tiistai 10. joulukuuta 2019

Ontto mieli: luku 21


Luku 21: Uniharso

Unen reunat repeävät, kun oveen koputetaan. Marilian säpsähtää ylös ja vetää veitsen sänkynsä laidalta. Lyhty valaisee tulijan valkeat kasvot, niiden tuttuus lieventää kuristavaa tunnetta Marilianin sisällä.

Mitä sinä täällä teet?” Marilian kysyy Lunamielin laskiessa lyhtynsä pöydälle. Mies on sulkenut oven ja astunut sisälle varovainen asento läsnäoloaan anteeksipyydellen. ”Olisin voinut viiltää refleksistä kurkkusi auki.”
Minä löysin sen.”
Sen?”

Lunamiel ojentaa kättään. Smaragdikorvakoru kiiltelee lyhdyn suomassa valossa, Marilian todistaa vihreän liikkuvan korussa kuin elohopea. Esine on kaunis ja terävä, valmiina viiltämään kuten veitsi Marilianin kädessä. Marilianin katse siirtyy korusta Lunamieliin ja Lunamielista koruun.

Tämä”, Lunamiel sanoo madaltaen ääntään, ”on ratkaisu.”
Marilian miltei kieltää Lunamielia puhumasta arvoituksin, kun vihreä hohde lävistää hänen tajuntansa. Hän muistaa, kenen korvassa koru on tähän saakka kimaltanut.
Et kai tarkoita, että se olisi keino rikkoa raja?”
Emme voi olla varmoja, mutta minulla on vahva tunne siitä.”

Mahdollisuuksia on yhtä useita kuin lumikiteitä ilmassa. Ne putoavat maahan ja sulautuvat toisiinsa hitaasti, sulavat pois kevään tullessa. Oikeaa on mahdotonta löytää niiden keskeltä. Ilme Lunamielin kasvoilla kertoo Marilianille enemmän kuin koru kykenisi koskaan kertomaan. Ystävänsä pettäneen miehen ilme. Jokainen Lunamielin kasvoille piirtyvä varjo kertoo hänen tehneen jotakin sellaista, jota hän kantaisi sydämellään lopun ikäänsä.

Et kai sinä…?” Marilian empii. Lunamielin keholla ei ole verta. Se ei kerro vielä mitään, kuolema voi olla hiljainen ja merkitön, tapahtua ilmoittamatta itsestään lainkaan.
Hän on hengissä”, Lunamiel hengähtää.
Hyvä, hänelle ei saa tapahtua mitään ennen kuin ajan joki virtaa taas.”

Marilian hätkähtää äänensä kylmää sointia. Milloin hän on viimeksi tehnyt ihmishengestä yhtä kevyen omilla sanoillaan? Jossakin kyläläisten saapumisen ja Marukin kuoleman välissä hän on kuolettanut osan itsestään. Ihmishengen arvokkuus on menettänyt hohtonsa, kun kaikesta on tullut laskelmointia, pelkkää suunnittelua. Voiko puhua selviämisestä, jos empatia kuolee sen tieltä?

Miksi sinä kerroit minulle etkä Araelille ja Esebelle?”
Lunamiel kohauttaa harteitaan.
Minä tahdon sinun tietävän ensimmäisenä. Sinulle olen eniten velkaa.”
Älä puhu hulluja. Mitä sinä aiot tehdä?”
Minä aion kulkea rajalle ja kokeilla onneani. Kulkisitko kanssani? Jos olen oikeassa ja tämä koru todella on keino kääntää aika takaisin, tahdon tehdä oikean ratkaisun sinun kanssasi.”

Kylmät aallot kulkevat pitkin Marilianin selkää. Lunamielissa ei vieläkään ole ainuttakaan osaa, joka ei anoisi anteeksiantoa. Mitä Marilian päätyykään tekemään, tulee vain pakottamaan Lunamielin pahemmin polvilleen. Mies on kykenevyytensä rajoilla, Marilian näkee sen jokaisesta nykivästä, varovaisesta liikkeestä.

Marilian kävelee lähelle, tarttuu Lunamielin pakkasen puhaltamiin käsiin. Hänen lämpönsä saa Lunamielin sävähtämään.
Entä, jos sinä olet väärässä?”
Silloin olen iloinen, etten nostanut asiasta meteliä. En kerro Emeraldille koskaan nähneenikään korua ja hautaan sen toivoni mukana.”
Älä hautaa toivoasi. Vielä vaarallisempaa sinun kannaltasi olisi olla oikeassa.”
Lunamiel ei näytä yllättyneeltä. Tämä on tiennyt kaiken aikaa.
Jos sinä saat ajan käännettyä takaisin, Emerald ei tule selviämään. Hänen pelkonsa riistäytyy käsistä ja sinä olet ensimmäinen, joka joutuu kantamaan sen seuraukset. Nyt tiedämme, mihin se mies pystyy.”

Lunamiel empii. Marilian näkee, että Marukin veri lumella on painunut tämänkin verkkokalvoille.
Siitäkin huolimatta minä toivon olevani oikeassa.”
Marilian puristaa tiukemmin kättä, joka pitelee arvoitusta sisällään. Mikä tahansa totuus onkin, sitä pitävä käsi on kylmä ja tunnoton. Lunamiel on tehnyt kaikkensa. Vaikka Marilian ei kykene katsomaan miestä enää kunnolla silmiin, hän tietää Lunamielin antaneen lämpönsä pois vain yhtä tarkoitusta varten.
Mennään”, Marilian kuiskaa.

Tähtien peittämä taivas on heidän kattonsa ja kuu heidän oppaansa. Marilian näkee, kuinka Lunamielin vapaa käsi hapuilee tyhjää ilmaa heidän välillään kuin tarttuakseen Marilianin käteen. Kaiken tapahtuneen jälkeen kosketus tuntuu teeskennellyltä, mutta jokin hetken pysähtyneisyydessä saa Marilianin tarttumaan Lunamielia kädestä. Kuu valaisee hangen, hengitys höyryää, käsi puristaa kättä. He eivät ole yksin kohtaamassa sitä, mikä ei ole maan luoduille tarkoitettu.

Me emme voi mennä sinne, missä suojelijat ovat”, Marilian sanoo pysähtyen.
Kuljetaan suoraan ajan jokea pitkin.”
Jos menemme niin kauas suojelijoista, meillä ei ole toivoakaan selviytyä, jos jumalat osuvat kohdallemme.”
Meidän on luotettava tuuriimme.” Lunamielin käsi kiskoo Mariliania kohti kuivunutta jokea.
Lunamiel, ei, se on liian riskialtista. Meillä ei ole mitään, millä tappaa jumala.”
Me voimme piiloutua.”
Ketä sinä luulet huijaavasi? Jumalat ovat kasvottomia. Eivät ne meitä näkönsä turvin löydä. Ne tietävät, missä elämä vielä sykkii, ja seuraavat sitä sokeina ja kuuroina millekään muulle. Jumalat eivät ole sellaisia kuin sinä kuvittelet.”
Minä olen nähnyt ne. Olen myös nähnyt, kuinka ihmiset uhraavat itsensä niiden edessä.”

Marilian vetää kätensä kosketuksesta.
Älä puhu tuollaisia! Aivan kuin minä muka antaisin ainoankaan ihmisen mennä vapaasta tahdostaan sen jälkeen, mitä olemme joutuneet todistamaan viimeaikoina.”
Yritäpä tilaisuuden tullen estää minua puolustamasta sinua.”
Sinä? Minua?” Marilian ei voi estää kevyttä naurahdusta pakenemasta huuliltaan. ”Näitkö varmasti, kun metsästin? Kuinka hitaaksi sinä minut kuvittelet?”
Minä olen kenties elänyt viisikymmentä vuotta kylässä, mutta alituisesti Emeraldin seurassa. Hänen seurassaan refleksit kehittyvät äärimmilleen.”

Syvä huokaus. Kuu on kalpea, metsä kylmä. Lunamielin ilme on niin totinen, ettei Marilian kykene olemaan nauramatta. Laulumainen nauru juoksee ulos värittämään valkeaan lumeen ja kuun piirtämiin syviin varjoihin hukkuvaa metsää.

Seisommeko me tosissamme koko todellisuuden kohtalon määrittävä esine hallussamme riitelemässä siitä, kummalla meistä on nopeammat refleksit?”
Marilianin välitön nauru tarttuu Lunamieliin. Ensin miehen kulmat kaartuvat epäuskosta, sitten ilme raukeaa ja tämä puhkeaa kullankeltaiseen nauruunsa.
Miten olemmekin päätyneet tällaiseen pisteeseen.” Lunamiel kääntyy kannoillaan ja lähtee astelemaan kohti ajan kuivunutta jokea. ”Tähän suuntaan, Marilian. Siitä en suostu enää keskustelemaan.”

Joenpenkalla on liukasta, Marilian tarttuu uudelleen Lunamielia kädestä. Maisema pysyy samanlaisena, jumalat loivat rajan täysin havaitsemattomaksi. Luotujen ei ole tarkoitus ymmärtää siitä mitään. Marilianin ajatukset hapuilevat jälleen jumalten ajatuksia ja toiveita, jumaluutta sellaisena kuin se oli ennen ajan kääntymistä. Pyhyyttä oli jokaisessa kävyssä ja syksyn punertamassa lehdessä, koska kaikki oli luojien luomaa, osa kaikkeutta. Kun raja vihdoin tulee vastaan ja he kävelevät sitä päin, Marilian lähettää rukouksen jo menetetyille jumalille. Antakaa kaiken selvitä. Antakaa meidän palauttaa teidän loistonne.

Vaikka maisema jatkuu ja joki näyttäisi kulkevan eteenpäin, ilmassa on väreilevä raja. Sitä ei voi ohittaa, kaikki oleva lakkaa siihen. Metsä näkyy jatkuvan sen taakse, vain ilman väreily paljastaa kuvan illuusioksi. Marilian koskettaa rajaa sormillaan, synnyttää aaltoja siihen kuin järven pintaan. Lunamiel pitelee Emeraldin korua vapisevin käsin ja ojentaa sitä kohti rajaa. Korvia raastava ääni saa miehen perääntymään taaemmas, vetämään Marilianin taakseen.

Pieni, vaivalloisesti raahustava olento halkaisee rajan. Marilian ehtii nähdä jotakin tummaa halkeaman takana, siinä todellisuudessa, joihin heidän olisi päästävä tekemällä ilmaan reikä. Olennon keho on kuin luuta, jonka päälle on kiristetty valkeaa, vahamaista nahkaa. Ei kasvoja lainkaan, pelkät päästä taivasta kohti kohoavat piikit. Jumala ojentaa pitkiä sormiaan, napsuttaa niitä yhteen. Marilian ei kykene liikkumaan, hänen refleksinsä on tuuditettu uneen. Lunamiel hänen edessään toimii ennen kuin hän ehtii edes avata suunsa. Lunamiel työntyy päin rajaa, viiltää smaragdilla repeämän keskelle tasaisesti värisevää ilmaa. Lunamiel vetää Marilianin perässään, jumalolennon kynnet ehtivät napsahtaa heidän takanaan ennen kuin raja sulkeutuu ja nielee heidät sisäänsä.

Marilianin sydän hakkaa holtittomasti. Lunamiel vetää hänet aivan liki itseensä, puristaa tiukasti eikä päästä irti, vaikka Marilian pyristelee. Molempien kehot ovat kylmät, mutta lämpö syntyy heidän välilleen. Marilian kietoo vapisten kätensä Lunamielin ympärille ja rutistaa. He tekivät sen. Smaragdi leikkasi ilman rikki. Marilian haukkoo henkeään Lunamielin rintaa vasten, puristaa yhä tiukemmin kiinni.

Kun Marilian kohottaa katseensa kohdatakseen Lunamielin kullanruskeat silmät, mies painaa kiihkeän suudelman hänen huulilleen. Marilian sallii kosketuksen jäädä, viipyillä ihollaan vielä hetken. Sitten hän kietaisee itsensä irti.

Ei vielä”, Marilian kuiskaa.
Lunamiel jää tuijottamaan häntä kuin aurinkoa, jotakin, joka häikäisee, mutta lämmittää hänen kylmän voittamaa ruumistaan.
Myöhemmin, Lunamiel. Meidän täytyy ratkaista tämä ensin.”
Marilian lähettää mielessään rukouksen siitä, että suojelijat saisivat luotujen puolelle karanneen jumalan kiinni. Yhdenkään uuden ihmisen ei enää tarvitse elää pois hiertyvän mielen kanssa.

Kun Marilian irtautuu Lunamielista ja katselee ympärilleen, hän näkee hetken pelkkää mustaa ja tummansinistä metsää silmänkantamattomiin. Puista roikkuu helmiä ja nauhoja yhtä lailla kuin naavaakin. Kaikki on kiedottu tummaan unensineen. On kuin metsän yllä lepäisi lumous, joka odottaa rikkojaansa, säilyttää kaiken muuttumattomana unen alla.

Kaikki on hengetöntä”, Marilian kuiskaa kuullen äänensä resonoivan jokaisesta hämähäkinseitistä, maassa makaavasta kivestä. ”Tunnetko sinä sen?”
Lunamiel ei vastaa. Mies tuijottaa jotakin silmät suurina.
Marilian kääntyy katsomaan, mikä äärettömässä sinessä on kiinnittänyt Lunamielin huomion. Maassa istuu hopeaselkäinen olento, jonka pitkät hiukset valuvat kyljille kuin puroon heijastunut kuunvalo. Hän istuu keskellä jokea hopeiset kyyneleet valtoimenaan virraten. Legendan kuva piirtyy todeksi Marilianin silmien edessä. Hän katselee uniharson keskellä istuvaa aikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti