Luku
5: Rajalla
Jokaisella risahduksella Lunamiel
säpsähtää uudelleen. Hän kulkee kuin metsä olisi paennut hänen
sydämestään, kuin hän olisi jo ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu
kulkea legendojen korkuisten puiden alla, katsella lehtitaivaan
kaartuvan pehmeän vihreänä ylle ja kuunnella laululintujen
säestystä kuin konserttoa.
Kyläläiset pysyttelevät lähekkäin.
He astelevat yhtä vieraantuneesti kuin Lunamielkin. Luonto on
vetänyt peittonsa heidän yltään, heistä on tullut sydämeltään
kyläläisiä, Emeraldin luomuksia. Lunamiel katselee Marilianin
selkää, useita suojaavia vaatekerroksia ja ripeitä askelia. Mustat
letit tippuvat selkään muuten lyhemmästä hiuskuontalosta. Naisen
liikkeet ovat nopeita ja tottuneita, mutta Lunamiel erottaa, että
sanoista huolimattaan tämä hidastelee ruumiiltaan iäkkäiden
kyläläisten vuoksi. Marilianin sanat ovat kovia, mutta niiden
sisällä kytee sula ydin.
”Me olemme pian perillä”,
Marilian sanoo ja pysähtyy äkisti kuin jumalten asettama raja olisi
iskeytynyt vasten kasvoja. Ulkomuistista Lunamiel tietää, ettei
jumalten raja ole tällä puolella metsää. ”Minun täytyy tehdä
selväksi tässä vaiheessa, että me emme todellakaan ota teitä
ilolla vastaan. Johtajamme tulevat pitämään tekoanne pilkkana
meitä ja jumalia kohtaan.”
Lunamiel astuu eteenpäin ja
huiskauttaa kättään Marilianin sanoille.
”He eivät voi estää kylänjohtajaa
joukkioineen saapumasta maalleen.”
”Eivät he teitä välttämättä
estää yritä. Se ei olisi pahinta, mitä he voivat tehdä.”
”Miksi tuo kuulostaa minulle aivan
uhkaukselta?” Lunamiel siristää silmiään ja käy lähemmäksi
Mariliania. Huomattavasti lyhyempi nainen kohottaa sinisen katseensa
kuin uhmakas lapsi.
”Voit syyttää mieltäsi
tulkinnastasi. Minä vain tiedän, että omani voivat pistää teidät
raskaasiin fyysisiin töihin siitä hyvästä, että jäätte
luoksemme.” Marilianin silmät kiertävät Lunamielin koko kehon.
”Ajattelin, että se olisi teille… epämiellyttävää.”
”Sinä aliarvioit meitä, likka”,
vanhempi rouva sähähtää suoden Marilianille katseen
sivusilmällään. ”Kyllä me olemme elämää ehtineet nähdä ja
kokea. Kaikki meistä eivät ole yhtä hienohelmaisia kuin eräät.”
Lunamiel taputtaa rouvaa harteille ja
naurahtaa. Nainen ei näe, että Lunamiel puhdistaa kätensä heti
kosketuksen jälkeen.
”Älähän nyt, kyllä minäkin olen
metsässä kasvanut. Emmeköhän me pärjää.”
Marilian on jo kääntänyt katseensa.
Mitä syvemmälle metsään he kulkevat, sitä tarkemmaksi Lunamielin
muistot käyvät. Mättäiden ja suurten juurien kartasto on
piirtynyt hänen verkkokalvoilleen, nuoruuden muistikuvat
välähtelevät palapelinä mielen laitamille. Seuraavasta mutkasta
enää puoli kilometriä, sitten sata metriä, leiritulet näkyvät
jo.
Ennen metsäläisten asumuksia saattue
pysähtyy kuivuneen joen reunalle. Silta on yhä pystyssä, tumma puu
kantaa kuolemattomatkin jalat. Lunamiel huomaa vieneensä kädet
suulleen. Reaktio pysyy sisällä, rinnan päällä istuu kauan
sitten unohdettu tunne. Ajan kyyneleet eivät juokse vuolaana,
kuivunut joki on syvä kuin haava maan ihossa.
Marilianin katse käväisee
Lunamielissä joukkion ylittäessä kuivuneen joen. Sekoitus kaipuuta
ja syyllistystä, Lunamiel tietää paikkansa. Hän huokaisee syvään,
kääntää katseensa ja karistaa pelon harteiltaan. Kantamuksia on
riittävästi jo ilman muistoa siitä, mitä olisi voinut olla.
Asumuksia on erilaisia. Osa majoista
on puusta, osa pelkkiä kankaisia kyhäelmiä. Tuttavallisia
nuotioita, rakennelmien nurkille jätettyjä keihäitä ja kirveitä.
Hakattuja puita. Lämpiävän riistan tuoksu peittää muut hajut
alleen, Lunamielin silmiin kihoaa kyyneliä. Muisto kaikesta elää
vahvana hänen ruumiissaan, menneet mielikuvat juoksevat aaveina
hänen edestään. Hän miltei kompastuu niihin.
Katseelle riittää nieltävää
kaikkialla. Asumuksia on myös puissa; on pelkästään
käytännöllistä rakentaa sinne, minne mahtuu, mistä näkee ja
kuulee. Elämä näyttää tarkoin suunnitellulta, mutta
luonnolliselta. Täällä se juoksee omaa painoaan. Lunamiel
hätkähtää ensimmäisen kerran kunnolla, kun näkee suuren peuran
astelevan keskellä asumuksia. Ympäriinsä huiskivat ihmiset eivät
kiinnitä eläimeen mitään huomiota. Sillä tavalla elämä ennen
oli. Elämä ennen Emeraldin teoiksi muuttuneita sanoja.
”Tervetuloa kotiin”, Marilian
toivottaa kykenemättä peittämään ilon sointia äänessään.
”Moni asia on muuttunut sitten sen, kun viimeksi kävitte täällä.”
Lunamiel nyökkää häkeltyneenä.
”Minä… minä muistan.”
”Hienoa. Sitten sopeutuminen ei tule
olemaan ongelma. Pysykää siinä, älkää lähtekö harhailemaan.
Jos joku kysyy, miksi olette täällä, sanokaa, että minä selitän.
Etsin johtajat. Toistan – pysykää siinä.”
”Emme liiku.” Lunamielille tuskin
tulisi mieleen lähteä harhailemaan metsään, jossa vanha elämä
huutaisi itseään julki jokaisessa kuulaassa lammessa ja roikkuvassa
puunoksassa.
Marilian palaa takaisin kahden naisen
ja yhden miehen kanssa. Kaikilla on yllään useita vaatekerroksia.
Hiukset on joko leikattu käytännöllisen lyhyiksi tai sidottu
pitkäksi letiksi selkään. Johtajalle sopiva arvokkuus sekoittuu
rentoon askellukseen. Lunamiel tunnistaa kasvoista jokaisen ja huomaa
ajattelevansa, millaiselta johtajalta hän itse näyttää kolmikon
rinnalla.
Johtajista pisin, tummakatseinen
nainen, astuu aivan lähelle Lunamieliä. Hän ojentaa miehelle
kätensä. Lunamiel kättelee naista yhtä rivakasti kuin tämä
kättelee häntä. Naisen ilmeestä näkee, että tämä huomaa
Lunamielin kiemurtelun tämän katseen alla.
”Olisihan tämä pitänyt arvata”,
nainen sanoo vetäytyessään. ”Me lähetämme viidenkymmenen
vuoden jälkeen omamme teidän luoksenne hakemaan apua, ja te
saavutte tänne aikeissanne nauraa meille.”
”Te kyläläiset todella olette
jotakin muuta”, toinen nainen sanoo. Hänen puheenpartensa ei
muistuta sitä kieltä, jota kylässä puhutaan. Lunamielin rintaa
pistää. Kielierot ovat alkaneet jo näkyä, kuroa välimatkaa
heidän välilleen.
”Muistatteko te enää, keitä me
olemme?” kolmikon ainoa mies kysyy.
Lunamiel pudistaa häpeissään
päätään. Kolmikon nimet ovat pyyhkiytyneet hänen mielestään
täysin. Vain kasvot ovat jääneet mieleen. Fragmentit menneestä.
”Arael”, tummakatseinen nainen
sanoo.
”Esebe”, mies kertoo nimekseen.
”Minä olen Hiira”, toinen
naisista ilmoittaa.
”Lunamiel. Kylänjohtaja.”
Nimet loksahtavat paikoilleen, ilma
muuttuu helpommaksi hengittää. Lunamiel muistaa ajan, jolloin
ihmiset kulkivat eläinten tavoin nelinkontin maassa eivätkä
tienneet syytä nimetä itsensä tai toisensa. Hän muistaa
johtajakolmikon ajalta ennen vaatteita, niin kutsuttua sivistystä ja
ihmisen ylivaltaa. Ajalta ennen Emeraldin tekoja.
”Me pyydämme lupaa jäädä
luoksenne siksi aikaa, että olemme toteuttaneet Emeraldin meille
antaman tehtävän”, Lunamiel sanoo laskien päätään alas. Hän
laskeutuisi polvilleen, jos ylpeys ei olisi hänen kruununsa.
”Te saatte jäädä alueellemme, jos
ette oleta, että teemme teidän puolestanne mitään. Emme paranna
haavojanne, joita kokeilustanne seuraa. Emme auta saalistamaan
ruokaanne, emme auta kokoamaan laavua lämmikkeeksi. Saatte vain
metsämme ja sanamme siitä, että jos kunnioitatte vaivalla
haalimaanne kuolemattomuutta, ette tee tätä”, Arael lausuu leuka
kohototettuna. ”Marilian on ystävällisesti ilmoittanut
tarkkailevansa teitä ja tarpeen tullen puuttuvansa tekoihinne. Ette
kuitenkaan saa käyttää hyväksenne hänen tarjoustaan ja teettää
täällä elämiseen vaadittavaa työtä hänellä.”
”Kiitämme vieraanvaraisuudestanne”,
Lunamiel sanoo. ”Onko meille laillista käyttää aseitanne puiden
pilkkomiseen tai metsästämiseen?”
”Jos näette käyttämättömän
aseen, se on teidän otettavissanne. Kenenkään kädestä ette vie
niin veistä kuin suupalaakaan”, Hiira ohjeistaa.
”Hyvä on. Kiitos.” Lunamiel
kääntyy kyläläisiin päin. Raihnainen ja väsynyt joukkio täyttää
hänen sydämensä pelolla, mutta hän sysää tunteen pois.
”Jakautukaa. Etsikää kirves, jolla pilkkoa puita. Älkää
tappako mitään, mikä ei ole ihmisen otettavissa. Te muistatte
kyllä. Te olette eläneet täällä.” Käskyt tulevat syvältä
ytimestä, lihasten ja luiden alta, verta pumppaavasta sydämestä.
Lunamiel on joskus elättänyt itsensä luonnossa, käynyt
keskusteluja pajujen ja jänisten kanssa siitä, minkä verran
kukakin saa ottaa, mikä on kenenkin osa.
”Me jätämme teidät tekemään
tilanne”, Arael sanoo.
”Keskustelemme myöhemmin tarkemmin
siitä, mitä olette täällä tekemässä”, Esebe jatkaa.
”Etteköhän te vielä tahdo meitä
auttaa”, Hiira lisää hymy kasvoillaan. ”Onnea matkaan,
kyläläiset.”
Kolmikko astelee pois. Lunamiel seisoo
keskellä metsäläisten aluetta kyläläisten häärätessä
kaikkialla ympärillä. He ovat jo ehtineet unohtaa, kuinka astua
hiljaa, kuinka metsästää niin, että ei jää kiinni. Marilian
seisoo kauempana ja hymyilee vinosti.
”No? Eikö sinunkin pitäisi auttaa
heitä?” Marilian sanoo virnistäen.
”Minä olen kylänjohtaja.”
”Jos meidän johtajamme olisivat
yhtä saamattomia kuin sinä, jumalat olisivat vieneet meistä
jokaisen.”
”Me tiedämme arvojärjestyksemme.
Älä puutu siihen.”
”Oi, en toki, en toki”, Marilian
nauraa. ”Sillä välin, kun rakkaat uhrattavat kyläläisesi
urakoivat, sinä voitkin seurata minua.”
Lunamiel kohottaa kulmiaan.
Marilian on jo kääntänyt selkänsä.
Lunamiel seuraa hänen perässään syvemmälle metsään, mättäille,
joissa taivaan valo välkehtii. Marilianin askeleet ovat nopeat,
Lunamiel pitkine jalkoineen joutuu tekemään kaikkensa pysyäkseen
perässä. Kun Marilian lopulta pysähtyy odottamaan, ilkikurinen
virne on kutistunut pelkäksi vinoksi hymynkareeksi.
”Tiesitkö sinä, että me metsän
asukkaat olemme jakautuneet erilaisiin toimintaryhmiin?”
”En tiennyt”, Lunamiel huohottaa.
”Mikä sinä olet?”
”Metsästäjä.” Marilianin
äänestä kuultaa ylpeyttä.
”Mitä muita ryhmiä teillä on?”
”Katso itse, kun elät kanssamme.
Pian tulet näkemään ryhmistä tärkeimmän.”
Hienoinen mädän tuoksu leijailee
Lunamielin aistinelimiin, kun hän seuraa Mariliania pitkin kuivuneen
joen pengertä. Mitä syvemmälle he menevät, sitä enemmän vaaran
tuntu kiemurtelee Lunamielin ihoa vasten ja saa hänen raajansa
jännittymään. Lunamielin ei tarvitse kysyä, minne he ovat
menossa. Muistot kertovat sen hänen kulkiessaan.
Kaikki on muuttunut vuosien saatossa.
Mättäiden takainen raja, joka iskeytyi kulkijaa vasten aina yhtä
yllättäen, on nyt täydellisesti saarrettu. Lunamiel näkee
kokoelman keihäitä ja koukkuja, toinen toistaan luovempia aseita.
Haju on pistävä, Lunamiel värähtää sen voimakkuutta. Ihmiset
ovat vuoraantuneet vahvoihin suojuksiin ja peittäneet kasvonsa ja
kätensä.
”Tervehdys, Marilian”, yksi
rivissä seisovista huikkaa. ”Kenet sinä tuot mukanasi? Hän ei
näytä yhdeltä meistä.”
”Tämä tässä on Lunamiel,
kylänjohtaja”, Marilian sanoo merkitsevällä äänellä. Hän
nostaa kätensä ylös, antaa Lunamielille merkin pysyä paikallaan.
Nainen kulkee omiensa luo, selittää tarkoin suojautuneille
ihmisille asian laidan. Lunamiel ei näe heidän ilmeitään, mutta
kiristyvät raajat ja tiukentuvat otteet aseista saavat hänet
perääntymään muutaman askeleen.
”Helvetin nulikka!” yksi ihmisistä
sähähtää matalalla äänellä ja juoksee suoraan Marilianin ohi
kohti Lunamieliä. ”Sinun ja ystäväsi takia me –”
”Ei, odota!”
Lunamiel ei ehdi nähdä, mitä
tapahtuu. Kun hän seuraavan kerran prosessoi, mitä näkee, Marilian
pitää häntä lähestynyttä henkilöä tiukasti ranteista kiinni
silmät suurina, suu avonaisena kuin päästääkseen huudon
vapaaksi.
”Odota. Anna hänen olla. Katsoa.
Hänen täytyy saada nähdä, mihin hän on ryhtynyt.”
”Anna hänen olla? Marilian,
oletko sinäkin menettämässä mieltäsi?” Lunamiel ei tunnista
ääntä yhdeksikään aiemmaksi tutukseen. Ääni on matala ja
kuuluu todennäköisimmin miehelle. Lunamielin sydän hakkaa reikiä
rintaan, hän ei uskalla liikahtaakaan.
”Luota minuun, hänen kuuluu nähdä
tämä.”
”Annatko sinä todella tällaisen
tapahtua? Oletko sinä unohtanut Rudan?”
Lunamiel näkee kymmenien tunteiden
syntyvän ja kuolevan Marilianin kasvoilla. Sitten nainen pudistaa
tummaa päätään.
”Minä teen kaiken tämän Rudan
vuoksi. Luota minuun, sinä et halua tehdä tälle miehelle mitään
pahaa.”
Marilian päästää matalaäänisen
miehen otteestaan ja astelee takaisin Lunamielin luo. Katseessa ei
ole sympatiaa, vaikka Lunamiel tietää naisen juuri pelastaneen
hänet. Marilian ohjaa katseellaan Lunamielin sivummalle.
”He eivät suhtaudu suopeasti
siihen, mitä te olette tulleet tänne tekemään. Ymmärtänet
varmasti miksi.”
Lunamielin katse kiertää sivummalle
jääneissä ihmisissä, heidän terävissä aseissaan ja vahvoissa
ruumiissaan. Hän saattaa vain nyökytellä Marilianin sanoille.
”Jos todella mielitte leikkiä
ihmishengillä, teidän pitää ohittaa heidät. En anna teille
ohjeita siihen. He tuskin antavat teidän tehdä mitään järjetöntä,
on suojelijoiden vaistoissa eliminoida tilanne sen syntyessä.”
”Vaikka… vaikka vartio on näin
hyvä, kuinka useat ihmiset silti saavat jumalan riesakseen?”
”Se ei ole aina ollut. Eikä
paraskaan ase tai koulutetuinkaan ihminen aina ole riittävä vastus
mielensä menettäneelle luojaolennolle.”
Marilian on aikeissa jatkaa, avata
suunsa, kun ilma alkaa väreillä.
”Asemiin!” kuuluu huuto naisen
takaa. Lunamiel todistaa rivin tiivistyvän, keihäiden kohoavan.
Marilian astuu Lunamielin eteen kuin
olisi valmis suojelemaan tätä kaikelta.
”Pysy siinä. Älä liiku. Kuristan
sinut, jos liikut.”
”Marilian, mitä sinä –”
”Pysy paikallasi!”
Ennen kuin kysymykset ehtivät paeta
Lunamielin huulilta, todellisuuksien välille syntyy reikä. Ilma
kuplii rikki kuin voimakas happo polttaisi sitä. Reiästä luotujen
puolelle ryömii groteski olento, jossa muodot alkavat ja loppuvat
kysymättä lupaa. Luojaolento. Sarvekas ja suunnaton, suurempi kuin
yksikään ihminen. Lunamiel tuntee sisuskalujensa kääntyvän
ympäri, likistyvän toisiaan vasten, kun hän näkee, ettei luojalla
ole enää kasvoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti