Epilogi:
Kajo
Ajan joki virtaa valtoimenaan
Lunamielin astellessa sen luo Marilianin käsi omallaan. Aamu on
varhainen, aurinko ei ole vielä ehtinyt pilkistää maailman takaa.
Joen juurella Marilian päästää irti Lunamielin kädestä ja
nyökkää. Ketään ei ole katsomassa, kukaan ei todista heidän
tekoaan. Lunamiel vie käden taskulleen, vetää esiin
vihreänhohtoisen, terävän esineen, jota ilman sydän olisi
keveämpi kantaa, auringonnousu loisteliaampi katsella.
Lunamiel huljuttaa kättään
virrassa, pitää nyrkkinsä vielä tiukasti kiinni. Hän vaihtaa
katseita Marilianin kanssa, kunnes kumpikin nyökkää yhtäaikaisesti
ja Lunamiel päästää sormensa auki, antaa smaragdin mennä. Joki
tarttuu siihen nälissään, kuljettaa sen pyörteisiinsä. Lunamiel
seuraa sen menoa vain muutaman joenmutkan verran, kunnes virta painaa
sen uppeluksiin, ottaa sen mukaan leikkiinsä. Sen jälkeen hän ei
enää erota vihreää loistetta.
”Me emme näe sitä enää koskaan”,
Marilian sanoo nojatessaan Lunamielin olkaan. ”Olemme vapaita sen
painosta.”
Lunamiel naurahtaa, sisin tuntuu
ilmavalta, taakka on saatettu loppuun saakka.
”Mennään”, Marilian kuiskaa
Lunamielin korvaan.
Nainen on jo mennyt ennen kuin
Lunamiel ehtii reagoida. He juoksevat halki metsän, läpi vihreitten
mättäiden ja talven jäljiltä heräilevien kasvien, kunnes
saapuvat tutulle kalliolle.
Päivä on vasta avaamassa silmiään,
keräämässä itseään pimeän suojista. Kajo taivaanrannassa
kertoo kaksikolle, ettei auringon ensisäteisiin olisi enää kauan.
Lunamiel hymyilee, kun hän katsoo laakeaa metsää, alas jääviä
puitten latvoja ja kauempana häämöttävää kylää. Maailmaa,
joka heräilee uuteen aamuun.
Marilian kääntyy ja viittoo
Lunamielia lähemmäs.
”Tule”, Marilian sanoo, ”meillä
on kaikki maailman aika.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti