Luku
2: Illallinen
Ihmisjoukko kuhisee keskellä katua
Lunamielin kulkiessa takaisin Emeraldin talolle. Huudahdukset ja
huitovat raajat johdattavat hänet ulos juosseen Marilianin luo.
Nuori nainen seisoo hurjistunut ilme kasvoillaan ihmisten keskellä
ja yrittää löytää tietään pois.
”Miksi joku metsästä tulisi tänne
saakka?”
”Mitä sinä sanoit meidän
herrallemme?”
”Emerald ei ole tehnyt mitään!”
”Meidän elämämme ei kuulu
metsäläisille!”
Lunamiel huiskauttaa käsiään.
Ihmiset rekisteröivät eleen, eläväinen joukkio hajaantuu päivän
askareihin. Marilian jää seisomaan kadulle haavoitetun pedon katse
tummansinisissä silmissään. Lunamiel viittoo naista lähemmäs.
”Olen pahoillani heidän
käytöksestään. Ymmärtänet, että saapumisesi on historiallinen
hetki meille kaikille.”
”Varmasti”, Marilian sihisee.
”Otaksun, että Emeraldista ei juuri
ollut iloa.”
”Minä en ala puhumaan hänestä
tässä mitään sellaista, jonka olisin jo voinut kertoa hänelle
itselleen.” Marilian seisoo suorassa ja varuillaan, edelleen kuin
eläin.
”Kelpaisiko kylämme
vieraanvaraisuus nyt?”
Hetken Lunamiel kuvittelee, että
uppiniskainen nainen kieltäytyy tarjouksesta uudelleen ja astelisi
mitään sanomatta takaisin puiden suojiin kuin mitään ei olisi
koskaan tapahtunutkaan. Sitten Marilian nyökkää. Mitä siitä
ikinä seuraakin, Lunamiel on valmis kantamaan seuraukset.
Omassa asunnossaan Lunamiel saattaa
heittää takin olaltaan ja kattaa pöydän kahdelle. Hän pistää
merkille Marilianin tavan katsella kaikkea kuin tahtoisi polttaa
talon tuhkaksi. Jokainen Lunamielin omistama esine on viilto
Marilianin iholla.
”Mitä aiot kertoa kylästä
omillesi, kun palaat?”
”Sekö sinun päällimmäisin
huolesi on?”
”Kunhan tulin ajatelleeksi asiaa
sellaisen ihmisen kannalta, joka ei ole koskaan käynyt kylässä.”
”Ei kukaan meistä ole.”
”Siispä – mitä sinä kerrot
heille?”
”Muutakin kuin sen, että kylän
perustanut mies kieltäytyi auttamasta meitä ja antaa meidän
kaikkien tuhoutua?”
Lunamiel laskee lautaset pöytään ja
kaataa kylmää, kuplivaa juomaa tasaisiin laseihin. Syvä huokaus
pääsee miehestä, kun hän istuutuu.
”Hyvä on, hyvä on. Mitä hän
sanoi?”
”Hän ei auta meitä, vaikka on
tiennyt jo ilmeisen pitkään, mitä metsässä tapahtuu. Tiedätkö
sinä?” Marilian kaivaa laukustaan jotakin. Groteski, tumma piikki
jää lepäämään ruokapöydälle. ”Tiedätkö sinä, mikä tämä
on?”
Lunamiel nyökkää.
”Joku jumalan riivaama raukka on
sulautunut jumalolentoon nähtävästi myös fyysisesti.”
”Teidän kaikkien pitäisi nähdä,
miltä sellainen näyttää. Haistaa kaikki se mätä, mitä ihminen
ja jumala yhdessä muodostavat. Ei ihmisestä jää mitään
jäljelle. Jumalat ovat tulleet täysin hulluiksi, ja nyt me
menetämme mielemme sen vuoksi.”
”Sinä omaat kovin vahvoja tunteita
aiheesta.”
”Etkö sinä omaisi, jos se olisit
sinä?”
”Mutta se en ole minä.”
”Tai Emerald?”
Lunamielin silmissä välähtää.
Marilian osaa siis pelata.
”Se ei onneksi ole hänkään.”
Marilian nyökkäilee. Hän ei tee
elettäkään juodakseen lasistaan. Pöydälle asetetut kyynärpäät
ja kohotettu leuka ovat haasteita. Lunamiel ei voi antaa naiselle
mitään siitä, mitä tämä on tullut hakemaan. Se ei ole hänen
annettavissaan.
”Sinäkään et siis todella
ymmärrä, millaisessa tilanteessa me olemme Emeraldin vuoksi.”
”Emerald antoi luoduille ikuisen
elämän.”
”Ja tuli ajaneeksi luojat
hulluuteen. Se kostautuu nyt meille.”
”Ei meille kyläläisille.”
”Aina vain te kyläläiset! Teidän
rauhanne maksetaan meidän hengillämme.”
Lunamiel huokaisee aiempaa syvempään
ja ristii kätensä pöydälle. Marilianin olemus on kova, mutta
hänen sanansa hakevat paikkaa huoneesta. Ne eivät ole vielä
riittävän vahvoja, huoli ja ahdistus ovat syöneet niiden pintaa
kuten jumalat metsäläisten mieliä. Lunamiel ei ole vakuuttunut
muusta kuin naista kalvavasta pelosta.
”Me olemme pärjänneet ilman
apuanne tähän saakka, mutta emme enää kykene jatkamaan. Meistä
ei ole pian paljoakaan jäljellä. Sinä olet kylänjohtaja, etkö
sinä voi tehdä mitään suostutellaksesi Emeraldia palauttamaan
ajan meille luoduille?”
Lunamiel pudistaa päätään.
”Minä en ole kylänjohtaja siksi,
että halusin. Uskon, että te metsäläiset tiedätte tarinan.
Emerald ei tahtonut vastuuta, koska hän oli tehnyt jo niin paljon.
Luonut kokonaisen sivilisaation, tehnyt meistä ihmisistä ihmisiä.”
Marilian huiskauttaa Lunamielin
sanoille kättään.
”Tiedän sen tarinan. Sinäkö et
todella halunnut johtajuutta?” Ensimmäistä kertaa koko iltana
Marilianin ääni pehmenee, Lunamiel erottaa siitä kipinöivän
uteliaisuuden.
”Kuvittelin, että siitäkin
kerrottaisiin tarinoita metsän eläinten ja ihmisten keskuudessa.”
”Kieltämättä sen näkee sinusta.
Silti sinä suostuit – miksi?”
Marilianin ilmeestä Lunamiel näkee,
että nainen vain pelaa aikaa. Tällä ei ole aikomustakaan
irrottautua kokonaan varsinaisesta aiheesta, mutta uteliaisuus
äänessä saa hetkeksi voittaa. Marilian yrittää pehmittää
häntä. Lunamiel estää itseään naurahtamasta ajatukselle.
”Osittain vain siksi, että minun
rakkain ystäväni tahtoi sitä. Emerald tiesi, että osaisin hoitaa
tehtäväni.”
”Osittain? Mistä muusta syystä
sinä vastaanotit aseman?”
Lunamiel hymähtää.
”Minä olen… kaunis.”
”Anteeksi kuinka?”
”Oletko sinä katsonut ympärillesi
täällä ollessasi?”
Epäilys kiiltää yösilmissä.
Sitten Lunamiel näkee Marilianin ymmärtävän.
”Olen nähnyt kylässä ainoastaan
kauniita ja ikinuoriksi jääneitä ihmisiä. Siloteltuja.”
Lunamiel suo Marilianille merkittävän
hymyn.
”Sellaista täällä arvostetaan.
Miksi muutenkaan me haluaisimme elää ikuisesti?”
Ilme Marilianin kasvoilla on lähes
huvittava. Lunamiel imee kaiken naisen järkytyksen itseensä
pitääkseen itsensä lämpimänä seuraavan yön.
”Maailman järjestys on siis
muuttunut, koska te haluatte olla kauniita.” Marilian nielaisee
kuuluvasti. ”Oletko sinä täysin tosissasi?”
”Ehdottoman tosissani. Tekö ette
todella ole satuilleet siitä iltanuotiollanne?”
”Sinulla ei ole aavistustakaan,
millaista elämämme metsässä on. Millaista se oli ennen
kaikkea tätä.”
”Tietenkin minulla on. Olemmehan me
kaikki metsästä lähtöisin.”
”Sitä ei näe sinusta millään
tavalla.” Marilianin katse kiertää Lunamielin koruja, valkeita
hanskoja ja röyhelöistä paitaa. Lunamiel vain hymyilee.
”Hyvä on. Olen siis tavannut kylän
perustaneen ja ajan kulun kääntäneen miehen, jolla ei ole
pienintäkään aietta auttaa meitä sekä kylänjohtajan, josta
pidetään, koska hän on kauneimmasta päästä. Siinä onkin hieman
prosessoimista.” Marilian vie juomalasin huulilleen. Hän kulauttaa
juoman alas yhdellä nielaisulla. ”Oletko ajatellut, että Emerald
pitää sinut lähellään ja tärkeissä tehtävissä vain, koska
olet toisiksi kaunein? Jotta hän voisi pitää sinua kokoajan
silmällä?”
Puromainen nauru pakenee Lunamielistä.
Marilian on jo tehnyt arvionsa Emeraldista.
”Sinulla ei ole aavistustakaan,
millainen ihminen hän on. Minä luotan häneen.”
”Oletko varma?”
”Jos valehtelisin sinulle, et
tietäisi sitä.”
”Olet oikeassa. Sitä paitsi en ole
täällä keskustelemassa teidän väleistänne tai siitä, kuinka
kauas kylä on vaeltanut metsän arvoista.” Marilian pitää tauon
ja pyörittelee sormeaan lasin reunalla. Ääni täyttää tyhjyyden.
”Sinä tiedät tilanteen. Autatko
sinä meitä vai et?”
”Eikö Emerald jo kerran
kieltäytynyt?”
”Kuka tätä kylää johtaa – sinä
vai hän?”
”Kysy sitä itseltäsi, kun kerran
kävelit ensimmäisenä hänen luokseen.”
Marilian ponnahtaa ylös pöydästä.
Lautanen lojuu tyhjänä hänen edessään, Lunamielin keitos on yhä
koskematon padassaan. Lunamiel ei nouse ylös. Hän pitää katseensa
Marilianissa ja hymyilee, kun näkee pelon ryömivän naisen
kurkkuun.
”Apua ei siis ole tulossa”,
Marilian sanoo ontolla äänellä, ”te aiotte antaa meidän
tuhoutua.”
Marilian nyökkäilee naputellen
pöydän pintaa. Lunamiel ei estä häntä.
”Entä sitten, kun jumalat tulevat
tänne, tuhoavat muurinne ja syövät teidänkin sielunne?”
”Se ei tarkalleen ottaen ole kylän
ongelma juuri tällä hetkellä.”
”Jos ette auta meitä nyt, ette saa
meiltä ainuttakaan asetta tai neuvoa, kun jumalat tulevat
koputtelemaan ovianne.”
”Mutta, Marilian pieni, etkö sinä
ymmärrä, että te olette kaikki jo menetettyjä siihen mennessä?
Jos jumalat tulevat tänne, se tarkoittaa, että koko metsä on
kukistunut. Ja siihen menee vielä jokunen vuosi.”
Koska Lunamiel ei liikahdakaan,
Marilian istuutuu takaisin pöydän äärelle, antaa vapisten
periksi. Hänen kätensä ovat tiukasti nyrkissä. Silmäkulmat
nykivät. Lunamiel ei voi tehdä mitään poistaakseen naista ajavaa
pelkoa tämän sisältä. Marilian ryhtyy lappamaan sakeaa keitosta
lautaselleen hiljaisuuden levätessä raskaana huoneessa.
”Luulin, että teille metsäläisille
oli jo selvää, kuinka me suhtaudumme teihin. Te ette seuranneet
Emeraldia. Se tarkoittaa, että te jäitte taakse.”
”Te ette pidä meitä missään
arvossa.”
”Emme niin, mutta sillä ei ole
merkitystä. Kylän ja metsän aineellinen yhteistyö toimii, muuhun
emme ryhdy.”
Marilian lusikoi lautasensa tyhjäksi
ja kuljettaa sen lähimmälle pöytätasolle.
”Haenko lähimmästä kaivosta vettä
huuhtoakseni tämän?”
Lunamiel tuijottaa naista kuin ei
ymmärtäisi, kuinka tämä on muodostunut, kuinka tämän mieli
toimii.
”Ei… ei tarvitse. Minä voin
siivota sen.”
”Noilla käsineilläkö? Älä
luule. Missä sinä pidät vettä?”
Lunamiel nyökkää oikeaan suuntaan.
Hetkessä pöytä on tiskeistä tyhjä.
Lunamiel tietää, että metsässä ei ole posliinisia lautasia saati
lusikoita, mutta Marilian toimii ripeästi ja osaavasti. Lunamiel jää
tuijottamaan naista, joka siivoaa hänen jälkensä siitä
huolimatta, että hän on vasta hetki sitten evännyt Marilianilta
kaiken arvon.
Kun Marilian istuu jälleen pöydässä,
yö on laskeutunut raskaana ylle ja kynttilän liekki piirtää
viirut tummansinisiin silmiin. Lunamiel tuijottaa ympärilleen
kykenemättä sanomaan mitään.
”Kiitän ruokinnasta”, Marilian
sanoo uupumus äänessään. ”Minun pitänee palata takaisin kotiin
varmistamaan, että kaikki selviävät yöstä.”
”Sinä voit jäädä tännekin. Olet
väsynyt.”
”Onko sinulla ylimääräistä
huonetta?”
”On. Älä siitä huoli. Voit nukkua
alakerrassa, jos vain tahdot.” Lunamiel osoittaa tavaroiden takaa
aukenevaan oveen.
Marilian nousee ylös ja astelee
huoneeseen suoden pitkiä katseita kaikelle, mitä todistaa. Lunamiel
ymmärtää naisen halveksivan kaikkea, vaikka ei näekään sitä
suoraan hänen katseestaan. Kenties Marilian yrittää vain ymmärtää
ihmisiä, jotka ovat vieneet häneltä niin paljon.
”Haluan sinun tietävän, että minä
en luovuta”, Marilian sanoo ovelta.
”Se on hurmaavaa, mutta vain Emerald
tietää, kuinka palauttaa tilanne ennalleen. Hän ei tee sen eteen
mitään, enkä minä aio edes yrittää pehmittää häntä. Usko
omaksi hyväksesi, että meitä ei aivan todella kiinnosta. Meidän
elämämme täällä on oikein mukavaa.”
Marilian heilauttaa käsiään ja
sulkee oven perässään. Lunamiel ei tiedä, onko Marilian koskaan
nukkunut varsinaisessa talossa. Silloin, kun kyläläisetkin olivat
vielä metsässä, katoksi kelpasi puiden sankka latvus.
Lunamiel nojaa pöytään, vie kasvot
käsiinsä. Kesti viisikymmentä vuotta siihen, että metsäläiset
alkoivat vaatia oikeuksiaan. Lunamiel tunnistaa epämukavan,
pistelevän tunteen sydänalallaan. Vaikka päivä on vaihtunut
yöksi, aika ei silti kulje. Ihmiset laskevat päiviä ja vuosia,
vaikka niiden ei pitäisi olla enää mitattavissa. Aika ei virtaa
metsässä, mutta sen konsepti on säilynyt. Lunamielia puistattaa.
He ovat tulleet liian pitkälle kääntyäkseen nyt. Emerald ei
koskaan tekisi niin. Hän itse ei koskaan tekisi niin. Silti hän
huomaa miettivänsä Marilianin nopeita elkeitä ja pyyteetöntä
apua.
Kun ulko-oveen koputetaan, Lunamiel
säpsähtää ajatuksistaan. Tulijalla on päässään tumma huppu,
jonka alta paljastuvat kuunvalkeat kasvot ja mustat laineet.
”Meidän täytyy keskustella”,
Emerald sanoo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti