Prologi:
Smaragdi
Oli
legenda jumalasta muiden joukossa, pienestä hopeanhohtoisesta, joka
ei osannutkaan luoda elämää kuten muut.
Jumalasta,
joka itki kyvyttömyyttään, kunnes kyynelistä muodostui hopeinen
virta.
Virta
jatkoi kulkuaan, sen solina saavutti luotujen korvat, taivutti heidän
ruumiinsa, piirsi hennot ryppynsä iholle, kunnes tuli aika käydä
osaksi maata, sulkea silmät iäksi.
Joki
mittasi aikaa luoduille, mutta jumala se vain jatkoi itkemistään,
sillä niin kauan, kun se itki, luoduilla oli päätös, kaikki elämä
kohtasi vääjäämättömän loppunsa.
*
Sammal
on hiljaa jalkojen alla, ei paljasta kulkijaa. Sanaton sopimus,
ihmisen ja luonnon välinen. Miehen askeleet ovat pehmeät, mutta
eivät varo. Hänen, joka kulkee päättäväisyys smaragdisilmissään
ja toive sydäntään vasten lepattaen, ei tarvitse varoa. Ajan joki
juoksee valtoimenaan, mies suo siihen tietäviä silmäyksiä. Mikä
aika on häntä määrittelemään, kertomaan hänelle, milloin
vuodet alkavat piirtää uurteita, milloin maa ottaa hänet takaisin
ja kasvattaa kukkia hänen kylkiluihinsa.
Mies
puristaa kätensä nyrkkiin, kun päämäärä lähestyy. Häntä ei
pidäteltäisi. Ei aika, eivät jumalat, ei mikään niin ikuinen ja
vääristynyt. Matka taittuu nopeasti, puissa soi. Metsä on yhtä
helinää miehen kulkiessa. Se saa hymyn levittymään kalpeille
kasvoille. Kuinka kaunis onkaan hänen kotinsa, maailma, jonka hän
on saanut jalkojensa alle. Silti tulisivat jälleen kylmät tuulet,
veisivät suven pehmeyden, häätäisivät laululinnut. Sitä hän ei
sallisi. Toive lepattaa sisällä kuin linnunsiipi, räpistelee
vasten luita. Hän aikoo toteuttaa toiveensa, päästää linnun
häkistään.
Raja
tulee vastaan, mies pysähtyy. Ilma väreilee kosketuksesta, läpi ei
voi kulkea. Jumalat ovat miettineet kaiken loppuun. Asetetaan luodut
toiselle puolelle, annetaan ajan virrata vuolaana jokena heidän
luokseen, jotta he eivät voi itse päättää mistään. Mies
pudistaa päätään, korpinmustat suoruvat valahtavat olkapäille.
Jumalat eivät mahda hänelle mitään. Hän vie käden
korvanlehdelleen, irrottaa terävän, vihreänhohtoisen korun.
Smaragdi kiiltää kämmenellä.
Iltahämärä
on jo laskeutunut metsään, puiden oksat roikkuvat raskaina. Täällä
taivas ei koskaan näy. Mies vetää syvään henkeä. Ennen öljyistä
pimeyttä hän sen tekisi. On vaikeampaa aloittaa kuin lopettaa.
Kaikki on vaikeaa vain sen hetken, kun päätös on jo tehty ja mieli
ehtii epäröidä ennen kuin on liian myöhäistä. Mies puristaa
vihreää koruaan kädessään, sulkee hetkeksi silmänsä ja
kuuntelee. Luonto on kauneimmillaan ennen kuin se nukahtaa.
Sanattomasti se kannustaa miestä, kannattelee hänen toivettaan.
Mies hapuilee hetken, kunnes löytää jumalten piirtämän rajan.
Vihreän korun terävä reuna leikkaa ilmaa kuin ihoa.
Se
toimii. Se toimii sittenkin. Mies vastustaa halua henkäistä
huojennuksesta, ilosta, kaikesta siitä, minkä on sullonut sisälleen
sen pelossa, että hänen ideansa ei toimi, että jumalten luoma
jalokivi ei riko heidän rajaansa. Ilmassa on reikä, johon mies
astuu hetkeäkään empimättä. Valinta on jo tehty.
Luotujen
puolella linnut kujertavat vielä hetken ennen kuin yö laskeutuu
mustana peittona metsän ylle. Miehen jäljet ovat yhä painaumina
sammalessa. Mikään muu ei paljasta hänen koskaan saapuneen,
yrittäneen ja onnistuneen. Kun ilmaan ilmestyy jälleen reikä ja
raja rikotaan uudelleen, mies kävelee takaisin erilainen ilme
kasvoillaan. On kuin hänessä kohtaisivat varmuus ja katumus, pelko
ja inhimillisyys. Kaikki se, mitä ihminen kokee, kun tietää
ylittäneensä omat valtuutensa.
Mies
kävelee vanhoja askeliaan pitkin takaisin, astelee syvemmälle
sankkaan metsään. Pimeys on kirinyt, linnut vaienneet. Puissa
kaikuu hiljainen humina. Vain joki on lakannut virtaamasta. Mies
laskeutuu sen varrelle, vie kätensä tyhjään uomaan, jossa ajan
kyyneleet vasta hetki sitten juoksivat. Tyhjää. Ei mitään
kertomassa hänelle, että aika jatkaa kulkuaan. Pelkkä kuivunut
uoma, jonka reunoilla kasvit jatkavat itsepintaisesti kasvuaan.
Vasta
syvemmällä metsässä mies huomaa käsiensä vapisevan. Aika ei
enää juokse. Mikään ei silti tunnu muuttuneen. Kädet vapisevat,
mutta varovainen hymy on kivunnut huulille. Mitä seuraavaksi
tapahtuukin, on täysin hallinnassa. Mies tietää paikkansa.
Smaragdikorvakoru kimaltaa jälleen korvassa. Se pitää hymyn
kasvoilla. Ei mitään hätää. Metsä jatkaa huminaansa, mies
katoaa puitten väliin. Ajattomuus istuu ilmassa tehden hänen
askelistaan keveämmät kulkea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti