Luku
23: Suru
Pelkoa. Aiemmin selittämätön,
merkillinen ilme kertoo tarkoituksensa Lunamielille vain muutamassa
sekunnissa. Emerald vapisee, mutta ei vihasta, ei mistään niin
todellisesta. Mies on pelkonsa viemä, yhä jumalaisen kaunis
valkeine ihoineen ja tummine kutreineen, mutta myös sairas, pelkonsa
näivettämä. Lunamiel näkee, kuinka iho on kiristynyt sojottavien
luiden päälle, kuinka kauhuun kiedotut yöt ovat jättäneet tummat
merkkinsä Emeraldin silmien alle.
Emeraldin korujen kyllästämät kädet
osoittavat kohti jokea. Lunamiel ei näe enää helyjen hohtoa, hän
näkee ainoastaan vapisevat kädet, joiden omistaja ei kyennyt
pitämään maailmaa itselleen turvallisena paikkana elää.
Emeraldin turva on viety, korvakoru lepää Lunamielin taskussa
miltei poltellen.
”Kuinka sinä saatoit?” Emerald
sihisee. ”Kuinka sinä saatoit, se ei ollut sinun
otettavissasi. Kuka sinä olet? Viimeisen kerran, kuka sinä olet ja
missä minun Lunamielini on?”
Lunamielin kasvot ovat kiveä,
läpäisemätön naamio.
”Missä minun Lunamielini on?
Minulla on hänelle paljon kerrottavaa. Hän tuskin tietää, että
minä pääsin viimein eroon luonnosta – siitä viheliäisestä
olennosta, joka muisti vain väärän version minusta, sen, jota
kenenkään ei pitänyt enää tuntea. Minulla on sen saastaisen
suden verta käsissäni.”
”Emerald…” Hellyys on riisuttu
Lunamielin äänestä. Hänen sisintään korventaa, kun hän
ymmärtää, ettei enää tahtoisi koskettaa Emeraldia, viedä tämän
käsiä keholleen. Emerald on liian hauras, liian kaukana
koskettavaksi. Ajatus puistattaa häntä.
”Emerald, minä olen tässä”,
Lunamiel sanoo kuuluvammin, ”ja minä tiedän kyllä, mitä sinä
teit Marukille. Kaikki tietävät. Sitä ei saa enää
tekemättömäksi.”
”Ei, sinä olet pelkkä kuori. Minä
näen pelkkää unta, enkö näekin? Sinä olet minun painajaiseni.
Sinä ja juokseva ajan virta”, Emerald sanoo ja jokainen hänen
sanansa on toinen toistaan ontompi. ”Todellisuus on minun. Se on
kaunis. Siellä Marukia ei enää ole ja Lunamiel on minun, aivan
kuten aikakin. Siellä kokeeni onnistuvat ja minusta tulee
täydellinen. Kukaan ei enää –”
”Emerald.”
Ääni on kuin läimäys poskelle.
Emerald säpsähtää, vie kädet kasvoilleen. Kaikki muut
tuijottavat irvokasta näytelmää, joka ei ole heidän silmilleen
tarkoitettu, mutta jonka ääreltä he eivät voi enää perääntyä.
Lunamiel miettisi muita myöhemmin. He ovat aina nähneet Emeraldiin,
ymmärtäneet, ettei tämä ole heidän saavutettavissaan.
”Emerald, viimeisen kerran, minä
olen tässä. Minä olen todellinen. Minä olen Lunamiel, mutta en
sinun omasi, en enää”, Lunamiel henkäisee. ”Katso jokea. Katso
sitä.”
Emeraldin vihreä katse hakeutuu
virtaan, joka ei ole lakannut juoksemasta.
”Se on ohi. Kaikki on ohi, Emerald.”
Emeraldin käsi hakeutuu korvalle,
aivan kuin tämä olisi ehtinyt välissä unohtaa, että koru on
todella poissa.
Emerald kääntää katseensa
Lunamieliin, järkyttyy kerta toisensa jälkeen. Lunamielin sydäntä
särkee katsoa Emeraldia sellaisena. Mitä kaunista hän on koskaan
nähnyt miehessä, joka ei ole todellinen, josta on jäljellä vain
kuihtunut, siististi puettu runko? Mistä Emerald onkaan ammentanut
vaikutusvaltansa, ei ole enää läsnä, ei todellinen siinä
miehessä, jota Lunamiel katselee.
Katseet kerääntyvät Emeraldiin,
eikä niistä yksikään ole lämmin, välittävä. Jokaisella on
joku, jonka he ovat menettäneet jumalille. Joku, jonka mieli on
ontto ja silmät sokeat tyhjiöt. Lunamiel huomaa ajattelevansa
kaikkia niitä sairastuneita, jotka on saanut tavata. Saulia ja
Hiiraa, Marilianin sisarta Rudaa. Marukia, jonka veren Emerald
vuodatti vailla syytä. Viimeisimpänä hän ajattelee itseään,
pitkiä vuosia ja unettomia öitä, näennäistä vastuuta ja turhaa,
sisältä mätää toivoa.
Ajan joki solisee, puissa tuulee.
Lunta ei sada tänään. Lunamiel sulkee hetkeksi silmänsä,
levollisuus täyttää hänen mielensä. Ilman tuulen helinää
metsässä, hangen hohtoa ja yötaivaan kylmää loistoa hän olisi
näivettynyt kuten Emerald, päästänyt itsensä hukkumaan
menetettyyn toivoonsa. Kun Lunamiel avaa silmänsä, hän näkee
edessään vain varjon, jonka on jo päästänyt irti.
”Kaikki on ohi, Emerald”, Lunamiel
toistaa tyynesti. Hymy tapailee hänen huuliaan, kaikki on viimein
käsitelty, Emerald ei enää kaihertaisi hänen sydäntään. ”Aika
kulkee taas. Sinä hävisit. Siinä kaikki.”
”Tämä ei…” Emerald haukkoo
henkeään. ”Sinä et voi olla Lunamiel.”
”Mutta sinä tiedät, että minä
olen. Ja minä olen kääntänyt ajan.”
”Älä… älä…”
Emerald tärisee holtittomasti. Tämän
katse harhailee ihmisissä, toinen toistaan murskatummassa, elämänsä
takaisin saaneessa, eikä löydä lämmintä silmäparia ainoiltakaan
kasvoilta. Emerald ojentaa käsiään kohti ihmisiä, etsii edes
yhtä, joka huolisi hänet, paikkaisi sen, mitä on jäljellä. Selät
kääntyvät, ilmeet täyttyvät inhosta. Lunamiel kääntää päänsä
pois.
Huuto sekoittuu joen tasaiseen
huminaan. Emerald tuskin ymmärtää huutavansa, tämän kädet ovat
jälleen korvilla. Kun huutoa ei enää tule, Lunamiel näkee pelkän
särkyneen, väsyneen ihmisen. Ei lainkaan ylivertaisen. Emerald ei
enää katso Lunamielia lähtiessään juoksemaan itseään käsillään
suojaten ihmisten halki. Lunamielin tekisi mieli kääntää päänsä
uudelleen, kieltäytyä näkemästä sitä, minkä on aloittanut ja
lopettanut samanaikaisesti. Keho ei kuitenkaan suostu. Hän seisoo
paikallaan ja katsoo, kuinka varjo juoksee osaksi toisia varjoja,
katoaa puiden katveeseen.
*
Kynttilöitä sytytetään valaisemaan
hämärtyvä metsä. Hento valo piirtää kehän, ihmiset kokoontuvat
sen ympärille laulamaan lauluja ja kertomaan tarinoita, muistelemaan
elämää, iloitsemaan sen paluusta. Hymyileviä suita, kyynelistä
täyttyviä silmiä. Rauha sydämessä. Lunamiel katsoo kaikkea kuin
olisi jo antanut itselleen anteeksi, kuin kykenisi täysin sydämin
hyväksymään tekonsa.
Marilian istuu Lunamielissa kiinni ja
syö aiemmin kaatamaansa peuraa ääneti. Juhlat eivät koita vielä,
kaikille annetaan ensin aikaa kerätä menettämänsä palaset ennen
kuin metsä täytetään valosta ja laulusta. Vasta seuraava yö
saisi heidän ilakoitsevat sielunsa täyttymään hehkusta. Sitä
ensin suru on surtava pois, käsiteltävä yhdessä yössä
viidenkymmenen vuoden taakka.
Syötyään Marilian kääntyy kohti
Lunamielia yösilmät täynnä jotakin syvää, johon Lunamiel on
hiljalleen alkanut tottua.
”Minä tahdon mennä katsomaan
Rudaa”, Marilian sanoo huokaisten. ”Minulla on tehtävää hänen
kanssaan.”
Lunamielin silmät kysyvät suun
puolesta.
”Vain jotakin, jota lupasin hänelle
kauan sitten.”
”Saanko minä tulla mukaasi?”
Marilianin silmät sulkeutuvat.
”Olisi parempi, jos et tulisi.”
”Hyvä on”, Lunamiel nyökkää,
”mutta minä tahdon nähdä Saulin.”
Marilian huokaa syvään.
”Tule sitten. Kunhan annat minun
olla kaksin sisareni kanssa.”
Marilian ehtii nousta ylös ennen kuin
Lunamiel saa ajatuksensa sanoitetuksi. Nainen vetäytyy taas, suru on
asettunut tämän piirteille uudella tavalla, Lunamielille
tuntemattomalla, pelottavallakin. Kauanko kestäisi saada se kokonaan
pyyhityksi? Onko surua mahdollista irrottaa kokonaan, jos se on
risteillyt rinnassa vuosikymmenet? Lunamiel ajattelee Emeraldia,
miehen vapisevaa ruumista ja tyhjyyteen tuijottavia silmiä. Hänen
omaa taakkaansa, jonka hän on jo päästänyt pois. Marilianin
loittonevaa selkää katsoessaan Lunamiel tietää, että on surua,
joka ei koskaan kulu, muuttaa vain muotoaan.
Ihmiset jäävät muistelemaan ja
tuijottamaan valoja, kun Lunamiel nousee ja seuraa Mariliania kohti
sairastuneitten leiriä. Arael ja Esebe kohottavat katseensa häneen,
hymyilevät varovasti, mutta antavat hänen mennä ilman kysymyksiä.
Lunamiel tietää puhuvansa heille vielä myöhemmin, paljon on
jätetty sanomatta.
Marilian kulkee kaikessa rauhassa
sisarensa luo, Lunamiel seisoo pihamaalla etsien tuttua, tummaa
hahmoa ilkikurisilla silmillä ja vinolla hymyllä. Hoitajien seassa
vilisee entisiä suojelijoita, solisevan virran tarpeettomaksi
tekemiä, vaille työtään jääneitä. Lunamiel tuntee pakotusta
rinnassaan. Nämä ihmiset ovat pelastaneet useita henkiä. Nyt
heillä ei ole hetkeen paikkaa maailmassa, heidän pitkä, tärkeä
työnsä on saatu päätökseen. Haikeuden alta erottaa kuulaana
loistavan toivon.
Lunamielin silmät pysähtyvät puuhun
nojaavaan, kaapuun pukeutuneeseen nuoreen mieheen. Lunamiel harppoo
hoitajien ohi, koputtaa Saulia olkapäähän aikeissaan kohdata
eloisat silmät kuihtuneissa kasvoissa. Kun Lunamiel näkee Saulin
kasvot, hän värähtää taaksepäin kykenemättä estämään
tunteitaan purkautumasta huudon muodossa.
Saulin silmien takana ei ole enää
ketään. Silmät ovat kauttaaltaan valkoiset syvällä kuopissaan.
Posket ovat jopa aiempaa enemmän lommolla. Lunamiel seisoo ääneti
tuijottaen miestä, joka sytytti häneen kipinän, antoi hänen
ymmärtää.
”Saul? Saul?” Lunamiel kutsuu
miestä ensi kertaa nimeltä. Jokin hänen sisällään kertoo, ettei
sillä ole enää merkitystä. En muista enää, kuka olin.
Toivottavasti joku tärkeä.
”Saul, me teimme sen. Sinä olit
oikeassa. Kuuletko sinä, Saul, olit oikeassa, autoit minut
eteenpäin. Ilman sinua joki ei virtaisi. Sa –”
Lunamielin ääni kuolee kurkkuun,
itku purkautuu aaltoina. Hän hapuilee Saulin kasvoja, pitää kiinni
poskista saamatta miestä tunnistamaan toisen ihmisen läsnäoloa.
Saul vain seisoo katsomatta minnekään. Ruumis ei reagoi, vaikka
Lunamiel tarttuu siihen itkien, rutistaa sitä itseään vasten.
Viisikymmentä vuotta pinnan alla
kytenyt suru sallii itsensä nousta iholle. Lunamiel päästää irti
eikä kykene enää katsomaan ilmeettömiin kasvoihin. Ihmisten
kulkiessa ohi hän valahtaa polvilleen ja itkee voimakkaiden
väristysten taittaessa kehoa. Kaiken epäreiluus korostuu yhdessä
hetkessä, yhdessä kadonneessa miehessä, jonka terveisiä Lunamiel
ei koskaan kertonut Emeraldille. Edes Emerald ei saa Lunamielia
tuntemaan katkeruutta. Kehoa jäytävä tunne on pelkkää raakaa,
tunnotonta surua, joka ei ole aiemmin saanut juosta iholla.
Polvillaan lumisessa maassa Lunamiel
tuntee kaiken menneen lopullisuuden, uuden alun asettuvan häneen,
kytevän syvällä sydämessä. Vain yksi yö ennen kaiken alkua.
Yksi yö surulle täyttää rinnan, kyynelille tulla sellaisina kuin
ovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti