Luku
21: Uniharso
Unen reunat repeävät, kun oveen
koputetaan. Marilian säpsähtää ylös ja vetää veitsen sänkynsä
laidalta. Lyhty valaisee tulijan valkeat kasvot, niiden tuttuus
lieventää kuristavaa tunnetta Marilianin sisällä.
”Mitä sinä täällä teet?”
Marilian kysyy Lunamielin laskiessa lyhtynsä pöydälle. Mies on
sulkenut oven ja astunut sisälle varovainen asento läsnäoloaan
anteeksipyydellen. ”Olisin voinut viiltää refleksistä kurkkusi
auki.”
”Minä löysin sen.”
”Sen?”
Lunamiel ojentaa kättään.
Smaragdikorvakoru kiiltelee lyhdyn suomassa valossa, Marilian
todistaa vihreän liikkuvan korussa kuin elohopea. Esine on kaunis ja
terävä, valmiina viiltämään kuten veitsi Marilianin kädessä.
Marilianin katse siirtyy korusta Lunamieliin ja Lunamielista koruun.
”Tämä”, Lunamiel sanoo madaltaen
ääntään, ”on ratkaisu.”
Marilian miltei kieltää Lunamielia
puhumasta arvoituksin, kun vihreä hohde lävistää hänen
tajuntansa. Hän muistaa, kenen korvassa koru on tähän saakka
kimaltanut.
”Et kai tarkoita, että se olisi
keino rikkoa raja?”
”Emme voi olla varmoja, mutta
minulla on vahva tunne siitä.”
Mahdollisuuksia on yhtä useita kuin
lumikiteitä ilmassa. Ne putoavat maahan ja sulautuvat toisiinsa
hitaasti, sulavat pois kevään tullessa. Oikeaa on mahdotonta löytää
niiden keskeltä. Ilme Lunamielin kasvoilla kertoo Marilianille
enemmän kuin koru kykenisi koskaan kertomaan. Ystävänsä pettäneen
miehen ilme. Jokainen Lunamielin kasvoille piirtyvä varjo kertoo
hänen tehneen jotakin sellaista, jota hän kantaisi sydämellään
lopun ikäänsä.
”Et kai sinä…?” Marilian empii.
Lunamielin keholla ei ole verta. Se ei kerro vielä mitään, kuolema
voi olla hiljainen ja merkitön, tapahtua ilmoittamatta itsestään
lainkaan.
”Hän on hengissä”, Lunamiel
hengähtää.
”Hyvä, hänelle ei saa tapahtua
mitään ennen kuin ajan joki virtaa taas.”
Marilian hätkähtää äänensä
kylmää sointia. Milloin hän on viimeksi tehnyt ihmishengestä yhtä
kevyen omilla sanoillaan? Jossakin kyläläisten saapumisen ja
Marukin kuoleman välissä hän on kuolettanut osan itsestään.
Ihmishengen arvokkuus on menettänyt hohtonsa, kun kaikesta on tullut
laskelmointia, pelkkää suunnittelua. Voiko puhua selviämisestä,
jos empatia kuolee sen tieltä?
”Miksi sinä kerroit minulle etkä
Araelille ja Esebelle?”
Lunamiel kohauttaa harteitaan.
”Minä tahdon sinun tietävän
ensimmäisenä. Sinulle olen eniten velkaa.”
”Älä puhu hulluja. Mitä sinä
aiot tehdä?”
”Minä aion kulkea rajalle ja
kokeilla onneani. Kulkisitko kanssani? Jos olen oikeassa ja tämä
koru todella on keino kääntää aika takaisin, tahdon tehdä oikean
ratkaisun sinun kanssasi.”
Kylmät aallot kulkevat pitkin
Marilianin selkää. Lunamielissa ei vieläkään ole ainuttakaan
osaa, joka ei anoisi anteeksiantoa. Mitä Marilian päätyykään
tekemään, tulee vain pakottamaan Lunamielin pahemmin polvilleen.
Mies on kykenevyytensä rajoilla, Marilian näkee sen jokaisesta
nykivästä, varovaisesta liikkeestä.
Marilian kävelee lähelle, tarttuu
Lunamielin pakkasen puhaltamiin käsiin. Hänen lämpönsä saa
Lunamielin sävähtämään.
”Entä, jos sinä olet väärässä?”
”Silloin olen iloinen, etten
nostanut asiasta meteliä. En kerro Emeraldille koskaan nähneenikään
korua ja hautaan sen toivoni mukana.”
”Älä hautaa toivoasi. Vielä
vaarallisempaa sinun kannaltasi olisi olla oikeassa.”
Lunamiel ei näytä yllättyneeltä.
Tämä on tiennyt kaiken aikaa.
”Jos sinä saat ajan käännettyä
takaisin, Emerald ei tule selviämään. Hänen pelkonsa riistäytyy
käsistä ja sinä olet ensimmäinen, joka joutuu kantamaan sen
seuraukset. Nyt tiedämme, mihin se mies pystyy.”
Lunamiel empii. Marilian näkee, että
Marukin veri lumella on painunut tämänkin verkkokalvoille.
”Siitäkin huolimatta minä toivon
olevani oikeassa.”
Marilian puristaa tiukemmin kättä,
joka pitelee arvoitusta sisällään. Mikä tahansa totuus onkin,
sitä pitävä käsi on kylmä ja tunnoton. Lunamiel on tehnyt
kaikkensa. Vaikka Marilian ei kykene katsomaan miestä enää
kunnolla silmiin, hän tietää Lunamielin antaneen lämpönsä pois
vain yhtä tarkoitusta varten.
”Mennään”, Marilian kuiskaa.
Tähtien peittämä taivas on heidän
kattonsa ja kuu heidän oppaansa. Marilian näkee, kuinka Lunamielin
vapaa käsi hapuilee tyhjää ilmaa heidän välillään kuin
tarttuakseen Marilianin käteen. Kaiken tapahtuneen jälkeen kosketus
tuntuu teeskennellyltä, mutta jokin hetken pysähtyneisyydessä saa
Marilianin tarttumaan Lunamielia kädestä. Kuu valaisee hangen,
hengitys höyryää, käsi puristaa kättä. He eivät ole yksin
kohtaamassa sitä, mikä ei ole maan luoduille tarkoitettu.
”Me emme voi mennä sinne, missä
suojelijat ovat”, Marilian sanoo pysähtyen.
”Kuljetaan suoraan ajan jokea
pitkin.”
”Jos menemme niin kauas
suojelijoista, meillä ei ole toivoakaan selviytyä, jos jumalat
osuvat kohdallemme.”
”Meidän on luotettava tuuriimme.”
Lunamielin käsi kiskoo Mariliania kohti kuivunutta jokea.
”Lunamiel, ei, se on liian
riskialtista. Meillä ei ole mitään, millä tappaa jumala.”
”Me voimme piiloutua.”
”Ketä sinä luulet huijaavasi?
Jumalat ovat kasvottomia. Eivät ne meitä näkönsä turvin löydä.
Ne tietävät, missä elämä vielä sykkii, ja seuraavat sitä
sokeina ja kuuroina millekään muulle. Jumalat eivät ole sellaisia
kuin sinä kuvittelet.”
”Minä olen nähnyt ne. Olen myös
nähnyt, kuinka ihmiset uhraavat itsensä niiden edessä.”
Marilian vetää kätensä
kosketuksesta.
”Älä puhu tuollaisia! Aivan kuin
minä muka antaisin ainoankaan ihmisen mennä vapaasta tahdostaan sen
jälkeen, mitä olemme joutuneet todistamaan viimeaikoina.”
”Yritäpä tilaisuuden tullen estää
minua puolustamasta sinua.”
”Sinä? Minua?” Marilian ei voi
estää kevyttä naurahdusta pakenemasta huuliltaan. ”Näitkö
varmasti, kun metsästin? Kuinka hitaaksi sinä minut kuvittelet?”
”Minä olen kenties elänyt
viisikymmentä vuotta kylässä, mutta alituisesti Emeraldin
seurassa. Hänen seurassaan refleksit kehittyvät äärimmilleen.”
Syvä huokaus. Kuu on kalpea, metsä
kylmä. Lunamielin ilme on niin totinen, ettei Marilian kykene
olemaan nauramatta. Laulumainen nauru juoksee ulos värittämään
valkeaan lumeen ja kuun piirtämiin syviin varjoihin hukkuvaa metsää.
”Seisommeko me tosissamme koko
todellisuuden kohtalon määrittävä esine hallussamme riitelemässä
siitä, kummalla meistä on nopeammat refleksit?”
Marilianin välitön nauru tarttuu
Lunamieliin. Ensin miehen kulmat kaartuvat epäuskosta, sitten ilme
raukeaa ja tämä puhkeaa kullankeltaiseen nauruunsa.
”Miten olemmekin päätyneet
tällaiseen pisteeseen.” Lunamiel kääntyy kannoillaan ja lähtee
astelemaan kohti ajan kuivunutta jokea. ”Tähän suuntaan,
Marilian. Siitä en suostu enää keskustelemaan.”
Joenpenkalla on liukasta, Marilian
tarttuu uudelleen Lunamielia kädestä. Maisema pysyy samanlaisena,
jumalat loivat rajan täysin havaitsemattomaksi. Luotujen ei ole
tarkoitus ymmärtää siitä mitään. Marilianin ajatukset
hapuilevat jälleen jumalten ajatuksia ja toiveita, jumaluutta
sellaisena kuin se oli ennen ajan kääntymistä. Pyhyyttä oli
jokaisessa kävyssä ja syksyn punertamassa lehdessä, koska kaikki
oli luojien luomaa, osa kaikkeutta. Kun raja vihdoin tulee vastaan ja
he kävelevät sitä päin, Marilian lähettää rukouksen jo
menetetyille jumalille. Antakaa kaiken selvitä. Antakaa meidän
palauttaa teidän loistonne.
Vaikka maisema jatkuu ja joki
näyttäisi kulkevan eteenpäin, ilmassa on väreilevä raja. Sitä
ei voi ohittaa, kaikki oleva lakkaa siihen. Metsä näkyy jatkuvan
sen taakse, vain ilman väreily paljastaa kuvan illuusioksi. Marilian
koskettaa rajaa sormillaan, synnyttää aaltoja siihen kuin järven
pintaan. Lunamiel pitelee Emeraldin korua vapisevin käsin ja ojentaa
sitä kohti rajaa. Korvia raastava ääni saa miehen perääntymään
taaemmas, vetämään Marilianin taakseen.
Pieni, vaivalloisesti raahustava
olento halkaisee rajan. Marilian ehtii nähdä jotakin tummaa
halkeaman takana, siinä todellisuudessa, joihin heidän olisi
päästävä tekemällä ilmaan reikä. Olennon keho on kuin luuta,
jonka päälle on kiristetty valkeaa, vahamaista nahkaa. Ei kasvoja
lainkaan, pelkät päästä taivasta kohti kohoavat piikit. Jumala
ojentaa pitkiä sormiaan, napsuttaa niitä yhteen. Marilian ei kykene
liikkumaan, hänen refleksinsä on tuuditettu uneen. Lunamiel hänen
edessään toimii ennen kuin hän ehtii edes avata suunsa. Lunamiel
työntyy päin rajaa, viiltää smaragdilla repeämän keskelle
tasaisesti värisevää ilmaa. Lunamiel vetää Marilianin perässään,
jumalolennon kynnet ehtivät napsahtaa heidän takanaan ennen kuin
raja sulkeutuu ja nielee heidät sisäänsä.
Marilianin sydän hakkaa
holtittomasti. Lunamiel vetää hänet aivan liki itseensä, puristaa
tiukasti eikä päästä irti, vaikka Marilian pyristelee. Molempien
kehot ovat kylmät, mutta lämpö syntyy heidän välilleen. Marilian
kietoo vapisten kätensä Lunamielin ympärille ja rutistaa. He
tekivät sen. Smaragdi leikkasi ilman rikki. Marilian haukkoo
henkeään Lunamielin rintaa vasten, puristaa yhä tiukemmin kiinni.
Kun Marilian kohottaa katseensa
kohdatakseen Lunamielin kullanruskeat silmät, mies painaa kiihkeän
suudelman hänen huulilleen. Marilian sallii kosketuksen jäädä,
viipyillä ihollaan vielä hetken. Sitten hän kietaisee itsensä
irti.
”Ei vielä”, Marilian kuiskaa.
Lunamiel jää tuijottamaan häntä
kuin aurinkoa, jotakin, joka häikäisee, mutta lämmittää hänen
kylmän voittamaa ruumistaan.
”Myöhemmin, Lunamiel. Meidän
täytyy ratkaista tämä ensin.”
Marilian lähettää mielessään
rukouksen siitä, että suojelijat saisivat luotujen puolelle
karanneen jumalan kiinni. Yhdenkään uuden ihmisen ei enää
tarvitse elää pois hiertyvän mielen kanssa.
Kun Marilian irtautuu Lunamielista ja
katselee ympärilleen, hän näkee hetken pelkkää mustaa ja
tummansinistä metsää silmänkantamattomiin. Puista roikkuu helmiä
ja nauhoja yhtä lailla kuin naavaakin. Kaikki on kiedottu tummaan
unensineen. On kuin metsän yllä lepäisi lumous, joka odottaa
rikkojaansa, säilyttää kaiken muuttumattomana unen alla.
”Kaikki on hengetöntä”, Marilian
kuiskaa kuullen äänensä resonoivan jokaisesta hämähäkinseitistä,
maassa makaavasta kivestä. ”Tunnetko sinä sen?”
Lunamiel ei vastaa. Mies tuijottaa
jotakin silmät suurina.
Marilian kääntyy katsomaan, mikä
äärettömässä sinessä on kiinnittänyt Lunamielin huomion.
Maassa istuu hopeaselkäinen olento, jonka pitkät hiukset valuvat
kyljille kuin puroon heijastunut kuunvalo. Hän istuu keskellä jokea
hopeiset kyyneleet valtoimenaan virraten. Legendan kuva piirtyy
todeksi Marilianin silmien edessä. Hän katselee uniharson keskellä
istuvaa aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti