Luku
18: Sudenveli
Lammen pinnasta heijastuvat kasvot
ovat kalpeat kuin kuunposki. Valvotut yöt ovat tehneet
silmänalusista tummat. Mies haroo hiuksiaan, mittailee kuvajaistaan.
Pelko on muovannut piirteistä kaltaisensa, ihon alla ryömii silkkaa
jalostumatonta, raakaa kauhua. Emerald kuljettaa kädet kasvoilleen,
tunnustelee jokaista osaa, hengittää katkonaisesti kuin hän
vihdoin ymmärtäisi, mitä pelkää.
”Hylkäsikö hän sinut?” Tumma
ääni ilmestyy iltahämärän valtaamaan metsään. Kun susi kävelee
puiden keskeltä kohti Emeraldia, mies perääntyy, vie kädet
eteensä, vaikka eläin ei kulje uhkaavin askelin.
”Emerald, Emerald… Siitä on
kulunut hetki.”
”Sinä et ole todellinen”, Emerald
sihisee.
Naurua. Eläin nauraa hänelle.
Emeraldin mustareunaisten unien suurin pelonaihe, sydämen sykkimään
saava absoluuttinen voima. Maruk. Susi. Pelkkä eläin. Mikään sana
ei riitä viemään Emeraldilta hänen vapinaansa. Maruk ei vähene,
vaikka Emerald sanoittaisi olennosta pelkän pennun; kevyen, pois
pyyhkivän tuulenvireen, sulavan lumihiutaleen.
”Kysymys kuuluu – oletko sinä
todellinen itsellesi?” Maruk kysyy kallistaen päätään.
Emeraldin huulilta pakenee jotakin,
jota edes Marukin tarkat korvat eivät havainnoi.
”Mitä sinä sanoit?”
”Pois”, Emerald kuiskaa, ”mene
pois.”
”Kuka sinä olet ketään käskemään?
Sinähän et tehnyt itsestäsi edes kylänjohtajaa. Olet pelkkä
ohikulkija metsässä, josta olet jo vieraantunut.”
Emeraldin suu aukeaa ja sulkeutuu,
aukeaa uudelleen. Sanoilla on muuri kuten hänen rakentamalla
kylälläänkin. Marukin keltaiset silmät pureutuvat hänen
lihaansa, leikkivät hänellä, piirtävät suden tahdon hänen
luihinsa. Emerald huomaa vieneensä kädet korvilleen, jotta ei
kuulisi. Mutta Maruk ei puhu mitään.
Muistikuvat juoksevat Emeraldin läpi.
Kaikki yöt, jotka hän vietti kylmässä hiessä heräillen
painajaiskuvistaan. Jokainen pelon täyttämä tunti. Emeraldin keho
muistaa ne kaikki ja vapisee yhä niiden vuoksi. Olento Emeraldin
edessä on ajanut hänet itsensä rajoille, sinne, missä erottaa
selkeän rajan, jonka jälkeen ei ole enää paluuta entiseen.
”Minä voitin jo”, Emerald sanoo
kuulematta ääntään. ”Minä hallitsen aikaa. Minä olen
kuolematon.”
Maruk kallistaa jälleen päätään.
Emerald puristaa korviaan yhä kovemmin.
”Mitä sinä todella hallitset,
Emerald? Kylääsikö? Ihmisten mieliä?”
”Johan minä sanoin”, Emerald
kuiskaa. ”Aika on minun. Te ette saa sitä kääntymään takaisin,
vaikka yrittäisitte koko metsän voimin.”
”Meillä on jotakin sinulta
varastettua. Jotakin, jolla voittaa sinut.”
Emeraldin ilme kysyy huulten puolesta.
”Meillä on Lunamiel.”
Minä en tee eteesi enää mitään,
Emerald. En voi.
”Ei!” Emerald kiljuu vasten suden
sanoja. ”Lunamiel on vain päättänyt koetella minua. Hän ei jätä
minua. Hänellä ei ole varaa sellaiseen.”
”Miksi ei olisi? Metsä on tarjonnut
hänelle tekemistä, syyn elää.”
”Hänellä on kylässä kaikki.”
”Sinä et ole hänen kaikkensa. Hän
kuuluu osaksi metsää kuten me kaikki alussa.”
”Älä puhu minulle alusta.”
”Olet ainoa, jolle minun tulee puhua
alusta. Sinä olet se, joka on ehtinyt unohtaa, miltä sammal tuntuu
varpaita vasten, miltä lämmin kevätsade kasvoilla. Ei Lunamiel.”
Emerald vetäytyy yhä kauemmas. Kädet
huitovat ilmaa, pyrkivät estämään Marukia astumasta hänen
lähelleen, vaikka Maruk pysyy täysin liikkumatta. Lumi maassa on
kylmää, mutta Emerald kumartuu silti alas ja vilkaisee kuvajaistaan
pitäen samalla toisen kätensä kohotettuna Marukia kohti.
”Pelkäätkö, että kuvajaisesi
ehtii muuttua välissä?”
Emerald nostaa toisenkin käden ylös.
Katse kulkee nopeasti lammen ja Marukin väliä.
”Kylässä minulla on riittämiin
peilejä.”
”Emerald, Emerald… Milloin sinä
ymmärrät?”
Ymmärrys ei heijastu Emeraldin
silmistä.
”Et sinä tahdo elää ikuisesti. Et
kääntänyt aikaa vain voidaksesi rakentaa kauniin kylän nuorena ja
elää haluamaasi elämää pitempään.”
”Ei”, Emerald sopertaa pudistaen
päätään riuhtoen kuin pelkäisi kuollakseen sitä, mitä Maruk
lausuu seuraavaksi. Keho tärisee ja kyyristyy lumista maata vasten,
vaikka Maruk ei vieläkään liiku.
”Et tehnyt kaikkea elämän itsensä
vuoksi. Sinä pelkäät elää. Sitä sinä todella pelkäät,
Emerald.”
Talvinen ilma halkeaa huutoon. Emerald
ei ymmärrä huutavansa. Hän painautuu aivan liki maata, lumi
kastelee hänen viimeistellyn asunsa. Kädet suojaavat kasvoja, Maruk
vain istuu. Väkivallan kalvo ei puhkea, Maruk ei käy kiinni.
Ainoastaan suden sanat uppoavat kiinni Emeraldiin, viiltävät
jälkiään paikkoihin, joita hän ei ole aiemmin tunnistanut
omikseen.
”Mitä sinä tahdot minusta?”
Emerald sopertaa raskaasti hengittäen.
”Minäkö?” Maruk päästää
syvää, matalaa hyrinää. Susi nauraa hänelle. ”Kysymys tulisi
esittää toisin päin. Me olimme ystäviä, muistatko sitä,
Emerald? Juoksimme mättäillä, kisailimme ja piilouduimme
kallionkoloihin. Uimme kilpaa. Metsästimme. Elimme. Sinä olit minun
veljeni ja minä sinun.”
Sudenveli. Emerald
kyllä muistaa.
”Nyt minä toivon, että olisin
tappanut sinut silloin, kun minulla oli siihen mahdollisuus.”
Muistojen jonossa saapuu päivä,
jolloin Emerald kertoi suunnitelmastaan. Suden verta hänen vereensä
sekoittuneena. Hampaita ja kynsiä, eläimen ja ihmisen, merkitykset
kuroutuvat umpeen ja muovautuvat uusiksi luonnon käydessä itseään
vastaan. Yhdestä voimasta heidät oli luotu, yhdeksi he tulivat,
veri veressä.
Emerald muistaa kivun ja pelon.
Lunamielin hellät kosketukset tämän pestessä Marukin repimät
haavat. Ihmisystävän kosketus eli hänen ihollaan rumempana kuin
Marukin kynnet ja hampaat. Väärempänä. Se tahtoi hänestä
jotakin, jota hänessä ei ole koskaan ollut. Muistot juoksevat
eteenpäin, sallivat miehelle sijaa hengittää. Yhtäkkiä kaikki on
selvää.
Kuvajainen järvessä on varma.
Smaragdikorvakoru kiiltää vasten lähestyvää yötä. Emerald
nousee ylös, varmuus juoksee hänen suonissaan, veri kohisee
korvissa. Maruk kohottaa kuonoaan, eläin haistaa aikeen hänestä,
mutta tämä on myöhässä, mikään maailmassa ei enää estä
häntä.
”Sinä
olet aina pelännyt minua, etkö olekin?” Marukin sanat
juoksuttavat voimaa Emeraldin iholla. Varmuus kasvaa jokaisella
askeleella, jonka hän ottaa eläintä kohti.
”Kuvittelet yhä näkeväsi
mieleeni”, Emerald naurahtaa astuessaan lähemmäs.
”Mihin mieleen?” Maruk nauraa.
”Etkö sinä vieläkään tiedä, Emerald?”
Emerald tietää. Hän jos kuka
tietää. Hän, joka on kääntänyt ajan, tehnyt jumalat hulluiksi.
Voittanut puolelleen suurimman osan ihmiskunnasta.
”Sinä olet täältä ainoa, jonka
mieli todella on ontto.”
Suden sanat kumisevat vasten Emeraldin
rintakehää. Ne tuntuvat vain hetken. Valvova pelko on huumetta
adrenaliinille, se pakottaa Emeraldin eteenpäin. Susi valmistautuu,
suupielet paljastavat jo hampaat. Lähemmäs, lähemmäs. Emeraldin
kädet jännittyvät, lumi narskahtaa kenkien alla. Etäisyys on
riittävä. Emerald päästää itsensä irti, antaa kehon viedä.
Veli kohtaa veljen, susi ihmisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti