Luku
19: Saarroksissa
Naisen keho painautuneena suden veren
peittämää kylkeä vasten. Punainen neste poskella, vaatteissa,
sormien päissä. Lunamiel ei näe muuta, vain naista ja sutta
yhdistävän veren. Oksennus kutittelee kurkunpäätä, kun kuva
aukenee kokonaisena.
Marilian kohottaa päänsä, silmissä
on väsyneitä kyyneliä. Huulet eivät puhu, katse pyytää olemaan
hiljaa. Lunamiel yrittää kohottaa kättään, tehdä mitä tahansa
saavuttaakseen Marilianin jälleen. Sudenveri lepää naisen keholla
kuin se olisi tämän itsensä vuodattama. Lunamielin keho vapisee,
sisin tietää jo pahimman tapahtuneeksi. Viha Marilianissa on
kuivunut ja uupunut, kerälle käpertynyt sotku. Se ei hehku enää
naisen kasvoilla. Lunamiel miltee toivoo, että Marilian huutaisi ja
syyttelisi. Palavana Mariliania on helpompi lähestyä. Hiljaiseen
suruun Lunamielin on mahdoton puuttua.
Lunamiel kumartuu alas, kohtaa sutta
vasten painautuneen naisen ja tämän määrittelemättömän,
rinnalla lepäävän kivun. Marilian nojautuu tiukemmin
harmaanvalkeaa turkkia vasten, vetää henkeen veren pistävää
tuoksua. Lunamiel ojentaa kättään koskettaakseen Marilianin surua,
mutta nainen väistää hitain, varautunein liikkein.
Kysymyksiä ei tarvita. Lunamiel
tietää sanomattakin, kuinka sudenveri on satanut maahan, piirtänyt
punaiset kukkansa lumeen. Edes valkea peitto ei peitä alleen veren
tuoksua sen kerran levitessä. Lunamiel istuu ja katsoo suurta
tragediaa, menetystä, jota linnut ja oravatkin ovat kivunneet
puihinsa itkemään. Puiden oksat kaartuvat suruun, tuuli heiluttaa
latvustoa synnyttäen metsään heleän laulun. Hetken luonto suree
omaansa, laulaa tuutulaulun menetetylle.
Kun Marilian nousee ylös, kumartaa
puille ja niiden suojiin kerääntyneille eläimille, Lunamiel näkee
sanat jo naisen kasvoilta. Katkeruus tanssii Marilianissa, leyhyttää
mustia suortuvia.
”Minä tulen muistamaan hänet,
vaikka vanhuus kalvaisi ruumiini ja jumalat veisivät mieleni”,
Marilian lausuu suden ruumiin äärellä. ”Jää hyvästi, vanha
ystävä.”
Lunamiel sulkee silmänsä ja nyökkää
vainajalle. Muistojen tie on röpelöinen, ei ole paljoakaan
sanottavaa jäljellä. Susi näki hänen sydämeensä, kuuli hänen
sisimpänsä laulun ja ymmärsi, minne hän kuuluu.
”Hyvästi, Maruk”, Lunamiel sanoo
voimattomana. Hän puristaa kädet vasten kehoaan, syleilee suuren
suden muistoa. Hän kantaisi tämän kuolemaa lopun ikänsä,
haistaisi tämän veren aina, kun hänen oma syyllisyytensä alkaisi
sykkiä suonissa.
Lunamiel on aikeissa avata suunsa,
mutta Marilian hipaisee hänen rannettaan sen merkiksi, että sanat
olisi säästettävä. Ei ruumiin äärellä, ei haudaksi muuttuvassa
metsässä. Vasta, kun oksien helinä ei enää ylety hipomaan
korvia, he pysähtyvät kohtaamaan toisensa.
”Jätetäänkö hänet metsään
lepäämään?”
”Hän tulee uudella tavalla yhdeksi
luonnon kanssa.”
”Se sopii hänelle.”
”Se sopii kaikille.”
Ei arkkua sudelle. Ei hautakiveä
kertomaan, että tässä lepää Maruk, kunnioitettu ja vanha,
veljensä tappama. Koko luonto huutaisi hänen nimeään, kuiskisi
tarinoita hänen teoistaan. Lunamiel ymmärtää. Arkku ja siistitty
ruumis ovat paljon uudempia muistoja, kylän keksintöjä. Oikeasti
kaikki kuuluu osaksi sykliä.
”Minä menen puhumaan hänelle”,
Lunamiel huokaa. Hetkeksi Marilian kurtistaa kulmiaan, kunnes
ymmärrys pyyhkii kireyden pois.
”Metsä ei anna koskaan anteeksi.
Hänelle puhuminen ei pyyhi verta lumelta.”
”Minä tahdon vain ymmärtää.”
”Sinä haluat selittää itsellesi
mahdottomuuden. Sen miehen teoille ei ole sanoja, yhdenkään elävän
olennon ymmärrys ei ylety häneen.”
Lunamiel vetää syvään henkeä.
Marilianin sanat tekevät kodin hänen rintaansa, hän tietää
itsekin, mikä Emerald on. Kuunvalossa kylpevä jalokivi, kuvajainen
lammessa, ohi puhaltava tuuli. Vaikea, surun piirtämä hymy kipuaa
Lunamielin huulille.
”Etkö vielä tämänkään jälkeen
ole väsynyt juoksemaan sen miehen virheestä toiseen?” Marilian
kallistaa aavistuksen päätään. ”Eikö mikään teko vähennä
hänen hehkuaan?”
Lunamiel päästää ilottoman
naurahduksen. Marilian ei tiedä. Lunamiel ei voi syyttää naista
siitä. Kenenkään ei tule tietää, miltä tuntuu juosta sokeana
jonkun sellaisen perässä, jonka seuraaminen vetää jalkapohjat
verille, avaa ne aina uudelleen silloin, kun on jo luullut saaneensa
salvaa haavoihinsa.
”Ei tässä ole siitä kyse.”
”Tahdotko vielä uskoa siihen, että
hän kykenee hyvyyteen?”
”Emerald ei ole hyvä eikä paha,
sellaiset määritteet eivät päde häneen. Me olemme eläneet
maailmassa, jossa oli vain luonto, alastomat, paljaat ruumiimme ja
mielemme vailla termejä ja nimiä määrittämässä. Omalla
tavallaan Emerald on edelleen siellä. Määrittämätön ja
rajaton.”
”Vieläkö sinä sanot rakastavasi
häntä?”
On kuin Marilian olisi jo valmiiksi
pettynyt. Suden veri naisen iholla ei anna Lunamielille anteeksi. Kun
kielenkannattimet aukenevat ja vastaus tippuu Lunamielin huulilta,
hän tietää, ettei ole kenellekään velkaa.
”En”, Lunamiel huokaa, ”sillä
minä en tiedä, olenko koskaan todella rakastanut häntä. Se, mitä
minä olen hänen kanssaan kokenut, on jotakin nimetöntä.”
Pelon vallassa vietetyt yöt,
Emeraldin tyhjät silmät, kavahdus joka kerralla, kun Lunamiel
joutui koskettamaan. Emerald on kuljettanut Lunamielin itsensä läpi,
ottanut ja ottanut, kunnes jäljelle jäi vain tahto, joka sanoi
haluavansa elää.
Marilian nyökkää ja pyyhkii
sudenverta poskestaan. Hän huuhtoo lumessa punertavat helmansa.
Jäljet jäävät, pelkkä vesi ei pyyhi pois tragedian merkkejä
Marilianista. Polvillaan maassa Marilian kohottaa katseensa
Lunamieliin. Miehen sisintä korventaa. Yönsiniset silmät eivät
vieläkään anna anteeksi eivätkä pyydä lisää. Marilian ei
tarvitse häntä. Ymmärrys riepoo Lunamielin sydäntä.
”Tiedätkö, Lunamiel, minä en ole
ollut aivan rehellinen sinulle”, Marilian sanoo täysin
ilmeettömänä.
Sekunnit juoksevat kilpaa, Lunamiel
kuulee, kuinka hetki kuroutuu hänen kurkulleen.
”Minä tahdoin alusta saakka, että
sinä välittäisit minusta.”
Lunamiel nielaisee. Sydän sykkii
luuvankilansa sisällä.
”Halusin sinun kiintyvän minuun
niin paljon, että unohtaisit Emeraldin ja alkaisit toimia tätä
vastaan. Huomasin potentiaalin sinussa. Näin, mitä todella
ajattelet, tiesin, että sinulla on oma kipinä sisälläsi.
Hyödynsin sitä. Käytin sinua röyhkeästi hyväkseni.”
Kun Marilian jatkaa veren pesemistä
sanojensa välissä, Lunamiel ei tunne mitään.
”Mutta minä olin väärässä”,
Marilian hymähtää, ”naiivi ja väärässä. Minä en tiedä
mitään sellaisista tunteista, jotka ovat pitäneet sinua kiinni
Emeraldissa. En nähnyt kokokuvaa. Jos olisit pelkästään
rakastunut, kaikki olisi paljon yksinkertaisempaa.”
Marilian pudistaa ajatukselle päätään,
pyyhkii naamaansa lumella.
”Minä en juuri ymmärrä tunteista.
Minä vain toimin. Halusin saada sinut toimimaan kaikille edullisella
tavalla. Nyt ymmärrän, ettei siitä ollut lainkaan hyötyä. Et voi
Emeraldille sen enempää kuin me muutkaan.”
Yösilmät keihästävät Lunamielin.
”Ja tässä me nyt olemme.
Saarroksissa.”
Jos Lunamielin sisällä on kipua, se
ei kerro itsestään. Tuuli puhaltaa luissa ja elimissä, Lunamiel
suo Marilianille väsyneen hymyn.
”Vai niin”, Lunamiel sanoo vailla
katkeruutta. Ei ole Marilianin vika, että Lunamiel on kietonut
itsensä Emeraldiin syvemmin kuin veli veljeen, ystävä toiseen.
Marilianin vika ei ole sekään, että vuosien kaipuu saattoi
Lunamielin tämän iholle, nojaamaan tämän olkapäähän.
”Vai niin se menikin.”
”Oletko sinä vihainen minulle?”
Naisen kasvoilla on yhä verta. Polvistuneena ja verisenä tämä
näyttää niin aidolta ja haavoittuvaiselta, että Lunamiel huomaa
vapisevansa.
”En”, Lunamiel sanoo voipuneena.
”Mikään tässä tilanteessa ei ole sinun vikasi. Ja vaikka
olisikin, en voisi olla sinulle vihainen.”
”Minä en vieläkään pysty
antamaan sinulle anteeksi.”
”Ymmärrän sen.”
”Et ymmärrä. Katseesi anoo
anteeksiantoa, vaikka suusi sanoisi mitä. Jokaisella teollasi yrität
vain oikeuttaa kaikki ne, jotka olemme menettäneet.” Veri
Marilianin iholla kirkuu Lunamielin syyllisyyttä. ”Kuinka monta
meidän pitää vielä menettää, jotta tilanne saadaan haltuun?”
Viha kipinöi Marilianissa, mutta ei
purkaudu kuten aina siihen asti. Hiljaisena hänen vihansa tunkeutuu
kudoksiin saakka. Lunamiel kääntää selkänsä tilanteelle,
kävelee pois kykenemättä vastaanottamaan Marilianin kantamaa
äänetöntä raivoa.
Huomaamattaan Lunamiel havaitsee
kulkeneensa jälleen purolle, sairastuneitten leirin liepeille.
Sairastuneiden seassa kulkee tuttuja kasvoja, tiedottomaan tilaan
päätyneitä kyläläisiä. Tilanteen mielettömyys kiipeää
iholle, kun Lunamiel ymmärtää, että on itse ajanut heidät
tilanteeseen, jossa he eivät ymmärrä enää mitään. Marukin veri
kieppuu yhä tajunnan laidoilla. Hetken Lunamiel on varma, että
antaisi ylen lumiselle maalle.
Tuttujen hahmojen seasta Lunamiel
erottaa tumman profiilin. Saul seisoo pelkkä huivi kapeilla
harteillaan ja tuijottaa eteensä kuin ei näkisi enää mitään.
Lunamiel heilauttaa kättään miehelle. Saul katsoo häntä pitkään,
tarkentaa, prosessoi. Kun hymy leviää miehen kasvoille, Lunamiel
tuntee saaneensa jo anteeksi.
”Kylänjohtaja”, Saul sanoo
astellen hymyillen Lunamielin luo, ”sinä olet yhä täällä.”
Saulin otsa kurtistuu. ”Mikä sinulle on tullut? On kuin jumala
olisi sinun mielessäsi eikä minun.”
”Eräs tuttuni on löydetty
kuolleena.” Tuttuni. Lunamiel ei edes tiedä, mikä Maruk
hänelle oli. Hän itse oli pelkkä Emeraldin lelu kaikkina niinä
vuosina, jotka he kulkivat yhdessä.
”Tiedetäänkö siitä vielä
leirissä?”
”Uskoisin, että hyvin pian
tiedetään.”
Saul istuutuu lumelle vähine
vaatteineen kuin ei tuntisi kylmää lainkaan. Hänen kehonsa ei
värähdäkään lumen kastellessa ohuet housut ja pellavapaidan.
Saul ristii jalkansa rauhassa. Lunamiel kavahtaa, kun näkee, kuinka
väljiksi vaatteet ovat miehen yllä käyneet. On kuin Saulista olisi
jäljellä vain hento kuori seonneelle jumalalle leikkikentäksi.
”Olen kuullut, että metsässä on
tapahtunut paljon viimeaikoina.”
”Emerald on palannut.”
Saul ei pysty peittämään
naurahdustaan.
”Te siis saitte hänet lopulta
palaamaan.”
”Siitä ei ole toistaiseksi syntynyt
muuta kuin surua.”
Mielessä välähtää kuvia
vääristyneestä Hiirasta, Marukin vereen sotkeutuneesta
Marilianista. Emerald on saapunut kylvämään lisää kaaosta, eikä
Lunamielilla ole enää ainuttakaan keinoa tilanteen voittamiseksi.
”Montako vuotta kylän
rakentamisesta on?”
”Aika käännettiin viitisenkymmentä
vuotta sitten.”
”Ettekä te ole vieläkään
keksineet, kuinka Emerald sen teki?”
”Vanhat legendat eivät ole
puolellamme. Mikään perinne tai tarina ei kerro, kuinka jumalat
tekivät rajasta rikkomattoman.”
”He rikkovat sitä itse
alituisesti.”
”He ovat jumalia.”
”Emerald ei ole. Silti hän rikkoi
sen.”
”Emme tiedä, tekikö sen
tahdonvoimalla vai onko olemassa materiaali, joka rikkoo
rikkomattomaksi tarkoitettua, näkymätöntä rajaa.”
Saul huokaisee ja nojaa polviinsa.
Kylmyys ei todella pure mieheen, vaikka lumihiutaleet putoilevat
hänen lyhyiksi kynityille hiuksilleen.
”Onko olemassa jotakin sellaista,
jota Emerald kantaa aina mukanaan?”
”En usko”, Lunamiel vastaa.
”Emerald ei ole sellainen ihminen, joka uskaltaisi kantaa suurinta
salaisuuttaan aina matkassaan. Sikäli kyseessä edes on mikään
kirjaimellinen esine. Kenties rajan rikkomiseen tarvitaan jotakin
muuta.”
”Joskus paras piilo on kaikkein
näkyvimmällä paikalla.”
Lunamiel on aikeissa kieltää Saulin
sanat, kun ajatukset selkiytyvät. Emerald. Smaragdi. Tietenkin.
Mitä enemmän Lunamiel sitä ajattelee, sitä selkeämmäksi kuva
käy hänen mielessään. Voitonriemuinen Emerald, tavoitteessaan
onnistunut. Tietenkin Emerald kantaisi voittonsa merkkiä kaikkialle
nauraen sille, ettei kukaan tule koskaan ymmärtämään sitä.
”Smaragdikorvakoru”, Lunamiel
henkäisee.
Saulin ilme kirkastuu.
”Hänen vasemmassa korvassaan, eikö
niin?”
”Sinäkin siis muistat sen.”
”En ole koskaan tavannut häntä
ilman sitä.”
”Voisiko se olla…?” Lunamiel
pudistaa päätään. ”Se on kenties liian ilmeistä. Liian
helppoa.”
”Niin helppoa, ettei sitä tule
ajatelleeksi.”
Saul on oikeassa. Lunamiel kumartuu
viemään kädet miehen kasvoille. Hän pitää tiukasti kiinni
lommoposkisista kasvoista ja suukottaa Saulin otsaa.
”Kiitos”, Lunamiel sanoo miltei
lipsauttaen miehen nimen huuliltaan. Sen tietäminen ei tekisi Saulia
enää onnelliseksi. ”Kiitos tuhannesti.”
”Sinähän havainnon teit, en minä”,
Saul hymyilee. ”Yllätä hänet. Vie koru silloin, kun hän ei näe.
Kokeilemalla et menetä mitään.”
Lunamiel nyökkää. Hänen olisi
toimittava ripeästi. Tilanne on riistäytynyt käsistä, uutinen
Marukin kuolemasta leviää pian kuin sairaus. Lunamiel nousee ylös.
Saul tarttuu häntä takinliepeestä.
”Jos onnistut, kerro hänelle, miltä
tämä tuntuu”, Saul kähisee osoittaen päätään. ”On kuin
jokin sihisisi sisälläni, kiertelisi ja kaartelisi kertomatta
nimeään. Muistoissani on kirjaimellisiä reikiä. Joskus
kuvittelen, etten näe käsiäni tai jalkojani, että olen jo
sisälläni, lukossa jostakin, josta ei ole paluuta. Kerro hänelle,
miltä tuntuu, kun mieli syöpyy hitaasti nurkistaan.”
Lunamiel ei pysty katsomaan Saulia
pitempään.
”Minä kerron”, hän kuiskaa ja
kääntyy pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti