Luku
1: Käännetty selkä
Metsän reunalla tuuli löytää
Marilianin hiukset, silittää ne vireellään taakse. Polku alkaa
puiden loputtua, Marilian pysähtyy vetämään henkeä. Polku ylös,
askelia askelten perään, kunnes mäen päällä jyhkeänä lepäävä
muuri tulisi hänen eteensä. Nainen luo vielä nopean vilkaisun
taaksensa. Metsää ei ole jätetty vuosikymmeniin. Hiljaisten
vuosien paino lepää Marilianin kapeilla, iättömillä harteilla.
Hän ottaa ensimmäisen askeleen ulos metsästä, vetää keuhkonsa
täyteen havujen tuttua tuoksua ennen kuin päästää irti.
Korkeammalla metsän koko korostuu.
Jopa mäen päältä puut näyttävät hipovan taivasta. Miten vahva,
miten kaunis. Marilianin sydän täyttyy varmuudesta hänen
katsellessaan kotinsa katon muodostavia tummia puita. Hän kääntyy
kohtaamaan muurin, joka on niin korkea, että häntä miltei
naurattaa. Aivan kuin se olisi rakennettu pitämään kyläläiset
sisällä eikä ulkopuolisia ulkona. Kyläläisten pelko on tehnyt
heistä vankeja.
”Seis!” kuuluu muurin yläosasta.
Portin vierelle, kauas maan rajasta, on asetettu soppi vartijoille.
Marilian nostaa katseensa ylös.
”Ilmoita nimesi ja päämääräsi
kylässä.”
”Olen Marilian, ja olen tullut tänne
metsästä tapaamaan Emeraldia.”
Marilian saattaa miltei nähdä,
kuinka vartijat vaihtavat epäileväisiä katseita.
”Saavutko sinä metsästä?”
”Mistä muualtakaan?”
”Ole hyvä ja tyhjennä laukkusi
sisältö, jotta voimme arvioida päämääräsi jalouden.”
”Päämääräni jalouden?”
Marilian siristää silmiään, mutta
tietää, ettei voi päästää raivoaan valloilleen ennen kuin on
päässyt muurin sisälle. Hän vetää laukun olaltaan ja kääntää
sen ympäri. Polun päähän putoilee paperia, ruokaa ja suuri,
terävä esine.
”Tuo tumma esine”, toinen
vartijoista sanoo, ”mikä se on ja miksi kannat sitä mukanasi?”
”Se on todistusaineistoa. Takaan,
että sillä ei voi todella vahingoittaa ketään enkä ole ottanut
sitä mukaani aseeksi. Muista yksityiskohdista keskustelen vain
Emeraldin kanssa.”
”Siinä tapauksessa emme voi päästää
sinua muurista sisään.”
”Älkää viitsikö! Kuinka moni
metsäläinen on saapunut kylään anomaan sisäänpääsyä
edellisen viidenkymmenen vuoden aikana? Kuinka moni?”
”Ikävä kyllä emme voi päästää
sinua sisään.”
Marilian harkitsee nostavansa piikin
maasta ja heittävänsä sen päin vartijoita. Vartijat kuitenkin
kääntyvät taaksepäin, Marilian on näkevinään kolmannen hahmon
vartiokopissa. Hetken päästä vartijat palaavat Marilianin puoleen.
Portti avautuu kitisten.
”Saimme käskyn päästää sinut
sisään.”
Marilian ei jää tuijottamaan
avautuvaa porttia liian pitkäksi aikaa, vaan kerää tavaransa
maasta ja astelee sisään portin ollessa vielä auki. Hän ei lausu
turhia kiitoksia vartijoille, joiden ylimielinen puheenparsi kaikuu
yhä hänen tajunnassaan.
Massiivinen portti kalahtaa kiinni
Marilianin takana. Nuorikasvoinen, valkea mies seisoo hänen edessään
pää kallistettuna. Miehen vaatteet saavat Marilianin miltei
irvistämään. Pitsein koristeltu paita, korkeavyötäröiset
housut. Mies on kaunis ja huoliteltu, kuin jokainen virhe olisi
maalattu piiloon. Tämä ojentaa Marilianille kättään.
”Tämä on ensimmäinen kerta, kun
joku metsästä saapuu kyläämme”, mies sanoo puristaessaan
Marilianin kättä. ”Minä olen kylänjohtaja Lunamiel. Sinä
lienet Marilian?”
Marilian nyökkää.
”En voinut sallia heidän jättää
sinua muurin taa. Tahdot siis puhua Emeraldille.”
”Kyllä. Mielellään heti, sillä
asiani on kiirellinen.”
”Etkö nauttisi
vieraanvaraisuudestamme ensin?” Lunamielin silmät ovat suuret ja
niin lämpimän ruskeat, että sävy on miltei kultainen. Marilian
tuntee pistelyä ruumiissaan katsellessaan niitä liian pitkään.
”Minun asiani on kiireellinen”,
Marilian toistaa pudistaen päätään.
”Hyvä on. Minä vien sinut
Emeraldin luo.” Lunamielin äänestä ei voi päätellä mitään.
”Seuraa minua.”
Marilian kulkee pitkän miehen perässä
niellen katseellaan kylän yksityiskohtia. Metsään jäänyt kansa
käy vain muurin takana vaihtamassa kyläläisten kanssa hyödykkeitä.
Ruokaa, puuta, kankaita. Kukaan metsästä ei ole kyennyt astumaan
jalallaan kylään. Vastuu painaa Mariliania joka askeleella, hän on
ensimmäinen.
Kaikki kylässä on huoliteltua.
Siloteltua. Kauniita julkisivuja, siistejä kaivoja ja leipäkojuja.
Asunnot ovat valkeita ja tummakattoisia. Kaduilla kulkee pelkästään
nuoria ihmisiä. Marilian yrittää laskea herkkiä, kauniita
piirteitä ihmisten kasvoilta, mutta sekoaa laskuissa ennen kuin
Lunamiel kääntyy yhden valkean talon puoleen ja avaa sen puuoven
Marilianille.
Sisällä tuoksuu voimakkaasti.
Kardemummaa ja havuja. Marilian säpsähtää. Kodin tuoksu.
”Onko tämä…?”
”Emeraldin koti. Odota hetkinen.”
Lunamiel harppoo pitkillä jaloillaan
eteiseen ja katoaa puisten, selkeiden huonekalujen taa. Vaikka kaikki
on viimeisen päälle huoliteltua, metsän kotien tuoksu on talon
ytimessä. Ajatus sekä hämmentää että huvittaa Mariliania.
Emerald on tuonut metsän tuoksun mukanaan, vaikka miehen piti luopua
metsästä täysin.
Lunamiel astelee portaat alas ja
nyökkää niihin päin.
”Hän odottaa sinua toisessa
kerroksessa. Minä käyn puhumassa kyläläisille. Mitä kerron
heille saapumisestasi? He tahtovat selityksiä.” Lunamielin katse
käväisee Marilianin takana, ikkunoissa. Kansa on jo kerääntynyt
katsomaan, kysymykset loistavat silmissä.
”Sano, että minä olen tullut
tapaamaan Emeraldia. Hän kertokoon visiittini aiheen kaikille
myöhemmin. Voin taata, että tämä ei jää keneltäkään
kuulematta.”
Lunamiel siristää kultasilmiään.
Ripset ovat pitkät, toisen silmän alla lepää pieni kauneuspilkku.
Mitä pitempään Marilian miestä tuijottaa, sitä
veistoksenomaisemmalta tämä tuntuu.
Portaat eivät narahda kertaakaan
Marilianin astellessa toiseen kerrokseen. Sisustus on samanlaista
sielläkin. Omalla tavallaan raskasta, vahvoja materiaaleja suosivaa,
mutta avaraa. Paljon peilejä. Marilian ei erota mitään turhaa.
Vain Emeraldin kaltainen mies voisi sisustaa asuntonsa siten.
Mies seisoo selin Marilianiin, katsoo
ulos ikkunasta kapealle kadulle. Kadun ja talon tavanomaisuus eivät
yllätä Mariliania, mutta herättävät pientä hämmennyksen
pistelyä kehossa. Emeraldin ajatukset eivät aukea hänelle kerralla
eikä hän nauti siitä lainkaan. Hänen piti olla valmis inhoamaan
miestä, halveksumaan tämän tavarantäyteistä, turhamaista
elämäänsä.
Kun mies kääntyy, Marilianin kurkkua
alkaa kuristaa. Selkeän virhreät silmät, tummat kulmat ja sirot
leukaperät. Pitkät suortuvat ovat mustat kuin korpinsulat.
Elegantit vaatteet, koruista kirkkaimpana hohtaa smaragdikorvakoru.
Mies on niin kaunis katsoa, että Marilianin henki miltei salpautuu.
Puhe Emeraldin kauneudesta ei ole ollut turhaa. Mariliania kuvottaa,
ettei hän voi kieltää sitä.
”Se on siis vihdoin alkanut häiritä
teitä”, Emerald lausuu pehmeästi. Ääni on pelkkää silkkiä.
”Sinä tiesit.” Marilian ei huomaa
puristavansa käsiään nyrkkiin. Kynnet uppoavat kämmeniin.
”Kerrohan, kuinka moni on jo
kuollut.”
”Kukaan ei ole kuollut sanan
varsinaisessa merkityksessä.”
”Miksi sinä sitten vaivauduit tänne
saakka?”
Marilianin käsi hakeutuu laukkuun ja
ojentaa tummaa piikkiä kohti Emeraldia. Hän ei vapise niin
tehdessään.
”Koska”, Marilian sanoo ääni
inhoa tihkuen, ”me olemme menettäneet suuren osan kaikista
ihmisistämme ajan kääntämisestä seonneille jumalille. Ne
sulautuvat meihin kuin loiset.”
Emeraldin ilme ei värähdäkään.
Smaragdisilmät ovat ilottomat.
”Tämä piikki kasvoi yhden meistä
lihasta. Ihmiskehosta.”
”Miksi sen pitäisi kiinnostaa minua
tai tätä kylää? Jostakusta metsäläisestä kasvaa piikkejä.
Selvä. Mitä muuta tahdoit kertoa minulle?”
Suonissa kiehuu. Marilian läimäyttää
piikin puiselle pöydälle.
”Sinä aiheutit tämän!”
”Harmillista, mutta se ei vieläkään
ole minun ongelmani.”
”Sinä tiesit, että
näin kävisi!”
”Siinä sinä olet väärässä. En
tiennyt, että jumalille kävisi näin. Se oikeastaan kiinnostaa
minua – kerro sinä, millä tavalla jumalat tarkalleen ottaen
sekosivat ja alkoivat syödä teidän mieliänne, sekoittua teihin.”
Marilian pyyhkii otsaansa. Hän ei ota
askeltakaan lähemmäs miestä, joka on ajanut kaiken kaaokseen,
pysäyttänyt ajan yli viideksikymmeneksi vuodeksi. Pakottanut
metsäläiset täydellisesti nurkkaan. Saanut jumalat hulluiksi. Nyt
Marilian seisoo miehen edessä ensimmäisenä, joka uskaltaa avata
suunsa.
”Sitä
on jatkunut jo kahden vuosikymmenen ajan, mutta vasta nyt se on
todella osoittautunut uhaksi.” Marilian nielaisee. ”Kun sinä
käänsit ajan joen suunnan ja annoit
kuolemattomuuden luoduille, jumalat eivät seonneet oitis.”
Emerald naurahtaa ilottomasti.
”Jumalat ovatkin melkoisia olentoja.
Kauan ne jaksoivat vastustella uutta kuolevaisuuttaan.”
”Jumalten ei kuulu olla kuolevaisia,
ja sinä tiedät sen. Maailman järjestys on sitä vastaan. Jumalat
menettivät hiljalleen mielensä kuolevaisuudelleen ja lähtivät
metsästämään meiltä menettämäänsä ikuista elämää.”
”Olivatpa ne hitaita.”
Emerald on liikkeissään huolellinen.
Hän ei tee mitään äkkinäistä, vaan pudottaa sanansa ilmaan kuin
niillä ei olisi hänelle itselleen juurikaan painoarvoa.
”Kerro minulle, miksi sinä olet
täällä.”
”Minä oletin, että se oli sinulle
jo selvää.” Marilian nyökkää piikkiin päin.
Emerald pudistaa tummaa päätään,
mutta ei sano mitään.
Marilianin mielessä on selkeä kuva.
Tyhjät, valkoiset silmät, huoppuva varsi. Tutut, rakkaat kasvot
vailla mieltä sisällä pitämässä katsetta kirkkaana ja hymyä
huulilla. Sisin jumalan tyhjentämä, elämänsä menettäneen
olennon hulluuden kovertama. Marilian ei saa kuvaa päästään. Hän
ei koskaan unohda sitä. Sen vuoksi hän seisoo tässä, Emeraldin
edessä, vaatimassa oikeutta omilleen.
”Me
jouduimme muodostamaan oman vartion jumalten rajalle, kun
jumalten tuloa ei voinut enää estää”, Marilian huokaisee.
”Sinulla ei ole aavistustakaan, miltä tuntuu taistella mielensä
menettäneitä luojiamme vastaan. Ajattele, miltä se tuntuu. Samalla
jumalat vievät meidän omiamme, imeytyvät meihin, muodostavat
hirvittäviä jumalan ja ihmisen sekoituksia, eivät eläviä eivätkä
kuolleita. Osa on tullut puoliksi jumalaksi, kasvanut täyteen
piikkejä ja kadottanut omat piirteensä.”
Emerald
pyörittelee hiussuortuvaansa.
”En kieltämättä kuvitellut, että
luojat menettäisivät mielensä tullessan kuolevaisiksi. Kuvittelin,
että ne vain… kuolisivat.”
Kylmä. Kaikkialla on hirvittävän
kylmä. Mies Marilianin edessä ei osoita merkkiäkään
katumuksesta. Hänen äänensävynsä on miltei kyllästynyt, aivan
kuin Marilianin puheella ei olisi lainkaan merkitystä.
”Sinun täytyy ymmärtää, että me
olemme epätoivoisia”, Marilian hengähtää. ”En olisi tässä,
jos tämä ei olisi viimeinen keinomme. Me tarvitsemme sinun apuasi.”
”Mitä kuvittelitte minun tekevän
teidän eteenne?”
Marilian nielaisee.
”Sinun
täytyy palauttaa aika meille luoduille. Muuten jumalat jatkavat
meidän tuhoamistamme.”
”Minä olen kääntänyt ajan joen
meistä pois. Koska minä sen tein, minulla ei ole aikomustakaan sitä
palauttaa.”
”Sinun täytyy! Me kuolemme!”
”Se taas ei ole minun ongelmani.”
Marilian vetää syvään henkeä ja
tunkee piikin takaisin laukkuunsa. Kaikilla jumalten riivaamilla ei
käynyt yhtä hyvä tuuri. Osan ulkomuoto muuttui groteskiksi
puoliolennoksi, osa tyhjeni vain mieleltään. Marilian ei enää
muista, miltä tuntuu nukahtaa ilman pelkoa.
Mitä pitempään Marilian Emeraldia
tuijottaa, sitä enemmän hän ymmärtää, ettei tämä aio kurottaa
mukavasta elämästään auttaakseen metsään jääneitä. Hehän
ovat alun alkaenkin eri mieltä kaikesta. Kuilu metsän ja kylän
välillä on liian suuri.
”Maruk
on sinuun erittäin pettynyt”, Marilian sanoo hiljaa.
Ensimmäistä kertaa Emeraldin
silmissä välähtää.
”Mitä sinä sanoit?”
”Maruk on pettynyt sinuun. Hän
sanoo, että sinä olet ollut pelkkä häpeä luoduille. Hän saneli
minulle tämän.” Marilian kaivaa rypistyneen paperin laukustaan ja
ojentaa sen suoraan Emeraldille. Sirot kädet ottavat sen vastaan.
Emerald lukee ahnaasti. Silmät
kulkevat maanisesti riviltä toiselle. Lopulta kirje rypistyy hänen
hennoissa käsissään. Hän ojentaa rypistettyä paperia takaisin
Marilianille, joka ei tee elettäkään ottaakseen sitä jälleen
itselleen.
”Maruk”, Emerald lausuu nimen niin
silkkisesti, että Marilian voi pahoin, ”voi nousta kahdelle
jalalle ja tulla tänne kertomaan, kuinka väärin minä tein.”
Emerald astelee tulisijalle ja
tiputtaa paperin liekkien nuoltavaksi.
”Te olette vuosikymmeniä myöhässä.
Olen viisikymmentä vuotta pysynyt päätöksessäni enkä tule
muuttamaan sitä teidän vuoksenne. Minä en ole ylipuhuttavissa.
Sinä et ymmärrä tästä mitään.”
Tuli leimahtaa Marilianin sisällä.
”Minä
menetän isosiskoni hulluksi tulleelle jumalalle”, Marilian sihisee
hampaittensa välistä. Mielikuvat siskon tyhjistä silmistä ovat
palaneet verkkokalvoille. ”Minä tiedän tarkalleen, mistä tässä
on kyse. Sinun itsekkyytesi tuhoaa metsän asukkaat! Aivan kuten se
jakoi luodut kahtia silloin, kun sinä keksit,
että ihmiset ovat muita parempia.”
Emerald on kääntänyt selkänsä.
Hän heilauttaa korujen koristamaa kättään kohti portaita. Mistään
ei enää keskusteltaisi. Turhauma ja viha palavat Marilianin
sisällä, kun hän ymmärtää, että Emerald on käännyttänyt
hänet luotaan.
”Minä puhun kaikille muille! Joku
täällä kuuntelee minua. Joku täällä osaa auttaa.” Marilian
ajattelee kylänjohtajan kullanruskeita silmiä ja pitkiä raajoja.
Lunamiel vaikutti vastaanottavaisemmalta neutraaleine äänineen ja
rauhallisine elkeineen.
Emerald pysyy liikkumatta. Hänen
välinpitämättömyytensä piirtää railoja ilmaan. Marilian
kääntyy nöyryytettynä, mutta tahto palaa yhä suonissa vetäen
häntä eteenpäin. Kädet nyrkkiin puristettuina hän astelee ulos
talosta kirkkaaseen päivänvaloon. Aika seisoo liikkumattomana
ilmassa. Marilian tietää Emeraldin silmien käyskentelevän hänen
selässään. Hän lähtee juoksemaan välittämättä suunnasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti