Luku
15: Ensilumi
Helakan kirpeä ilma punertaa
Lunamielin posket, kun hän kantaa puita leiriin. Hänen lähtiessään
uudelle kierrokselle taivas avaa porttinsa. Taivaan valkea lahja
putoilee hiljalleen metsään, ikivihreät puut päästävät
lumihiutaleet laskeutumaan mättäille, Lunamielin hiuksiin. Lunamiel
pyyhkäisee kylmän suortuvan otsaltaan, ensimmäistä kertaa koskaan
hän pitää hiuksiaan kiinni. Työnteossa mukavuuksista on joutunut
luopumaan, mutta alas satava lumi tekee hänelle levollisen olon,
sisältä raikkaan ja keveän.
Metsäläiset ovat jo keränneet
kaikki kesän ja syksyn yrtit talteen, talvella maa olisi kohmea ja
kylmä, vaikeammin taivuteltavissa ihmisen tahtoon. Vaikka metsä on
omalla tavallaan muuttumaton, vuodenajat vaihtuvat yhä miltei
entiseen tahtiinsa. Emeraldin itsekkyys ei ole vienyt niiltä
suuntaa. Lunamiel harhailee kauemmas kuin ajatteli, aivan lähelle
polkua, jota pitkin alun alkaen saapui metsään, jätti kylän
taakseen. Hän ei ole pysynyt laskuissa mukana, hänellä ei ole enää
selkeää muistikuvaa siitä, kuinka kauan kylästä poistumisesta on
kulunut.
Joku kävelee polkua pitkin alas,
laskeutuu metsän tummaan syleilyyn. Lunamiel ei vaivaudu
vilkaisemaan uudestaan, kerran kuussa kyläläiset ja metsäläiset
vaihtavat hyödykkeitä keskenään. Sitä on tapahtunut aina,
kaikesta huolimatta. Kun askeleet lähestyvätkin jäkälää
keräävää Lunamielia, mies hätkähtää.
Mustat hiukset ovat taitavalla
korkealla kampauksella. Smaragdikorvakoru, helminauhoja,
korkeakauluksinen paita ja iho valkea kuin taivaalta harteille
putoileva lumi. Tämä mies ei ole metsäläinen, joka on käynyt
vaihtamassa puuta ja lihaa lamppuihin ja aseisiin. Emerald seisoo
Lunamielin edessä luontainen hehku yllään, pää kallistettuna.
”Tervehdys, Lunamiel”, Emerald
lausuu pehmeästi. Miehen katse lepää Lunamielin sotkeentuneissa
käsissä ja työnteosta punertuneissa kasvoissa.
Ensilumi. Ensilumi ehti sataa ennen
kuin sinä tulit minun luokseni.
”Hei vain, Emerald”, Lunamiel
vastaa nousten seisomaan. Emerald on pieni hänen rinnallaan, kuin
hento linnunpoika kohtaisi varttuneen linnun. Hauras. Emerald ei ole
koskaan näyttänyt yhtä hauraalta.
”Projekti etenee odotetulla tavalla,
kuten näen”, Emerald sanoo kohottaen kulmiaan. ”Vietkö minut
tapaamaan uusia ystäviäsi, vai tahdotko ensin vaihtaa kanssani
sanasen?”
”Olen houkuttunut viemään sinut
suoraan leiriin”, Lunamiel naurahtaa, ”mutta en voisi sallia
kenenkään saada etumatkaa. Ystäväni, kerrohan, mikä sinut tänne
johdatti?”
Emeraldin silmät siristyvät. Mies
palauttaa hymyn kasvoilleen, kaikki on hänelle pelkkää teatteria.
Lunamiel hätkähtää ymmärtäessään, ettei tiedä, miltä
Emeraldin todellinen hymy näyttää. Emerald ristii käsivartensa
ylläpitäen dramaattisia liikeratojaan. Aika on pysähtynyt ja
jumalat seonneet, mutta Emerald ei ole hievahtanutkaan aiemmalta
paikaltaan. Hän on yhä oma itsensä.
”Oletko sinäkin saanut jumalan
mieleesi, vai oletko muuten vain suotuisasti unohtanut lähettäneesi
minulle erään kohtalaisen groteskin objektin?” Emerald kysyy
hymyillen miltei maireasti.
”Oi, ajatella, että se todella sai
sinut tulemaan tänne. Johan siinä kestikin.”
”Jos minä olisin väkivaltainen,
sinä makaisit nyt mättäällä. Sinnehän sinä nykyään omasta
mielestäsi kuulutkin, matojen ja kuoriaisten sekaan.”
Emeraldin hymy irtoaa kuin pois
pyyhkimällä.
”Oli kieltämättä ovelaa todistaa
muuttunut mielesi lähettämällä minulle jumalan raaja. Kapinoiva
kylänjohtaja, ajatella, ajatella… Olemme tulleet kauas siitä,
johon viimeksi jäimme.”
”Tahtoisitko nähdä loistavimman
ideasi hedelmät? Kummista aloittaisimme, fyysisesti runnelluista vai
mieleltään tyhjentyneistä? Vaiko kenties niistä, jotka ovat
molempia?”
”Tiedätkö, minä olen itse asiassa
varsin kiitollinen siitä, että sinä olet päättänyt potkia
vastaan.”
”Vai niin? Miten se ilmenee?”
”Täällä metsässä toteuttamamme
pieni kokeilu on todella syytä lopettaa. Sinä olet aivan oikeassa.”
Lunamiel hätkähtää. Emeraldin
ääntä koko ikänsä kuunnelleena hän erottaa sävyn aitouden.
Emerald nyökkäilee kuin tarkoittaisi sanojaan. Kunpa projektissa
olisi jotakin lopettamista, kunpa hän olisi ymmärtänyt lähteä
vastarintaan jo aiemmin.
”Teimme virheen kokoamalla helposti
uhrattavia yksilöitä. Tietenkään vanhat ja raihnaiset eivät
kykene vastaanottamaan jumalaa, heillähän on hädin tuskin
persoonallisuutta valmiiksikaan”, Emerald sanoo nauraen
puronauruaan. Hän käyttää käsiään puhuessaan, kertoo niillä
tarinaa, jota Lunamiel ei tahdo kuulla.
”Emme me voi yrittää luoda
täydellisiä olentoja lähettämällä tänne niitä, jotka ovat jo
ihmismuodossaan kaikkein kauimpana täydellisestä. Olen kiitollinen
siitä, että temppusi sai minut ymmärtämään, kuinka typerää se
on.”
Emeraldin levittää kätensä ja
hymyilee vailla kiiltoa silmissään.
”Sillä välin, kun sinä olet
raaputtanut täällä jäkälää kynnet katkeillen, minä olen
koonnut uuden ryhmän. Kaikkein kauneimmat ovat myös uhrattavissa.
Osoitin typerää sentimentaalisuutta, kun en ymmärtänyt sitä
oitis”, Emerald sanoo. Lunamielin veri jäätyy hänen suonissaan,
ritisee ja hajoilee. ”He ovat tällä hetkellä rajalla odottamassa
jumalia.”
Lunamielin jalat eivät odota, että
suu avautuu. Hän lähtee juoksemaan kohti rajaa kuin hänen henkensä
olisi uhattuna. Emeraldin nauru saattelee häntä, vaikka mies ei
lähdekään hänen peräänsä.
”Missä he ovat?” Lunamiel huutaa
päästessään rajalle. Suojelijat seisovat siistissä rivissä,
jumalia tai kyläläisiä ei näy lähimaillakaan. ”Minne he ovat
menneet?”
”Mistä sinä puhut?”
”Onko kaikki hyvin?”
”Kuka on kadonnut? Sinun
kyläläisesihän ovat jo menetettyjä.”
”Ei, minä tarkoitin…” Lunamiel
huohottaa. Ymmärrys leviää kehoon kuin myrkky. Emeraldin nauru,
leveä hymy, kertovat kädet. Lumetta. ”Anteeksi. Anteeksi
kamalasti, minä… Minä erehdyin. Olen pahoillani.”
Lunamiel ei jää odottamaan
suojelijoiden merkitseviä katseita ja naurunremakkaa. Hän juoksee
takaisin sinne, minne jätti ystävänsä, kauniin miehen, joka on
jälleen sysännyt hänet seinää vasten. Emerald löytyy vasta, kun
Lunamiel osaa etsiä oikeasta paikasta. Rakas vanha lampi kirkkaine
pintoineen. Iänikuinen peili, nyt lumen ympäröimä.
”Sinä vedätit minua”, Lunamiel
huohottaa, ”sinä… sinä…”
”Etkö löytänytkään rakkaita,
pelastettavia kyläläisiä rajalta?” Emerald istuu maassa ja hipoo
jääkylmää vettä sormillaan. ”Sinun reaktiosi oli salvaa
haavoilleni. Kiitos. Sitä oli ilo katsella.”
”Oletko sinä ylipäätään koonnut
mitään uutta ryhmää?”
”Jätän sen pitämään sinua
hereillä öisin. Sinulla ei selvästikään ole riittävän
jännittävää täällä.”
Hengitys ei ota tasaantuakseen,
Lunamiel pitelee sydäntään. Emerald on uppoutunut lumisateen
vääristämään heijastukseensa lammen pinnassa eikä kohota
katsettaan. Miten kaunis. Miten hajalla. Lunamielin sydäntä
puristaa, kun hän ymmärtää rakkautensa kuluvan hiljalleen
loppuun. Jokaisella sanalla, jokaisella teolla Emerald iskee uuden
puukon Lunamielin selkään.
”Nouse ylös”, Lunamiel sanoo
kykenemättä estämään ääntään värisemästä. Se olkoon hänen
aseensa, hänen inhimillisyytensä Emeraldin kiillotettua,
virheetöntä olemusta vastaan. ”Minun täytyy viedä sinut
leiriin.”
”Sinun kanssasi on niin hauskaa
leikkiä”, Emerald sanoo hiljaa kallistaen päätään hivenen,
”jaksat aina mennä ihailtavan pitkälle.”
”Minä en leiki kanssasi. Ala
tulla.”
Lunamiel ei tiedä, mitä aikoo
Emeraldille tehdä leirissä. Ei ole mitään, millä miehen saisi
ylipuhuttua toimimaan kaikkien edun mukaisesti. Hän sysää vastuun
toisille, antaa johtajien ja Marilianin ottaa kopin hulluudesta, joka
on kuhissut hänen ihonsa alla koko elämän ajan. Olisi vihdoin aika
antaa se pois, päästää se mädättämään jotakin muuta kuin
hänen heikkoa lihaansa.
Emerald nousee ylös täydellisen
rauhassa, pitämättä lainkaan kiirettä.
”Sinä tahdot siis vielä jatkaa”,
Emerald nyökkäilee. ”Hyvä on, hyvä on, minä leikin kanssasi.
Esittele minut uusille ystävillesi. Niille, joiden peliä olet
päättänyt pelata.”
”Minä en pelaa, Emerald. Minä olen
täysin tosissani.”
”Hurmaavaa”, Emerald nauraa.
”Miten vakavasti minä sinut oikein otankaan! Totinen, hurja
Lunamiel. Luonto on ottanut sinun ruumiisi, joku muu mielesi. Mitä
seuraavaksi? Nautitko sinä tästä leikistä?”
Emerald kulkeutuu aivan lähelle,
miltei iholle. Lunamiel miltei kavahtaa viedäkseen metsän tuoksunsa
kauemmas miehestä, joka ei tahdo tuntea sitä hänen iholtaan.
Emerald ei reagoi, vaikka Lunamiel tietää tämän lukevan kaikkea
hänessä, painavan jokaisen muuttuneen yksityiskohdan mielensä
arkistoihin.
Kauhukseen Lunamiel ymmärtää, ettei
Emerald vieläkään usko häntä. Edes jumalan häpäisyn jälkeen
tämä ei ole suostunut sisäistämään, ettei Lunamiel ole enää
hänen käytettävissään, hänen pieni lelunsa pelissä, jota
kukaan muu ei osaa pelata. Lunamiel ei sano mitään, kääntyy vain
ja antaa Emeraldin seurata. Emerald ymmärtäisi vielä.
*
Katseet kerääntyvät, kun Lunamiel
kulkee kohti leiriä Emerald mukanaan. Emerald ei ole
huomaavinaankaan metsäläisiä, kun nämä supisevat ja
osoittelevat. Lunamiel ei erota hänelle jo tutuiksi tulleiden
kasvojen joukosta ystävällisiä hymyjä tai vastaanottavaisia
katseita. Ihmiset kiertävät heidät kaukaa.
Johtajat ovat koolla, aukiolla on
hälinää. Lunamiel kulkee kaiken keskelle tuoden kaaoksen mukanaan.
Hiira on johtajista ensimmäinen, jonka silmät suurenevat ja käsi
osoittaa kohti Emeraldia.
”Hän… hänhän on…”
”Onko Emerald palannut metsään?”
”Onko se todella hän…?”
Lunamiel pysähtyy johtajien eteen.
Kaikkien kolmen katseet kiertelevät heitä, mittaavat Emeraldin
jokaista milliä kuin todistaakseen miehen todella olevan siinä
verenä ja lihana, aitona itsenään. Lunamiel on avaamassa suutaan,
mutta Emerald ehtii ensin.
”Hiirako se siinä? Ja Esebe?”
Emerald kysyy hymy kasvoillaan.
”Emerald”, Hiira sanoo vailla
iloa. ”Sinä olet palannut.”
”Tulin katsomaan, millaista leikkiä
täällä oikein leikitään.”
”Tulitko sinä auttamaan meitä?”
Esebe kysyy silmät kiiltäen jostakin toivoa suuremmasta.
Lunamiel yrittää mennä väliin,
yrittää estää Emeraldia hajoittamasta koko tilannetta palasiksi,
mutta Emeraldin huomiotta jättämä Arael ehtii ensin.
”Sinulla ei ole aikomustakaan auttaa
meitä. Mitä oikein toimitat täällä?” Araelin ääni on jäinen
huurre lammen pinnassa, kylmä sohjo, johon hukkuva ei voi tarttua.
Emerald sipaisee hiuksiaan kuin
ylläpitäisi mielikuvaa viattomuudesta vain itseään varten.
”Kuka on puhunut jotakin
auttamisesta? Loistavastihan teillä näyttäisi menevän. Olette
pärjänneet yllättävän hyvin huolimatta siitä, että jäitte…
tänne.” Emeraldin katse merkitsee kaiken, mitä hipoo. Nuotion,
johon Lunamiel kantoi puut. Kaarnalla ja jäkälällä vuoratut
katot, rakennukset, joissa pysyy lämpimänä, vaikka lumi sataa
maahan. Kaiken sen Emerald tekee turhaksi pelkällä vilkaisulla.
”Rakas ystäväni on täällä
toimittamassa tärkeää tehtävää, mistä olette varmastikin hyvin
tietoisia”, Emerald tiputtelee sanojaan kuin mustaa silkkiä,
”mutta olen huomannut, että olette kiintyneet häneen erityisen
voimakkaasti.”
”Arvoisa kylänjohtaja on saanut
elää täällä täydessä rauhassa. Sovimme ehdot, joilla hän ja
kyläläiset saavat elää keskuudessamme. Lunamiel on pitänyt
huolta itsestään ja muista. Hän on osoittanut esimerkillistä
kiinnostusta myös leirin asioihin”, Arael kertoo vilkaisematta
Lunamieliin kertaakaan. Lunamiel palelee kauttaaltaan.
”Suojelijamme tosin ovat alusta
alkaen pyrkineet estämään projektinne toteutumisen”, Esebe
lisää.
”Hyvinpä he ovat onnistuneet”,
Emerald naurahtaa. ”Minä olen kuullut, että suurin osa
kyläläisistä on sairastuneessa tilassa.”
Johtajien ruumiit jäykistyvät.
Erityisesti Arael joutuu pitelemään itsestään kiinni, jotta ei
käy kiinni Emeraldin helminauhalla koristeltuun kurkkuun. Lunamielin
keho on kylmän hallussa, mutta kauttaaltaan jännittynyt. Tilanteen
jännite rätisee ilmassa, Lunamiel miltei kuulee sen.
”Mitä sinä saavuit tänne
tekemään?” Arael toistaa kysymyksensä. ”Tuskinpa saavuit tänne
viidenkymmenen vuoden jälkeen vain nauramaan tilanteellemme.”
”Oi, en suinkaan”, Emerald sanoo
hymyillen. ”Minä tulin hakemaan ystäväni kotiin.”
”Lunamielin?”
”Lunamiel ilmoitti minulle
äärimmäisen ystävällisesti, että hän keskeyttää projektin.”
Emerald kääntyy Lunamieliin päin. ”Koska hänellä oli mitä
ilmeisemminkin pieniä erimielisyyksiä kanssa tänne jäämisen
suhteen, saavuin tänne noutamaan hänet takaisin.”
Sanat tippuvat yksi kerrallaan
tikareiksi Lunamielin rintaan. Pelkästä katseesta Lunamiel tietää
tehneensä väärin. Hän on kuin lapsi, joka on kiivennyt puuhun
eikä suostu saati osaa enää tulla alas. Emerald on liikkunut kauas
vakaumuksestaan pysyä ikuisesti rakentamassaan kylässä ja taipunut
ylpeydestään vain saadakseen oikukkaan lapsen puusta alas.
”No, Lunamiel?” Kysyjä on Hiira.
Naisen kädet ovat ristityt, katse kertoo, että hän on valmis
tekemään mitä tahansa, jos tilanne riistäytyy käsistä.
”Oletko sinä lähdössä takaisin
kylään?” jatkaa Esebe.
”Kerro hänelle. Kerro Emeraldille,
mitä sinä todella tahdot”, Arael sanoo.
Johtajien katseet asettavat taakan
Lunamielin harteille. Emeraldin tyyneys murtuu, Lunamiel erottaa
miehessä häivähdyksen siitä Emeraldista, johon hän on tottunut.
Miehestä, joka räjähtää hetkessä kenen tahansa silmille, joka
kääntää ajan ja tekee jumalat hulluiksi.
”Kerro minulle mitä?” Myrkkyä.
Pelkkää kylmää myrkkyä ääni täynnä. ”Mitä sinun pitää
minulle kertoa, Lunamiel?”
Emerald on astumassa eteenpäin,
ojentamassa kättään Lunamielille, kun huuto halkoo kirpeää
ilmaa. Kaikki säpsähtävät, Arael vetää veitsen vyöltään,
Hiira jousen selästään. Huuto lähtee metsäläisistä kuin aalto.
Paniikki leviää, ihmiset juoksevat. Kun Lunamiel näkee, mikä
huudot synnyttää, hän huomaa asettuvansa ensimmäisenä Emeraldin
eteen.
Pitkät raajat, luonnottomat, täynnä
reikiä ja venymiä. Piikkejä kylki täynnä, aivan kuin luut
olisivat puskeneet ulos epämuodostumiksi. Kasvoton, mieletön
jumala. Kuolevainen vailla omaa tahtoaan. Suuret, valkeat raajat
ulottuvat rakennusten yläpuolelle, pää hipoo puiden latvaa.
Olento kumartaa päätään alemmas,
kohti ihmisiä, aivan lähelle Emeraldia. Se värisee kuin sen ruumis
olisi nestemäinen laskeutuessaan yhä alemmas. Raajat roikkuvat
kohti maata, Lunamiel yrittää hypätä eteen, kun olennon pää
hivuttautuu kohti Emeraldia.
Sekunnit lomittuvat, kirivät
toistensa ohi. Lunamiel näkee silmiensä edessä kaiken. Hänet ja
Emeraldin kuunvalossa, hopeisen valon vaatteettomilla kehoilla.
Emeraldin pitsipaidassaan ja korkeavyötäröisissä housuissaan
kertomassa ihmisten ylivertaisuudessa. Emeraldin lammen yllä
repimässä hiuksiaan huutaen, ettei hän tahdo kuolla. Unet, jotka
Lunamiel on kuluttanut loppuun, joissa hän saa painaa päänsä
miehen rinnalle ja unohtaa. Mielikuvat hiipuvat valon tieltä.
Välähdys. Tyhjyys. Lunamiel ei näe enää mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti