tiistai 10. joulukuuta 2019

Ontto mieli: luku 1


Luku 1: Käännetty selkä

Metsän reunalla tuuli löytää Marilianin hiukset, silittää ne vireellään taakse. Polku alkaa puiden loputtua, Marilian pysähtyy vetämään henkeä. Polku ylös, askelia askelten perään, kunnes mäen päällä jyhkeänä lepäävä muuri tulisi hänen eteensä. Nainen luo vielä nopean vilkaisun taaksensa. Metsää ei ole jätetty vuosikymmeniin. Hiljaisten vuosien paino lepää Marilianin kapeilla, iättömillä harteilla. Hän ottaa ensimmäisen askeleen ulos metsästä, vetää keuhkonsa täyteen havujen tuttua tuoksua ennen kuin päästää irti.

Korkeammalla metsän koko korostuu. Jopa mäen päältä puut näyttävät hipovan taivasta. Miten vahva, miten kaunis. Marilianin sydän täyttyy varmuudesta hänen katsellessaan kotinsa katon muodostavia tummia puita. Hän kääntyy kohtaamaan muurin, joka on niin korkea, että häntä miltei naurattaa. Aivan kuin se olisi rakennettu pitämään kyläläiset sisällä eikä ulkopuolisia ulkona. Kyläläisten pelko on tehnyt heistä vankeja.

Seis!” kuuluu muurin yläosasta. Portin vierelle, kauas maan rajasta, on asetettu soppi vartijoille.
Marilian nostaa katseensa ylös.
Ilmoita nimesi ja päämääräsi kylässä.”
Olen Marilian, ja olen tullut tänne metsästä tapaamaan Emeraldia.”
Marilian saattaa miltei nähdä, kuinka vartijat vaihtavat epäileväisiä katseita.

Saavutko sinä metsästä?”
Mistä muualtakaan?”
Ole hyvä ja tyhjennä laukkusi sisältö, jotta voimme arvioida päämääräsi jalouden.”
Päämääräni jalouden?”

Marilian siristää silmiään, mutta tietää, ettei voi päästää raivoaan valloilleen ennen kuin on päässyt muurin sisälle. Hän vetää laukun olaltaan ja kääntää sen ympäri. Polun päähän putoilee paperia, ruokaa ja suuri, terävä esine.

Tuo tumma esine”, toinen vartijoista sanoo, ”mikä se on ja miksi kannat sitä mukanasi?”
Se on todistusaineistoa. Takaan, että sillä ei voi todella vahingoittaa ketään enkä ole ottanut sitä mukaani aseeksi. Muista yksityiskohdista keskustelen vain Emeraldin kanssa.”
Siinä tapauksessa emme voi päästää sinua muurista sisään.”
Älkää viitsikö! Kuinka moni metsäläinen on saapunut kylään anomaan sisäänpääsyä edellisen viidenkymmenen vuoden aikana? Kuinka moni?”
Ikävä kyllä emme voi päästää sinua sisään.”

Marilian harkitsee nostavansa piikin maasta ja heittävänsä sen päin vartijoita. Vartijat kuitenkin kääntyvät taaksepäin, Marilian on näkevinään kolmannen hahmon vartiokopissa. Hetken päästä vartijat palaavat Marilianin puoleen. Portti avautuu kitisten.

Saimme käskyn päästää sinut sisään.”
Marilian ei jää tuijottamaan avautuvaa porttia liian pitkäksi aikaa, vaan kerää tavaransa maasta ja astelee sisään portin ollessa vielä auki. Hän ei lausu turhia kiitoksia vartijoille, joiden ylimielinen puheenparsi kaikuu yhä hänen tajunnassaan.

Massiivinen portti kalahtaa kiinni Marilianin takana. Nuorikasvoinen, valkea mies seisoo hänen edessään pää kallistettuna. Miehen vaatteet saavat Marilianin miltei irvistämään. Pitsein koristeltu paita, korkeavyötäröiset housut. Mies on kaunis ja huoliteltu, kuin jokainen virhe olisi maalattu piiloon. Tämä ojentaa Marilianille kättään.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun joku metsästä saapuu kyläämme”, mies sanoo puristaessaan Marilianin kättä. ”Minä olen kylänjohtaja Lunamiel. Sinä lienet Marilian?”
Marilian nyökkää.
En voinut sallia heidän jättää sinua muurin taa. Tahdot siis puhua Emeraldille.”
Kyllä. Mielellään heti, sillä asiani on kiirellinen.”
Etkö nauttisi vieraanvaraisuudestamme ensin?” Lunamielin silmät ovat suuret ja niin lämpimän ruskeat, että sävy on miltei kultainen. Marilian tuntee pistelyä ruumiissaan katsellessaan niitä liian pitkään.

Minun asiani on kiireellinen”, Marilian toistaa pudistaen päätään.
Hyvä on. Minä vien sinut Emeraldin luo.” Lunamielin äänestä ei voi päätellä mitään. ”Seuraa minua.”

Marilian kulkee pitkän miehen perässä niellen katseellaan kylän yksityiskohtia. Metsään jäänyt kansa käy vain muurin takana vaihtamassa kyläläisten kanssa hyödykkeitä. Ruokaa, puuta, kankaita. Kukaan metsästä ei ole kyennyt astumaan jalallaan kylään. Vastuu painaa Mariliania joka askeleella, hän on ensimmäinen.

Kaikki kylässä on huoliteltua. Siloteltua. Kauniita julkisivuja, siistejä kaivoja ja leipäkojuja. Asunnot ovat valkeita ja tummakattoisia. Kaduilla kulkee pelkästään nuoria ihmisiä. Marilian yrittää laskea herkkiä, kauniita piirteitä ihmisten kasvoilta, mutta sekoaa laskuissa ennen kuin Lunamiel kääntyy yhden valkean talon puoleen ja avaa sen puuoven Marilianille.

Sisällä tuoksuu voimakkaasti. Kardemummaa ja havuja. Marilian säpsähtää. Kodin tuoksu.
Onko tämä…?”
Emeraldin koti. Odota hetkinen.”
Lunamiel harppoo pitkillä jaloillaan eteiseen ja katoaa puisten, selkeiden huonekalujen taa. Vaikka kaikki on viimeisen päälle huoliteltua, metsän kotien tuoksu on talon ytimessä. Ajatus sekä hämmentää että huvittaa Mariliania. Emerald on tuonut metsän tuoksun mukanaan, vaikka miehen piti luopua metsästä täysin.

Lunamiel astelee portaat alas ja nyökkää niihin päin.
Hän odottaa sinua toisessa kerroksessa. Minä käyn puhumassa kyläläisille. Mitä kerron heille saapumisestasi? He tahtovat selityksiä.” Lunamielin katse käväisee Marilianin takana, ikkunoissa. Kansa on jo kerääntynyt katsomaan, kysymykset loistavat silmissä.
Sano, että minä olen tullut tapaamaan Emeraldia. Hän kertokoon visiittini aiheen kaikille myöhemmin. Voin taata, että tämä ei jää keneltäkään kuulematta.”
Lunamiel siristää kultasilmiään. Ripset ovat pitkät, toisen silmän alla lepää pieni kauneuspilkku. Mitä pitempään Marilian miestä tuijottaa, sitä veistoksenomaisemmalta tämä tuntuu.

Portaat eivät narahda kertaakaan Marilianin astellessa toiseen kerrokseen. Sisustus on samanlaista sielläkin. Omalla tavallaan raskasta, vahvoja materiaaleja suosivaa, mutta avaraa. Paljon peilejä. Marilian ei erota mitään turhaa. Vain Emeraldin kaltainen mies voisi sisustaa asuntonsa siten.

Mies seisoo selin Marilianiin, katsoo ulos ikkunasta kapealle kadulle. Kadun ja talon tavanomaisuus eivät yllätä Mariliania, mutta herättävät pientä hämmennyksen pistelyä kehossa. Emeraldin ajatukset eivät aukea hänelle kerralla eikä hän nauti siitä lainkaan. Hänen piti olla valmis inhoamaan miestä, halveksumaan tämän tavarantäyteistä, turhamaista elämäänsä.

Kun mies kääntyy, Marilianin kurkkua alkaa kuristaa. Selkeän virhreät silmät, tummat kulmat ja sirot leukaperät. Pitkät suortuvat ovat mustat kuin korpinsulat. Elegantit vaatteet, koruista kirkkaimpana hohtaa smaragdikorvakoru. Mies on niin kaunis katsoa, että Marilianin henki miltei salpautuu. Puhe Emeraldin kauneudesta ei ole ollut turhaa. Mariliania kuvottaa, ettei hän voi kieltää sitä.

Se on siis vihdoin alkanut häiritä teitä”, Emerald lausuu pehmeästi. Ääni on pelkkää silkkiä.
Sinä tiesit.” Marilian ei huomaa puristavansa käsiään nyrkkiin. Kynnet uppoavat kämmeniin.
Kerrohan, kuinka moni on jo kuollut.”
Kukaan ei ole kuollut sanan varsinaisessa merkityksessä.”
Miksi sinä sitten vaivauduit tänne saakka?”

Marilianin käsi hakeutuu laukkuun ja ojentaa tummaa piikkiä kohti Emeraldia. Hän ei vapise niin tehdessään.
Koska”, Marilian sanoo ääni inhoa tihkuen, ”me olemme menettäneet suuren osan kaikista ihmisistämme ajan kääntämisestä seonneille jumalille. Ne sulautuvat meihin kuin loiset.”
Emeraldin ilme ei värähdäkään. Smaragdisilmät ovat ilottomat.
Tämä piikki kasvoi yhden meistä lihasta. Ihmiskehosta.”
Miksi sen pitäisi kiinnostaa minua tai tätä kylää? Jostakusta metsäläisestä kasvaa piikkejä. Selvä. Mitä muuta tahdoit kertoa minulle?”

Suonissa kiehuu. Marilian läimäyttää piikin puiselle pöydälle.
Sinä aiheutit tämän!”
Harmillista, mutta se ei vieläkään ole minun ongelmani.”
Sinä tiesit, että näin kävisi!”
Siinä sinä olet väärässä. En tiennyt, että jumalille kävisi näin. Se oikeastaan kiinnostaa minua – kerro sinä, millä tavalla jumalat tarkalleen ottaen sekosivat ja alkoivat syödä teidän mieliänne, sekoittua teihin.”

Marilian pyyhkii otsaansa. Hän ei ota askeltakaan lähemmäs miestä, joka on ajanut kaiken kaaokseen, pysäyttänyt ajan yli viideksikymmeneksi vuodeksi. Pakottanut metsäläiset täydellisesti nurkkaan. Saanut jumalat hulluiksi. Nyt Marilian seisoo miehen edessä ensimmäisenä, joka uskaltaa avata suunsa.

Sitä on jatkunut jo kahden vuosikymmenen ajan, mutta vasta nyt se on todella osoittautunut uhaksi.” Marilian nielaisee. ”Kun sinä käänsit ajan joen suunnan ja annoit kuolemattomuuden luoduille, jumalat eivät seonneet oitis.”
Emerald naurahtaa ilottomasti.
Jumalat ovatkin melkoisia olentoja. Kauan ne jaksoivat vastustella uutta kuolevaisuuttaan.”
Jumalten ei kuulu olla kuolevaisia, ja sinä tiedät sen. Maailman järjestys on sitä vastaan. Jumalat menettivät hiljalleen mielensä kuolevaisuudelleen ja lähtivät metsästämään meiltä menettämäänsä ikuista elämää.”
Olivatpa ne hitaita.”

Emerald on liikkeissään huolellinen. Hän ei tee mitään äkkinäistä, vaan pudottaa sanansa ilmaan kuin niillä ei olisi hänelle itselleen juurikaan painoarvoa.
Kerro minulle, miksi sinä olet täällä.”
Minä oletin, että se oli sinulle jo selvää.” Marilian nyökkää piikkiin päin.
Emerald pudistaa tummaa päätään, mutta ei sano mitään.

Marilianin mielessä on selkeä kuva. Tyhjät, valkoiset silmät, huoppuva varsi. Tutut, rakkaat kasvot vailla mieltä sisällä pitämässä katsetta kirkkaana ja hymyä huulilla. Sisin jumalan tyhjentämä, elämänsä menettäneen olennon hulluuden kovertama. Marilian ei saa kuvaa päästään. Hän ei koskaan unohda sitä. Sen vuoksi hän seisoo tässä, Emeraldin edessä, vaatimassa oikeutta omilleen.

Me jouduimme muodostamaan oman vartion jumalten rajalle, kun jumalten tuloa ei voinut enää estää”, Marilian huokaisee. ”Sinulla ei ole aavistustakaan, miltä tuntuu taistella mielensä menettäneitä luojiamme vastaan. Ajattele, miltä se tuntuu. Samalla jumalat vievät meidän omiamme, imeytyvät meihin, muodostavat hirvittäviä jumalan ja ihmisen sekoituksia, eivät eläviä eivätkä kuolleita. Osa on tullut puoliksi jumalaksi, kasvanut täyteen piikkejä ja kadottanut omat piirteensä.”
Emerald pyörittelee hiussuortuvaansa.
En kieltämättä kuvitellut, että luojat menettäisivät mielensä tullessan kuolevaisiksi. Kuvittelin, että ne vain… kuolisivat.”

Kylmä. Kaikkialla on hirvittävän kylmä. Mies Marilianin edessä ei osoita merkkiäkään katumuksesta. Hänen äänensävynsä on miltei kyllästynyt, aivan kuin Marilianin puheella ei olisi lainkaan merkitystä.

Sinun täytyy ymmärtää, että me olemme epätoivoisia”, Marilian hengähtää. ”En olisi tässä, jos tämä ei olisi viimeinen keinomme. Me tarvitsemme sinun apuasi.”
Mitä kuvittelitte minun tekevän teidän eteenne?”
Marilian nielaisee.
Sinun täytyy palauttaa aika meille luoduille. Muuten jumalat jatkavat meidän tuhoamistamme.”
Minä olen kääntänyt ajan joen meistä pois. Koska minä sen tein, minulla ei ole aikomustakaan sitä palauttaa.”
Sinun täytyy! Me kuolemme!”
Se taas ei ole minun ongelmani.”

Marilian vetää syvään henkeä ja tunkee piikin takaisin laukkuunsa. Kaikilla jumalten riivaamilla ei käynyt yhtä hyvä tuuri. Osan ulkomuoto muuttui groteskiksi puoliolennoksi, osa tyhjeni vain mieleltään. Marilian ei enää muista, miltä tuntuu nukahtaa ilman pelkoa.

Mitä pitempään Marilian Emeraldia tuijottaa, sitä enemmän hän ymmärtää, ettei tämä aio kurottaa mukavasta elämästään auttaakseen metsään jääneitä. Hehän ovat alun alkaenkin eri mieltä kaikesta. Kuilu metsän ja kylän välillä on liian suuri.

Maruk on sinuun erittäin pettynyt”, Marilian sanoo hiljaa.
Ensimmäistä kertaa Emeraldin silmissä välähtää.
Mitä sinä sanoit?”
Maruk on pettynyt sinuun. Hän sanoo, että sinä olet ollut pelkkä häpeä luoduille. Hän saneli minulle tämän.” Marilian kaivaa rypistyneen paperin laukustaan ja ojentaa sen suoraan Emeraldille. Sirot kädet ottavat sen vastaan.

Emerald lukee ahnaasti. Silmät kulkevat maanisesti riviltä toiselle. Lopulta kirje rypistyy hänen hennoissa käsissään. Hän ojentaa rypistettyä paperia takaisin Marilianille, joka ei tee elettäkään ottaakseen sitä jälleen itselleen.

Maruk”, Emerald lausuu nimen niin silkkisesti, että Marilian voi pahoin, ”voi nousta kahdelle jalalle ja tulla tänne kertomaan, kuinka väärin minä tein.”
Emerald astelee tulisijalle ja tiputtaa paperin liekkien nuoltavaksi.
Te olette vuosikymmeniä myöhässä. Olen viisikymmentä vuotta pysynyt päätöksessäni enkä tule muuttamaan sitä teidän vuoksenne. Minä en ole ylipuhuttavissa. Sinä et ymmärrä tästä mitään.”

Tuli leimahtaa Marilianin sisällä.
Minä menetän isosiskoni hulluksi tulleelle jumalalle”, Marilian sihisee hampaittensa välistä. Mielikuvat siskon tyhjistä silmistä ovat palaneet verkkokalvoille. ”Minä tiedän tarkalleen, mistä tässä on kyse. Sinun itsekkyytesi tuhoaa metsän asukkaat! Aivan kuten se jakoi luodut kahtia silloin, kun sinä keksit, että ihmiset ovat muita parempia.”

Emerald on kääntänyt selkänsä. Hän heilauttaa korujen koristamaa kättään kohti portaita. Mistään ei enää keskusteltaisi. Turhauma ja viha palavat Marilianin sisällä, kun hän ymmärtää, että Emerald on käännyttänyt hänet luotaan.

Minä puhun kaikille muille! Joku täällä kuuntelee minua. Joku täällä osaa auttaa.” Marilian ajattelee kylänjohtajan kullanruskeita silmiä ja pitkiä raajoja. Lunamiel vaikutti vastaanottavaisemmalta neutraaleine äänineen ja rauhallisine elkeineen.
Emerald pysyy liikkumatta. Hänen välinpitämättömyytensä piirtää railoja ilmaan. Marilian kääntyy nöyryytettynä, mutta tahto palaa yhä suonissa vetäen häntä eteenpäin. Kädet nyrkkiin puristettuina hän astelee ulos talosta kirkkaaseen päivänvaloon. Aika seisoo liikkumattomana ilmassa. Marilian tietää Emeraldin silmien käyskentelevän hänen selässään. Hän lähtee juoksemaan välittämättä suunnasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti