Ontto mieli: luku 16

Luku 16: Hiljaisuus

Valo hajoaa palasiksi, todellisuus piirtyy lumenvalkeana ja selkeänä Lunamielin eteen. Katse etsii Emeraldia, samaan aikaan pelkää ja toivoo pahinta. Emerald makaa maassa, Lunamiel ei näe tämän kasvoja. Emeraldin edessä seisoo nainen. Lunamielin ymmärrys lakkaa naisen alaruumiiseen. Yläosa on hänen maailmansa ulkopuolella, jossakin, jonne hän ei enää ylety. Piikkejä. Vääntyilevää ihoa. Kuuluu pelkkää sihinää, kun kudokset vääristyvät, löytävät uusia muotoja.

”Kuka…?” Lunamielilta pääsee ennen kuin hän sisäistää, mitä on tapahtunut.

”Hiira!” joku huutaa kaikella voimallaan. ”Hiira, kuinka sinä saatoit!” Huutaja on Arael. Esebe pitää kiinni naisesta, joka poukkoilee ja rimpuilee kuin eläin, joka taistelee hengestään. Araelin silmät ovat raivostuneen pedon. Hänen jokainen ruumiinosansa pyrkii maassa makaavan Emeraldin kimppuun. Vain Eseben työnteossa voimistuneet käsivarret pitävät Araelin erossa Emeraldin kurkusta.

Lunamiel katsoo Araelista Emeraldiin ja Emeraldista naiseen, jota tuskin tunnistaa ihmiseksi. Hiira. Jalat kuuluvat Hiiralle. Yläruumis on jonkun toisen, jonkun, joka ei enää itsekään tiedä, kuka on. Mielensä menettäneen jumalan. Lunamiel toimii ennen kuin ehtii ajatella. Keho tietää, mitä tehdä vaaran edessä.

Nuoli. Jousi. Talonkulmalla. Täällä aseet ovat osa jokapäiväistä elämää. Lunamiel vetää, päästää irti, tähtää kasvavien piikkien keskelle, vääntelehtivään lihasotkuun. Kaiken sen keskellä on vielä jäljitelmä kasvoista, jotakin ihmiselle kuulunutta. Lunamiel osuu vääristyneiden kasvojen alapuolelle, keskelle piikkipuutarhaa. Epämuodostunut olento valahtaa maahan. Sen takaa Lunamiel erottaa toisenlaisen olennon. Nuorikasvoisen naisen, jonka päälle on roiskahtanut aavistuksen verta Lunamielin ampumasta epäsikiöstä.

”Marilian”, Lunamiel hengähtää.

Nainen ei reagoi. Lunamiel näkee, mitä tämä ajattelee, millaisista kuvista tämän mieli täyttyy.

”Ei, Marilian, tämä ei ole –”

Marilianin käsi viuhtaisee ilmaa. Lunamiel vaikenee oitis. Sivusilmällään hän erottaa, kuinka maahan sysätty Emerald nousee jaloilleen ja oikoo kampaustaan.

Adrenaliini sykkii Lunamielin ruumiissa, hän ei kykene sanomaan mitään. Araelin raivo on yhä valloillaan, Esebe pitää tästä kiinni kaikilla voimillaan.

”Häipykää täältä! Te molemmat!” Arael sylkee suustaan. ”Te olette tehneet jo tarpeeksi! Häipykää silmistäni!”

”Teidän olisi syytä poistua hetkeksi”, Esebe sanoo vaimeasti katse lihasotkuksi muuttuneessa ystävässään.

”Minä vain…” Lunamielin suu on jälleen kerran kuiva, kurkku kieltäytyy päästämästä mitään ulos.

”Poistukaa.” Puhuja on Marilian. Kylmä sade hulmahtaa Lunamielin läpi. ”Heti.”

Lunamiel havahtuu ruumiiseensa vasta, kun Emerald tarttuu häntä olasta.

”Kuulitko sinä, Lunamiel? He haluavat meidät pois. Ala tulla.”

”Mutta…” Veren ja hetkessä pilaantuneen lihan haju tukkivat Lunamielin ajatukset, edes Emeraldin kosketus ei saa häntä takaisin itseensä. Hän tuijottaa Hiiran jäännöksiä kuin ei ymmärtäisi juuri tappaneensa epämuodostuneen olennon lopullisesti.

Kun Emerald kiskoo Lunamielin mukanaan, mädän haju sekoittuu kuvaan Marilianin halveksuntaa uhkuvasta ilmeestä. Aivan kuin Lunamiel olisi se, joka makaa maassa muodottomana, verisenä sotkuna. Jonakin, jota ei voi katsoa vailla inhoa.

Korppi raakkuu puussa. Lumi putoilee yhä korkealta taivaalta. Vasta lammella Emerald irrottaa Lunamielista ja kohtaa tämän silmästä silmään. Lunamiel tuijottaa hetken käsiään, hihoilleen roiskunutta verta ja tummaa nestettä, jonka haju puskee kaiken olevan läpi.

”Hän uhrautui sinun puolestasi”, Lunamiel sanoo ontolla äänellä. ”Hiira astui sinun eteesi, sysäsi sinut jumalan tieltä.”

”Typerä nainen”, Emerald naurahtaa. ”En jää muistelemaan häntä sankarina, joka pelasti henkeni. Oli typerää uhrautua puolestani. Hänestä tuli melkoisen rumaa jälkeä. Ei erityisen hioutunut yksilö, vaikka olikin yhä ruumiiltaan melko nuori.”

”Älä.” Hiiran veri Lunamielin käsissä huutaa oikeutta. ”Älä sano noin.”

Lunamiel tietää, miksi Hiira uhrautui. Ei välityksestä tai kunnioituksesta Emeraldia kohtaan. Ei lainkaan. Lunamiel huokaisee syvään. Hän kohtaa Emeraldin, miehen, joka oli alle sekunnin päässä täydellisestä tuhosta.

”’Älä?’ Oletko sinä tosissasi? Sinähän tapoit sen olennon, Lunamiel. Sinä tapoit sen.”

”Hänet. Kyllä, minä tapoin hänet, koska en kestänyt katsella hänen kärsivän.”

”Kuka sinä olet?”

Emerald kävelee aivan lähelle, miltei iholle. Hengitys hengitystä vasten. Emerald toistaa kysymyksen kerran, kahdesti, niin monta kertaa, että lopulta luovuttaa, kun Lunamiel pysyy hiljaisuuteen kiedottuna, etäisenä.

”Sinä et leiki”, Emerald sanoo astuessaan taaksepäin. Pelko on jo luettavissa kehon liikkeistä, suurenevista silmistä, kohoavista kulmista. Emeraldin hengitys nopeutuu, mutta Lunamiel ei tee mitään auttaakseen ystäväänsä. ”Sinä et leiki. Minä en tunne sinua enää. Kuka sinä olet?”

Hiljaisuus on lumenvalkoinen. Emerald huutaa kysymyksensä uudelleen, mutta päälleliimattu viha ei auta piilottamaan pelkoa. Kun hengitys alkaa kiihtyä entisestään, leukaperät kiristyä, Lunamiel huomaa hymyilevänsä. Miten paljon hän onkaan rakastanut olentoa edessään. Miten paljon hän olisikaan halunnut koskea pelon vavisuttamia käsiä, viedä ne keholleen. Miten paljon vihaa mahtuukaan ihmiseen, joka on aina niellyt multaa toisen edessä. Sen suuruus kihisee sisällä, pääsee ryömimään iholle.

”Olethan se vielä sinä, Lunamiel?” Emerald kysyy. Lapsen ääni. Pienen pojan, joka juoksee yössä suden ja toisen pojan kanssa kuvitellen elävänsä ikuisesti. Pojan, joka ei koskaan oppinut erottamaan haaveitaan todellisuudesta. ”Lunamiel… ole kiltti…”

”Ei”, Lunamiel sanoo lopulta juotuaan riittävästi ystävänsä kärsimystä, ”enpä usko, että se olen minä.”

”He saivat sinut.” Ääni on täysin ontto, vailla ymmärrystä. ”Ne elukat. Kaikki heistä. Kerro minulle, kuka oli se, jonka keholta sait sen, mikä sai sinut kääntymään.”

Välähdys Marilianin kasvoista inhosta vääristyneenä. Lunamiel miltei pudistaa ajatukselle päätään, mutta saa hillittyä itsensä uppoutuessaan Emeraldin maanisina kiiltäviin smaragdisilmiin.

”Välimatka”, Lunamiel sanoo raskaasti.

Emerald alkaa pudistella päätään. Hiukset valahtavat kampaukselta, Emerald ei tunnu huomaavan.

”Ei. Sen on täytynyt olla joku niistä huorista. Eläimiä kaikki, miehet ja naiset, ihmiset ja sudet, en luota niistä ainoaankaan. Ne ovat kääntäneet sinut minua vastaan.” Emerald sylkäisee lumesta valkeaan maahan. ”Minua ei kiinnosta, vaikka yksi niistä olisi epämuodostunut minun puolestani. Sellaisten elämillä ei ole minulle merkitystä. Ne eivät voi viedä sinua.”

”Emerald…” Kuori miltei murtuu. Vähän vielä. Muutama sana. Lunamielin sisintä raastaa. Kaikkialle sattuu, mutta hän pakottaa itsensä jatkamaan. ”Emerald, ei minua ole kukaan vienyt. Minä en enää suostu tähän.”

”Tähän?” Emeraldin ääni kohoaa epäluonnollisen korkealle.

Lunamiel sulkee silmänsä. Emerald ei tarvitse vastausta. Puhutussa kielessä ei ole sellaisia sanoja, joilla kertoa Emeraldille, mitä Lunamiel tuntee.

Emeraldin kiivas hengitys täyttää Lunamielin pään, pakottaa hänet avaamaan silmänsä. Emerald on aivan lähellä. Kasvoille on levinnyt iloton hymy. Lunamielin viha sulaa peloksi, samaksi vanhaksi kauhuksi, joka on aina pitänyt hänet kiinni Emeraldissa. Sydän vasten sydäntä, pelko vasten pelkoa.

”Nyt minä tiedän”, Emerald kuiskaa. ”Sinä annat itsesi minulle.”

Lunamiel päästää äänen, jota ei tunnista omakseen. Sekoitus hämmennystä ja ihonalaista pelkoa.

”Niin sen täytyy mennä. Viimeinen uhraus. Sinä olet täydellinen siihen tarkoitukseen.”

”Ei. Emerald, ei.”

”Se ei toiminut vanhoilla ja jo valmiiksi sairailla eikä yhdelläkään metsäläisellä, koska he eivät ole kelvollisia. He eivät ole lähelläkään täydellistä ihmistä. Heissä ei ole potentiaalia. Mutta sinä, ystäväni, sinä olet kaunis ja nuori, sinä olet kaikkein lähimpänä minua.”

Lunamiel kavahtaa taaksepäin. Pelättävää ei ole, hänen sisimpänsä sanoo. Emerald on vain mies. Pelokas, heikko mies, joka on osannut puhua itsensä korkealle. Hakkaava sydän on eri mieltä. Vuosien väkivalta haudattuna kynsien alle. Mullan alle mätänemään jätetty suru. Ei enää. Ei koskaan enää.

”Minä en tee eteesi enää mitään, Emerald. En voi.”

”Lopeta leikki, Lunamiel. Lopeta se. Minä olen tosissani. Sinä olet niskuroinut tarpeeksi. Uhraudu puolestani. Osoita, että olet valmis tekemään kaikkesi vuokseni. Näytä olevasi rakkain ystäväni.”

”En kykene siihen. En anna itseäni jumalille. Minusta ei tule sinun koekappalettasi toisin kuin niistä raukoista, joita en ehtinyt pelastaa.”

”Tuollainen ei sovi sinulle lainkaan. Tekopyhyys asuu metsäläisten ajatuksissa, se kuuluu heidän huulilleen.”

Päänpudistus. Rintaa särkee, Lunamiel ei salli itsensä lopettaa vielä.

”Ihmisestä ei tule täydellistä olentoa jumalaan sekoittumalla. Sinä näit, kuinka Hiiran kävi. Olen jo ryhtynyt tappamaan jumalia. Jatkan, kunnes sinä luovutat tai keksin itse keinon läpäistä raja ja kääntää aika.”

”Sinä et koskaan keksi sitä”, Emerald nauraa. ”Et ikinä! Minä en sitä sinulle kerro.”

Lähemmäs. Iholle. Emerald painaa etusormensa Lunamielin rinnalle.

”En anna sinulle enempää aikaa. En nyt enkä myöhemmin. Sinä uhraudut puolestani. Olemme riidelleet riittämiin, palaa takaisin omaksi itseksesi! Missä sinä olet? Mihin olet piilottanut itsesi minulta?”

Emeraldin kädet risteilevät Lunamielin keholla, repivät hänen sisintään tuhansiin eri suuntiin. Mitä muutakaan hän olisi koskaan halunnut, mihin muuhunkaan hän olisi yönsä kuluttanut. Nyt Emerald on siinä, aivan lähellä, koska tahansa otettavissa. Lunamielin tajunta nauraa, se nauraa loputonta, halkeilevaa naurua. Emerald on siinä, mutta Lunamiel ei. Ei enää koskaan olisi. Nauru kaikuu luita vasten, Lunamiel riuhtaisee itsensä irti Emeraldista, joka yhä etsii häntä.

Et sinä minua sieltä löydä. Minä olen taivaalla lentävä lintu, soliseva puro, närhen sininen sulka. Minä olen kaukana sinusta.

”Älä koske minuun”, Lunamiel sanoo miehelle, jonka kosketusta hän on himoinnut siitä lähtien, kun ymmärsi, miltä tuntuu elää ikuisessa janossa. Miehelle, jonka rakkautta hän on kerjännyt polvillaan.

Emeraldin silmät suurenevat, kiilto vaihtuu johonkin ymmärtämättömään. Suruksi Lunamiel ei sitä enää erehdy luulemaan. Emerald ojentaa korujen koristamia, pitkiä sormiaan. Ne kohtaavat pelkkiä lumihiutaleita. Lunamiel on jo vetäytynyt.

”Lunamiel…” Lapsi. Jälleen pelkkä poika. Lunamiel katsoo, kuinka Emeraldin piirteet sortuvat yksi kerrallaan. ”Lunamiel!” Huuto särkyy palasiksi.

Lunamiel kääntyy, mutta ei juokse. Emeraldin luota hän ei juoksisi. Hän kävelee rauhassa tietäen, ettei Emerald voi enää kurottaa hänen puoleensa. Ei ole mitään, mitä Emerald voisi tehdä saadakseen Lunamielin takaisin.

Hentona taivaalta putoileva lumi, kirpeä ilma. Talven henki huokuu kylmästä maasta. Askel askeleelta Lunamiel kuroo etäisyyttä, antaa sen kasvaa suunnattomaksi kuiluksi. Eläimiä vilistää oksistossa, puissa helisee. Metsä kuljettaa Lunamielin pois, hän sallii itsensä hukkua sen ääniin ja tuoksuihin. Lisää askelia, jokainen niistä eron merkiksi. Lunamiel sulkee silmänsä, antaa äänien johdattaa. Hän odottaa kyynelien tulevan.

Ne eivät koskaan tule. Sisällä on täydellisen hiljaista. Vain puiden oksat helisevät tuulessa.