. Silti silmät ovat tyhjät ja
tuijottavat vain heijastumaa verisistä käsistä. Lunamiel vie kädet
kasvoilleen, hengittää Emeraldia sisäänsä. Millään muulla
tavalla hän ei koskaan voi omistaa ystäväänsä. Tämän lähemmäs
hän ei pääse. Kun veren humaltava haju on täyttänyt hänen
mielensä, hän työntää kädet niin syvälle lampeen, että
pohjamuta tulee vastaan. Emerald katoaa hänen iholtaan, veri
sekoittuu kirkkaaseen veteen.
*
Päivä ajan pysähtymisen jälkeen
Huudot havahduttavat Lunamielin
aatteistaan. Joen ympärille on kerääntynyt joukko metsän
kasvatteja – ihmisiä ja eläimiä. Jopa kasvit kurkottavat maasta,
puiden oksat kaartuvat kohti jokea. Kun Lunamiel saapuu paikalle, hän
näkee ihmisiä polvillaan joen penkereellä, kädet raastamassa
vuoroin hiuksia, vuoroin maata.
Ilman täyttämä kakofonia ei ole
enää inhimillinen. Kun Lunamiel pääsee joelle, veri hänen
suonissaan seisahtuu. Kauhun ja surun huutoja kirvoittava joki on
tyhjentynyt, jäljellä on pelkkä tyhjä uoma.
Hän onnistui. Lunamiel
tietää tarkalleen, mitä on täytynyt tapahtua. Kun huudon keskelle
vihdoin kävelee askelissaan itsevarma nuori mies, Lunamiel kohottaa
katseensa. Emerald ei katso häneen. Emerald ei katso suoraan
kehenkään. Mies tietää, mitä on tehnyt ja kantaa tekonsa
ylpeydellä.
Emerald kulkee aivan joen reunalle
ennen kuin pysähtyy silmäilemään aikaansaannostaan. Kaikkien
katseet kerääntyvät häneen. Niin peurat, hiiret kuin ihmisetkin
kääntävät katseensa todistaakseen miestä, joka on vienyt heidän
kuolevaisuutensa, mahdollisuutensa tavalliseen elämään, jolla on
luojien asettama päätepiste.
”Se
oli hän!”
”Kuinka sinä saatoit!”
”Tarkoittaako tämä, että emme voi
enää vanheta?”
”Miten me sitten saamme lapsia tähän
maailmaan?”
”Emmekö me enää voi kuolla?”
”Ottakaa hänet kiinni!”
Äänet kohoavat korkealle, mutta
kukaan ei tee mitään satuttaakseen Emeraldia tai pannakseen tämän
vastuuseen teostaan. On kuin Emeraldia ympäröisi aura, joka pitää
jokaisen kaukana hänestä. Myös Lunamielin, joka seisoo joen
toisella puolella katsoen ystäväänsä kuin yhtä jumalista.
”Ne teistä, jotka tahtovat elää
ikuisesti ylellisyydessä ja riemussa, seuraavat minua”, Emerald
sanoo kohottaen kätensä kohti ihmisiä. ”Ne teistä, ketkä
tiesivät tämän päivän tulevan, tulevat mukanani. Kylää
rakennetaan jo. Se kohoaa meitä varten. Seuratkaa minua, enkä anna
teidän enää koskaan kärsiä ja raataa henkenne edestä.”
Matala, hyrisevä nauru katkaisee
Emeraldin puheen. Lunamiel erottaa vaaleaturkkisen suden kulkevan
metsän halki kohti jokea. Maruk kulkee hitaasti, kuono kohotettuna.
Eläin tuntee arvovaltansa ja saa osan ihmisistä säpsähtämään.
Maruk asettuu aivan liian lähelle Lunamieliä, suoraan Emeraldia
vastapäätä. Vain ajan kääntyneet kyyneleet, kuivaksi käynyt,
kuollut joki on heidän välillään. Lunamiel tietää olevansa
pelkkä taustahenkilö heidän välisessään näytelmässä, vain
joku, joka seuraa sivusta.
”Sinä
siis todella olit riittävän typerä tehdäksesi jotakin lahjalla,
joka oli suotu vain sinulle”, Maruk murahtaa. ”Rikoit jumalten
rajan ja käänsit ajan kyynelten suunnan.”
”Mursin legendat ja myytit, käytin
niitä hyväkseni”, Emerald sanoo kohottaen päätään. Vain
Lunamiel ja Maruk tietävät, että Emerald kantaa yhä Marukin
haavoja kehossaan. Marukin korva on aavistuksen revennyt, suden
kyljessä on pitkä juova. Nyt kaksikko kohtaa toisensa jälleen,
rikotun ystävyytensä haudalla.
”He
seuraavat minua”, Emerald lausuu kantavalla äänellä. ”Kukaan
ei ole riittävän typerä jäädäkseen tänne. He voivat saada
kaiken luonani, kaukana eläimistä, saastaisesta luonnosta. Voin
antaa niin paljon enemmän.”
”Hyvä on”, Maruk lausuu. Lunamiel
tuntee kylmien väreiden riepottelevan kehoaan, kun Maruk puhuu.
”Metsä ei tarvitse niitä, jotka ovat valmiita luopumaan itsestään
kuten sinä.”
Ilme Emeraldin kasvoilla on avoimen
halveksiva. Tämä ei ole suonut Lunamielille vielä ainuttakaan
katsetta.
”Saat pitää kaiken sen roskan,
joka jää. Eläkää täällä kuten parhaaksenne katsotte, se ei
kiinnosta minua lainkaan. Aikaa ette tule saamaan takaisin. Se on
käännetty lopullisesti. Voitte kiittää minua sitten, kun
ymmärrätte, kuinka suuren lahjan olen teille antanut ilman, että
ansaitsette sitä.”
”Ketä sinä pelkäät, Emerald?
Itseäsikö?” Marukin silmät leimuavat, mutta eivät murra
Emeraldin kuorta. Lunamiel huomaa ystävänsä harjoitelleen,
valmistautuneen yön pimeimpinä tunteina.
”Sinä
et vain hyväksy sitä, että minä voitin”, Emerald sanoo nauraen.
”Minä sain tahtomani, ja sinä jäät ikuisesti tänne nuolemaan
haavojasi kykenemättä kääntämään aikaa takaisin meille
kulkevaksi. Vain minä pystyn siihen, etkä voi kiduttaa tietoa ulos
minusta. Minä voitin.”
”Voitit itsellesi ikuisen pelon.
Minä jään ilomielin odottamaan, että pelkosi saavuttaa sinut ja
sinä palaat tänne anomaan, että otan sen sinulta pois.”
Emerald huiskauttaa jälleen kättään.
”Minä en palaa metsään. Me emme
tapaa enää koskaan. Voit ajatella sitä helpotuksena. Sinun ei
tarvitse enää katsella minua. Saat täysin vapaasti olla rakastava
ystävä niille ihmisille, jotka ovat kyllin typeriä jäämään
tänne.”
Emeraldin asento muuttuu. Lunamiel
tietää, että mies on valmis lähtemään. Emeraldilla ei ole enää
mitään sanottavaa Marukille. Emerald on jo voittanut ja tahtoo
lähteä kunnialla rakentamaan kirkkaampaa elämäänsä.
”Seuratkaa
minua”, Emerald huudahtaa kohottaen toista kättään. ”Me
lähdemme nyt.”
Lunamiel
tietää aikansa tulleen. Suurin osa ihmisistä alkaa kerääntyä
Emeraldin ympärille. Ne, jotka vielä hiljaa vastustavat, eivät
kykene tekemään mitään. Emeraldin satuttaminen ja pakottaminen
eivät auttaisi ketään. Aika ei palaisi juoksevaksi. Keinottomuus
huutaa itseään julki kaikessa, mitä luodut tekevät.
Kun Lunamiel astelee kohti siltaa
seuratakseen Emeraldia, Marukin tassu hipaisee hänen jalkaansa.
”Annatko sinä todella vapaan
tahtosi hänelle?”
”Emerald on minun paras ystäväni”,
Lunamiel vastaa silmät tyhjinä. ”Minä seuraan häntä minne
tahansa.”
Maruk sulkee silmänsä murahtaen
vaisusti.
”Sinusta olisi parempaan. Voisit
auttaa niitä, jotka jäävät.”
”Ja jäädä ikuisesti pelkäksi
metsäläiseksi? Älä kuvittele liikoja. Minä menen sinne, minne
sydämeni kuuluu.” Lunamielin katse hakeutuu Emeraldin loittonevaan
selkään. Maruk ei sano enää mitään.
Lunamiel kävelee pois ajattelematta
mitään. Ei sitä, että astelee kenties viimeistä kertaa ulkoa
tuntemillaan mättäillä. Ei sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu,
kuinka ajan pysähtyminen vaikuttaa kaikkien kuluvaan elämään.
Kaikkein vähiten sitä, mitä hänelle tapahtuisi kaukana kotoa
rinnallaan mies, jonka sydän ei koskaan tahdo häntä vierelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti