Luku
14: Kuolevat jumalat
”Ei”, Marilian sanoo pudistaen
päätään niin voimakkaasti, että mustat letit keinuvat puolelta
toiselle. ”Minä en anna sinun tehdä mitään niin vaarallista.”
”Epäilen, että se on ainoa keino
saada Emerald uskomaan, että olen tosissani enkä aio muuttaa
mieltäni.”
”Sanooko hän kirjeessään
selkeästi, ettei hän usko sinua?”
”Hän ilmaisee olevansa erittäin
suuttunut siitä, että ylipäätään uskallan ehdottaa jotakin
sellaista kuin projektin lopettaminen. Hän pilkkaa ehdotustani ja
kuvittelee tietävänsä, että palaan aivan pian takaisin hänen
luokseen.”
Marilian vaihtaa katseita johtajien
kanssa. Eseben ilme on tyyni, Hiiran otsa rypistynyt. Vain Arael
osoittaa kiinnostusta Lunamielin sanoihin.
”Kerrataanpa hieman”, Arael sanoo
piirtäen käsillään ilmaan. ”Sinä tahdot tappaa jonkun
jumalista siten, että saat lähetettyä Emeraldille jonkin tämän
ruumiinosista osoituksena siitä, että olet lähtenyt häntä
vastaan? Tarkalleen ottaen miten sellainen toimi edistäisi
päämäärääsi?”
”Saat sen kuulostamaan paljon
dramaattisemmalta kuin ajattelin. Raaja olisi todiste
osallisuudestani. Sotasaalis. Emerald ymmärtäisi, mitä tarkoitan
sillä.”
”Suunnitelmassasi ei ole vaaraa, jos
et itse osallistu tapahtumaan. Jumalia tapetaan päivittäin.”
”Arael!” Marilian parahtaa.
”Ajatus jumalan raajan lähettämisestä on… on…” Ensimmäistä
kertaa pitkään aikaan Marilianin sanat jäävät kiinni kurkkuun.
”Jumalia tapetaan joka päivä. Se
on välttämätöntä.” Araelin silmissä on ehdoton katse.
Marilian huokaisee syvään. Siitä huolimatta, että hänen
sisarensa on jo menettänyt itsensä miltei kokonaan jumalalle,
ajatus jumalista pahantekijöinä, riivaajina, jotka ansaitsisivat
tulla surmatuksi, on liikaa kestettäväksi. Jumalat ovat olentoja,
joille poltetaan suitsukkeita ja uhrataan palanen ruokaa nuotion
liekkeihin toistaen mielessään rukousta. Marilianin sydäntä
särkee jo se, että tavat ovat kuolleet hädän tieltä. Pian kukaan
ei muistaisi jumalia minään muuna kuin vitsauksina.
”Hyvä on”, Marilian huokaa.
”Kunhan Lunamiel ei osallistu tapahtumaan. Hänellä ei ole
suojelijan koulutusta.”
”Entä, jos haluan osallistua?”
”Haluatko sinä päätyä sisältä
ontoksi? Anna mennä vain, jos se on käsityksesi ihanteellisesta
elämästä.”
”Minun täytyy saada Emerald
uskomaan, että –”
”Aina vain Emerald!” Marilianin
ääni kohoaa korkeammalle kuin hän oli ajatellut. Johtajien katseet
keskittyvät häneen. ”Sinä annat hänen ohjata itseäsi myös
silloin, kun pyrit irrottautumaan hänestä. Minä luovutan. Hän on
joka tapauksessa syönyt sinut pahemmin sisältä kuin yksikään
jumala koskaan pystyisi.”
Marilian nostaa kätensä ilmaan ja
kävelee rivakoin askelin pois paikalta. Lunamiel jääköön
pohtimaan sitä, tahtooko pyhän olennon riivaamaksi vai kenties
eteenpäin elämässään. Marilian ei ryhdy kenenkään
lapsenvahdiksi. Turhautuessaan hän kävelee kohti korkealle kohoavaa
kalliota, jolla vietti viimeyön kuunnellen Lunamielin itkua kuin
tuutulaulua ja pitäen miestä lähellään ilman ajatustakaan
mistään muusta. Kallio ilkkuu hänelle, mutta hän kiipeää silti
kohti sen huippua.
”Et kai vain pakene jotakin, rohkea
tyttö?” Matala, raastava ääni. Marilian hätkähtää, juoksee
polkua pitkin takaisin mättäille. Valkea susi seisoo hänen
edessään kallistaen päätään.
”Maruk”, Marilian henkäisee.
”Metsässä on kehitteillä
melkoinen näytelmä”, Maruk murahtaa. ”Tehän käyttäydytte
mielettömämmin kuin ne, jotka todella ovat ontossa tilassa.”
”Minä…” Suden edessä Marilian
on sanaton, riisuttu, sisimmässään täysin paljas.
Maruk astuu lähemmäs, huiskauttaa
hännällään Marilianin kylkeä. Pelko kutittelee sisintä,
Marilian huomaa vapisevansa.
”Mitä meille kaikille on
tapahtumassa?” Marilian kuiskaa tuskin kuultavalla äänellä.
”Sinä pidät kylänjohtajasta, etkö
pidäkin?” Maruk sivuuttaa kysymyksen kysymyksellä.
”Minä haluan, että hän pitää
minusta. Sillä tavalla hän pääsee kauemmas sen myrkyllisen miehen
otteesta ja on hyödyllisempi meille kaikille.”
”Mutta olet silti peloissasi.”
Marilian nyökkää. Värisevin käsin
hän ei voi väittää mitään muuta, vaikka tahtoisi.
Talven kaiku kiertelee ilmassa, enää
ei menisi kauaa lumen tuloon. Luonto kulkee ja elää, vaikka aika on
pysähtynyt luoduille. Marilian ei tiedä, mitä tekisi, jos
luontokin pettäisi hänet kuten jumalat ja osa ihmisistä ovat jo
tehneet.
Huokaisten Marilian istuutuu mättäälle
ja ryhtyy sukimaan hiuksiaan. Maruk kiertelee häntä yhä häntäänsä
huiskien.
”Kunpa Ruda olisi yhä…”
Marilian ei voi sanoa elossa. Hänen sisarensa hengittää
edelleen. ”Kunpa Ruda olisi nyt tässä.”
”Minun sijastani?”
”Ei, vaan ylipäätään. Hän
osaisi sanoa, mitä minun tulee tehdä.”
”Oletko ajatellut, että voit olla
myös tekemättä? Yhden ihmisen harteille ei maailman paino asetu.”
”Ellei kyseessä ole Emerald. Tämä
kaikki tapahtuu hänen vuokseen.”
Marilian hätkähtää ja nousee
hetkessä takaisin jaloilleen. Silmissä kiiltää, hän muistaa
jälleen.
”Siitä minun pitikin puhua sinun
kanssasi!”
”Minä kuulin jo”, Maruk tiputtaa.
”Pikkulinnut kertoivat.”
Marilianin onnistuu hymähtää.
”En tahdo pyytää palveluksia enkä
käyttää ketään yhteiseen hyvään. Sinä olet yksilö, elävä
olento, ja minä kunnioitan sinua kuten kuka tahansa muukin metsän
elävä. Kerro minulle, onko mitään, mitä sinä voisit tehdä
ajaaksesi Emeraldin niin nurkkaan, että tämä tahtoisi jälleen
palauttaa ajan ennalleen.”
Maruk kohottaa kuonoaan. Marilian on
elänyt eläinten kanssa koko ikänsä, suden ilmeitä on miltei yhtä
helppo arvioida kuin ihmisenkin. Kun Maruk pian irvistää, paljastaa
hampaansa, Marilian on jo nähnyt sen ennalta.
”Ei, minä epäilen, että ei ole”,
Maruk murahtaa, ”Emerald ei nimittäin toimi kuten te muut. Hän ei
ole huijattavissa.”
”Sinä olet ollut hänen ystävänsä.
Emerald tekee vain sellaisia asioita, joita tahtoo. Etkö muistaisi
jotakin sellaista, joka voisi saada hänet haluamaan muutosta?”
”Mikään, mitä minä voin tehdä,
ei aja häntä siihen suuntaan. Päin vastoin. Koko aikahulluus on
osittain hänen keinonsa näyttää oma ylivertaisuutensa minuun
verrattuna.”
Marilian sihahtaa.
”Aivan kuin sinua kiinnostaisi olla
häntä parempi.”
”Kilpailuasetelmat elävätkin vain
hänen päässään.”
Marilian vie kädet hiuksiinsa, haroo
paksua, monikerroksista tukkaansa, mutta senkään alta hän ei löydä
vastauksia. Ajatukset ovat vaiti. Hermostunut askellus pysähtyy
vasta, kun Maruk pyyhkäisee kevyesti hännällään hänen kehoaan
ja kohottaa keltaisen katseensa.
”On olemassa asioita, joille emme
suoraan voi mitään”, Maruk sanoo aivan kuin huokaisten. ”Joskus
ne täytyy vain hyväksyä.”
”Niinkö sinä teit silloin, kun
jäit tänne ja Emerald lähti? Lunamiel kertoi minulle.”
”Minä tiedän, että Emerald palaa
vielä. Jos korviini kantautunut Lunamielin suunnitelma toteutuu ja
hän lähettää jumalan raajan todisteeksi uudesta kannastaan, pelko
ajaa Emeraldin kotiin.”
”Sinä et siis aio osallistua
suunnitelmaan?”
”Minulle ei ole siinä roolia.”
Kun Marilianin ilme alkaa murtua, Maruk lisää verkkaisesti: ”Mutta
se ei tarkoita, ettenkö puhuisi Emeraldille sitten, kun hän
ilmaantuu tänne.”
Marilian ei voi muuta kuin nyökkäillä.
Tilanteen raskaus on käynyt istumaan hänen ylleen. Mitä useamman
ihmisen hän näkisi kaivautuvan mieleltään ontoksi, sitä
raskaammaksi hänen taakkansa kävisi. Hän kantaa sitä niidenkin
puolesta, jotka ovat tilanteen aiheuttaneet.
”Vaikka tämä näyttää nyt
epätoivoiselta, se ei tarkoita, etteikö tilanne voisi muuttua”,
Maruk sanoo hiljaa istuutuen Marilianin vierelle. Istuessaankin suden
pää on korkemmalla kuin Marilianin. ”Sinulla on nyt Lunamiel
täysin käytössäsi, aivan kuten halusit.”
Marilian on poimivinaan piikin suden
puheessa.
”Ehdin myöhemminkin itkeä sitä,
kuinka moraalittomia valintoja olen tehnyt tämän sotkun
korjaamiseksi. Jos pääsen Lunamielin kautta vaikuttamaan
Emeraldiin, teen sen.”
”Kukapa tässä maailmassa puhtaana
säilyisi. Sinä toimit, toisin kuin usea muu – minä mukaan
lukien. Maailma tarvitsee toimijoitaan.”
Syvä huokaus pakenee Marilianista.
Hän vie kätensä Marukin turkille, painautuu hetkeksi eläintä
vasten kuin toista ihmistä. Pelko hukkuu eläimen voimakkaaseen
tuoksuun, tämän karheaan turkkiin. Kun Marilian päästää irti,
hän tietää, että hänen on palattava Lunamielin luo ja
selvitettävä tilanne.
”Olen pahoillani”, Marilian
kuiskaa.
”Et minulle. Ne, keiltä haluat
pyytää anteeksi, ovat muualla.”
Marilian tuijottaa Marukia sanomatta
mitään.
”Riennä jo. Rohkeuttasi ja
sanavalmiuttasi kaivataan.”
”Kiitos, Maruk”, Marilian sanoo
hiljaa ennen kuin lähtee juoksemaan takaisin johtajien luo.
Iltahämärä on jo hiipinyt metsään,
Marilian nojaa jalkojensa kykyyn tunnistaa maa allaan pimeämmälläkin.
Mättäät ja kasvit ovat sinen peittämät, kun Marilian löytää
Lunamielin istumassa muutamia metrejä kauempana paikasta, johon
Marilian hänet jätti. Lunamielin vieressä on pieni lampi, jonka
kirkasta pintaa mies huljuttelee sormillaan. Tunnistamaton esine
miehen oikealla puolella ei heti kerro Marilianille nimeään. Kun
Marilian vihdoin ymmärtää, mikä se on, hän vie molemmat kädet
suulleen.
”Onko se…”
”Tänään rajalla tapetun jumalan
käsi.” Lunamiel kohottaa katseensa lammesta ja heilauttaa
epämääräistä kättä Marilianille.
”Olitko sinä mukana?”
”Se oli yllättävän helppoa”,
Lunamiel naurahtaa. ”Niitä olentoja oppii vihaamaan, kun näkee,
mihin ne pystyvät.”
”Sinäkö irrotit käden
jumalalta?”
”En suinkaan”, Lunamiel hymyilee,
”suojelijat sen tekivät, kun saivat olennon tapettua. Tällä
kertaa se ei muuttunut nestemäiseksi. Se oli pienempi kuin se, jonka
minä kohtasin.”
Marilian tuijottaa miestä kuin ei
enää tietäisi lainkaan, kuka häntä katsoo takaisin
kullanruskeilla silmillään. Hymy Lunamielin kasvoilla on liian
tasainen, mies tuntuu irrottaneen itsestään hetkeksi kyetäkseen
tekemään kaiken tämän.
”Mielessäsi ei ole jumalaa, joten
kaikki hyvin”, Marilian huokaa jaksamatta edes huutaa miehelle.
”Aivan. Nyt minun pitää vain
lähettää tämä groteski ilmestys pienen kirjelappusen mukana
Emeraldille.” Lunamielin äänessä on sellaista ylimielisyyttä,
kyläläisen sieluun kiinnittynyttä paremmuudentuntoa, että
Marilian tuntee jonkin sisällään kärähtävän. Jokin kirkkaasti
palanut palaa karrelle, eikä Marilian voi tehdä mitään estääkseen
sitä.
”Kuvittelitko, että todella
sanoisin noin? ’Kaikki hyvin?’ Ei, Lunamiel, mikään ei
ole hyvin niin kauan, kun tätä tapahtuu”, Marilian aloittaa
osoittaen vääristynyttä kättä. ”Me ihmiset tapamme luojiamme
ja ne syövät meidän mielemme – kerro minulle, että
inhimillisyyttä on yhä jäljellä tässä maailmassa, edes jossakin
mieltemme pohjilla. Että kaikki tämä ei ole pelkkää
vääntyilevää, sulaa ja kuumaa hulluutta, joka polttaa meitä
hajalle sieltä, minne kenenkään käsi ei ylety parantamaan. Me
olemme kaikki menettäneet mielemme, tavalla tai toisella.”
Koko keho vapisee, Marilian tuntee
äärensä selkeämmin kuin koskaan. Marukin sanat kaikuvat hänen
mielessään. Mitään ei olisi tehtävissä. Ei vielä. Kaikki
riippuu yhden ehdottoman mielen oikuista. Marilianin mieli ei taivu
pitemmälle, hän ei keksi enää mitään, jolla saada Emerald
ohjailtua muuttamaan ajan joen suunta takaisin entiselleen.
Marilian lysähtää Lunamielin
vierelle. Hetken hänen katseensa harhailee, mutta Lunamielin silmät
saavat hänet kiinni.
”Marilian, milloin viimeksi sinä
istuit alas ja sallit itsesi itkeä?”
Marilianin silmät seisovat päässä.
Hän yrittää ojentaa kättään koskettaakseen Lunamielia,
tehdäkseen mitä tahansa kiinnittääkseen itsensä hetkeen, mutta
kyyneleet purkautuvat luvatta voimakkaana putouksena. Hartiat
vapisevat, mutta Lunamiel on jo siinä, kuljettamassa siroja käsiään
hänen ympärilleen. Marilian antaa itsensä pideltäväksi, itku
juoksee ulos. Kun Marilian tiedostaa kehonsa ääret seuraavan
kerran, Lunamiel pitää tiukasti hänestä kiinni.
Lunamielin sydämen pamppailu tuntuu
Marilianin ohimoa vasten, niin lähellä hän on miehen elämän
lähdettä, ruumiissa sykkivää elämää. Hän ei tahdo nousta, ei
kuivata kasvojaan, ei kerätä ylpeyttään ja haudata multaan
kaikkea sitä, jonka on juuri päästänyt itsesään ulos.
Lunamielin käsi sipoo Marilianin hiuksia, hän sallii itsensä
tuudittautua kosketukseen, jolla ei ole sen suurempaa merkitystä. Se
ei tee hänestä ketään tai vie häneltä mitään, se on vain
kosketus, eikä häntä ole pidelty sitten isosiskon sairastumisen.
Kosketus pitää hänet kiinni itsessään, sallii hänen levätä
hetken.
Marilian on aikeissa avata suunsa
pyytääkseen anteeksi, kun Lunamiel silittää hänen olkaansa ja
tilanteen absurdius leviää hänen ruumiiseensa ravistelevana
ymmärryksenä. Hänen ei tarvitse pyytää anteeksi sitä, ettei
kykene kantamaan kaiken painoa vuosikymmeniä. Kyyneleet ovat
tippuneet eivätkä ne pyytäneet anteeksi tippuessaan.
”Anteeksi”, Lunamiel ehtii
Mariliania ennen.
”Ei”, Marilian pudistaa päätään,
”ei anteeksipyytöjä. Ei enää.”
Marilian hipaisee Lunamielin poskea,
mies tarttuu hetkeksi käteen kuin tarratakseen mihin tahansa
elävään. Marilian tietää silmiensä verestävän, mutta hän ei
irrota katsettaan Lunamielistä. Mies painaa hapuilevan suukon hänen
huulilleen. Marilian ei vastustele, vaikka tietää läheisyyden
pelkäksi pakotieksi. He kumpikin tahtovat jotakin muuta, mutta
jäävät toistensa kehoille kaipaamaan.
”Minä olen hirvittävän pahoillani
siitä, että jouduit näkemään tämän”, Lunamiel sanoo nyökäten
jumalan raajaa ja lampea kohti. ”Tämä on minulle eräänlainen
rituaali. Minä istuin täällä aina Emeraldin kanssa, kun hän
tahtoi puhua jostakin. Hän katseli kuvaansa lammesta kuin olisi
pelännyt sen karkaavan. Nyt minä istuin täällä yksin ja
ajattelin irti päästämistä.”
Marilian vie kätensä Lunamielin
kasvoille, pitelee niitä kuin kuppia eikä päästä miehen katsetta
karkaamaan.
”Eiköhän hoideta viestisi
Emeraldille”, Marilian sanoo onnistuen hymyilemään.
Lunamiel nyökkää vaisusti. Kun hän
lähettää jumalan käden ystävälleen, se merkitsee lopullista
eroa. Marilian näkee pelon asettuneena mieheen kykenemättä
tekemään sille mitään. Hän voi vain ruokkia sitä puolta
Lunamielista, jonka on katsonut itselleen läheiseksi, jonka vuoksi
hän on valmis yrittämään. Sipaisten Lunamielin poskea Marilian
nousee ylös. Rohkeutta, hänen kosketuksensa kertoo ystävänsä
hylkäävälle miehelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti