Luku
20: Paljas
Yö kutittaa Lunamielin poskia miehen
kulkiessa halki pimeän verkon. Lyhdyn varovainen valo halkoo harsoa,
näyttää Lunamielille tien. Metsä näkee hänen tulonsa, ilmoittaa
etukäteen, että hän saapuu kokeilemaan onneaan. Lunamiel ei ole
kertonut kenellekään, vain Saul sydämessään tietää, mitä hän
yrittää. Ystävän löytäminen pimeässä on pelkkien vaistojen
varassa. Pimeään tottumattomat silmät eivät auta, mutta kuulo ja
tuntu sydämessä pitävät Lunamielin liikkeessä.
Ne, jotka valvovat tänä yönä, ovat
kaukana sieltä, missä Lunamiel vaeltaa. Rajalla ja leirissä.
Lämpimien valojen ympäröiminä. Lunamiel on riisunut harteiltaan
turvan ja sukeltanut puulabyrinttiin.
Jos Lunamiel löytää Emeraldin tämä
kulkiessaan unen polkuja, hän ei tiedä, voiko enää koskaan
kohdata menneen ystävänsä katsetta. Jos smaragdikoru todella on
keino rikkoa jumalten piirtämä raja, Emerald tulee menettämään
kaiken. Lunamielin sydän läpättää, hartiat miltei painuvat
lysyyn lähestyvän petoksen painosta.
Lammella Lunamiel pysähtyy. Lyhty
valaisee peilikirkkaan pinnan, jota jää ei ole vielä ottanut
haltuunsa. Emeraldista ei ole jäänyt edes painaumaa lumeen. Hän ei
ole käynyt lammella, jättänyt merkkejä pelostaan, vapisevasta
ruumiistaan.
Missä sinä olet?
Emerald ei ole voinut palata takaisin
kylään. Kaiken tiukasti hyppysissään pitävä mies ei voi jättää
Lunamieliä puiden ja pensaiden haltuun, vihollisilleen. Emerald ei
olisi tappanut Marukia, jos ei olisi tahtonut kukistaa metsää
lopullisesti. Horjuttaa itse luontoa.
Lunamiel kumartuu lammen ylle, yrittää
löytää pinnasta jotakin, joka kertoisi hänelle Emeraldista. Pinta
heijastaa lumesta notkuvat oksat, latvojen välistä sirottuvan
taivaan tähtivaloineen. Oma kuvajainen on pelkästään väsähtänyt,
Lunamiel ei jaksa tuntea siitä mitään muuta. Omien kasvojensa
sijasta hän huomaa ajattelevansa Mariliania. Naisen ketteriä
jalkoja, aina valmiina juoksemaan. Taitavia käsiä, jotka niin
metsästävät kuin silittävät pelon uneen. Silkkisiä hiuksia,
jotka on osin sidottu pois tieltä. Käytännöllisyyttä ja lämpöä
jokaisessa osassa naisen ruumista.
Lunamielin on pakko vetäytyä lammen
ääreltä, jotta ajatus Marilianista ei sytytä valheellista liekkiä
hänen kehossaan. Hän kohottaa katseensa kohti kuuta ennen kuin
sallii itsensä jatkaa.
”Kerro sinä minulle, mistä hänet
löydän”, Lunamiel kuiskaa hopeanhohteeseen, ”sillä sinä näet
kaiken.”
Kuu ei vastaa, Lunamiel nousee ylös.
Hän astuu poispäin ajatuksen juostessa hänen lävitseen kirkkaana
kuin lammen vesi. Muisto kulkeutuu pintaan, kertoo itsestään
varovaisin sanoin. Kuu vastaa sittenkin. Lunamiel hymyilee, painaa
kädet kiitollisena sydämelleen ja kuuntelee muistoaan.
*
Aikana ennen kylää ja ajan
kääntymistä
Ihmiset Emeraldin ympärillä ovat
painaneet päänsä. Osa polvistuu, osa kohottaa käsiään kuin
rukoillen kosketusta. Emerald pitää päänsä korkealla, kuljettaa
katsettaan jalkojensa juureen laskeutuneissa ihmisissä. Hänen
hitaasti kiertävä kätensä kulkee ihmisten päiden yläpuolella,
antaa näille merkin nostaa leukansa ylös.
Lunamiel seuraa humaltuneena, kuinka
hänen ystävänsä astelee hitaasti ihmisille nyökkäillen ja
käsiään heidän suuntaansa ojentaen takaisin puitten suojiin. Käsi
hipoo päälakia, mutta ei kosketa ketään. Arvokkuudeksi naamioitu
pelko kulkee Emeraldin kanssa kaikkialle.
Vaikka ihmiset ovat painaneet päänsä,
ainutkaan eläin ei ole suonut Emeraldille läsnäolonsa iloa. Puut
kumartavat hänestä poispäin, kun hän kulkee niiden lomitse.
Lunamiel ei jää katsomaan maahan lyhistyneitä ihmisiä, joille
Emerald on suonut sanansa ja läheisyytensä ja vetänyt ne sitten
takaisin helmoihinsa.
Lunamielin ei tarvitse kysyä, minne
Emerald mielii vetäytyä. Tavoite leijuu ilmassa, jalat pysähtyvät
jälleen kerran lammen äärelle. Emerald vilkaisee kuvajaistaan
nopeasti, kuin salaa, piilossa Lunamielilta. Lunamiel naurahtaa ja
kohtaa vihreät silmät vailla odotuksia.
”He ovat hyväksyneet sinut täysin”,
Lunamiel hymyilee.
”Uskotko, että ajatuskin eläimistä
heidän rinnallaan naurattaisi heitä nyt?”
”He sylkisivät nauraen turkeille,
repisivät linnuilta sulat.” Lunamiel pudistaa päätään. ”Ei,
ihminen ei enää kuulu eläimen rinnalle.”
”Vain tämä on enää esteenämme”,
Emerald huokaa kuljettaen kättään puun kaarnalta maan sammalelle.
”Lehväkatto, sammallattia. Mutta minä rakennan heille jotain
parempaa. Teen kodin heidän unelmilleen. He tulevat palvomaan
minua.”
”He palvovat sinua jo. Olet heille
jo nyt korkeammassa asemassa kuin yksikään jumala.”
”Jumala?” Emerald kivahtaa kuin
sana loukkaisi häntä mahtumalla samaan lauseeseen hänen kanssaan.
”Minä”, Emerald sanoo vieden
korujen peittämän käden rinnalleen, ”en ole verrattavissa
olentoihin, jotka eivät ole edes näyttäytyneet meille. Siellä ne
piileksivät luomansa rajan takana toiseksi mielletyssä
todellisuudessa kuolemattomuutensa turvin. Mahtaa olla kaunista olla
niin ajaton, niin loputon. Riittämiin aikaa tulla täydelliseksi.”
”Tai unohtua”, Lunamiel tokaisee.
”He elävät enää meidän tarinoissamme. Tarinat eivät koskaan
kata kaikkea. Sinä sen sijaan olet lihaa ja verta, unelma
paremmasta. Sinuun ihmiset uskovat, sinun kuvaasi he ajattelevat
ennen kuin vaipuvat uneen.”
Emerald nyökyttelee, kuljettaa
kapeita, painavien sormusten koristamia sormiaan mättäällä.
Lunamiel tietää liikkeen merkityksen. Emerald tekee kaikesta
omaansa, haastaa todellisuuden kohtaamaan määrittelemänsä raamit.
”Niin kauan, kun minä elän, he
eivät voi omistaa minua”, Emerald sanoo hymyillen. Kun hän
kallistaa päätään, musta suortuva karkaa korkealta kampaukselta.
”En jää elämään kenenkään mielikuviin, kuva minusta ei
koskaan haalistu.”
Emerald puhuu kuin olisi ikuinen kuten
tuuli, joka puhaltaa puiden yllä, kuten vesi, jota maa säilöö
heitä varten. Kun Lunamiel katsoo miestä, tässä yhdistyvät elämä
ja kuolema, toivo ja pelko, kaikki se, mitä hän on sisällään
säilönyt. Kaikki toiveet, jotka kietoutuvat yhteen kuin virtaukset
ajan joessa. Väistämättä hänen, väistämättä osa kaikkeutta,
kaikki se Emeraldissa yhtäaikaisesti niin kirkkaana ja kivuliaana,
että Lunamiel miltei vie kätensä silmiensä eteen estääkseen
itseään sokaistumasta.
Lunamiel kumartuu sipaisemaan
Emeraldin suortuvan takaisin kampaukseen, tekemään miehestä
jälleen todellisen. Emerald kavahtaa taaemmas, perääntyy maan
paljastamia paksuja juuria vasten. Kauhu kiiltää silmissä,
Lunamiel vetää kätensä takaisin voimatta enää palauttaa hetkeä
ehjäksi. Hänellä ei ole mitään, millä paikata halkeamat.
Hiljaisuus punoutuu Lunamielin
kaulalle, tekee hänestäkin mykän. Pahinta on katsoa kauhua
Emeraldin kasvoilla kykenemättä tekemään sille mitään. Sen
synnyttäjänä Lunamiel voi vain perääntyä ja sallia itsensä
muistaa, että Emerald hänen mielikuvissaan ei vastaa miestä, joka
voi kaiken ihmisten edessä näytetyn itsevarmuudenkin jälkeen
käpertyä keräksi itsensä pohjalle.
Anteeksipyyntö ei riitä täyttämään
hetken halkeamia kullalla. Lunamiel lausuu sen silti.
”Olen pahoillani. Ajattelin korjata
sen, tehdä kauniista vielä kauniimman.”
Emerald kompuroi taaemmas, hapuilee
turvaa mättäistä, joita on aiemmin alistanut tahtoonsa, pakottanut
kaltaisikseen.
”Onko minussa sinun silmissäsi
jotakin sellaista, jonka sinun kätesi voisi korjata?”
Lunamiel pudistaa päätään, vaikka
tietää eleensä pelkäksi lumeeksi. Emeraldin puheessa korjaaminen
ei kanna samaa merkitystä, se kulkee pitempiä polkuja, jättää
syvemmät varjot. Lunamielin silmissä Emerald ei ole rikki. Emerald
ei ole olemassa ollenkaan. Kuten mies itsekin tietää, häntä ei
voi omistaa, hän ei ole tästä maailmasta.
”Anteeksi”, Lunamiel toistaa
antaen oman virheensä kuristua tiukemmalle.
Emerald nousee ylös, sukii
vaatteitaan siistimmäksi. Lunamiel on jo synnyttänyt säröt
hetkeen, vaatisi aikaa, jotta ne unohtuisivat. Emeraldin kohdalla ne
eivät koskaan kuroutuisi, ne hiertäisivät jokaista keskustelua,
kulkisivat mukana kuin varjot, lähtemättöminä ja raskaina. Toisin
kuin varjot, Lunamielin virheet voisivat haljeta. Halkeamia saattaa
syntyä liikaa, yhdessä ne voivat muodostaa niin suuren kuilun,
ettei Lunamiel enää näkisi Emeraldia sen takaa.
Kun Emerald lähtee, tämä ei sano
sanaakaan. Lunamiel tietää, ettei voi seurata. Pehmeä mätäs
peittää Emeraldin askeleet, Lunamiel kääntää päänsä, jotta
ei näe, minne ystävä kulkee. On olemassa paikka, jonne hän ei
astele tämän perässä. Jokin osa metsää kuuluu vain Emeraldille,
niille tunteille, jotka tämä on laulanut uneen sisälleen. Ne eivät
näyttäydy kenellekään sanojen muodossa. Ainoastaan katseet,
nykivät raajat ja kiivastuneet äänenpainot paljastavat
Lunamielille niiden olevan olemassa.
Lunamielillakin on sellaisia tunteita.
Kovaäänisiä, teräväreunaisia, huutavia tunteita, jotka saavat
hänestä vallan jokaisella kerralla, kun Emerald kääntää hänelle
selkänsä. Haaveet ovat muuttuneet luita kolottaviksi tarpeiksi,
menettäneet pehmeän sointinsa jo kauan sitten. Kun Lunamiel
kuuntelee niitä riittävästi, niiden ääni muuttuu käskeväksi.
Lammelta ei ole pitkä matka sinne, minne Emerald onkaan kulkenut.
Tämän keveät askeleet ovat kenen tahansa seurattavissa. Kyse on
vain siitä, meneekö. Kakofonia Lunamielin päässä ei rauhoitu
ennen kuin hän ottaa ensimmäisen askeleen ystäväänsä
seuratakseen.
Aluksi on vain metsä. Veden peittämiä
alueita, järvien keskellä puita. Ihmeitä, joista ei muista kiittää
riittävän usein. Lunamiel hivuttautuu pienten ihmeiden ohi,
väistelee kivet ja juuret. Kun hän havaitsee Emeraldin, hän
pysähtyy, hiljentää jopa hengityksensä, jotta ainutkaan ääni ei
paljastaisi häntä ystävälle.
Keskellä kaikkea kasvaa suunnaton
puu. Jos ihminen ryhtyisi rakentamaan, hän voisi kovertaa kotinsa
sen runkoon. Juuret ovat paksumpia kuin ihmisruumis. Niiden päälle
Emerald on istuutunut. Lunamiel katsoo, kuinka hänen ystävänsä
painautuu itseään vasten, heijaa koko ruumistaan niin, että on
mahdotonta kuvitella sen selviävän kivutta. Kouristukset ovat
voimakkaita, aivan kuin Emerald ei kykenisi hengittämään, pysymään
kiinni ihmisen kehossaan.
Lunamiel todistaa Emeraldin
painautuvan aivan kiinni runkoon, riisuvan itsensä vaatteista,
joiden olemassaolon on itse mahdollistanut. Emerald tulee luonnon
edessä täysin paljaaksi, antaa itsensä hetkeksi sille, jota
vastaan on taistellut. Hiukset valuvat avonaisina selkään, silmät
ovat täynnä jotakin niin suunnatonta, ettei se mahdu
ihmiskasvoille. Lunamiel näkee pelon raaimmillaan. Taltuttamattoman
kauhun Emeraldin liikkeissä. Mies huutaa tukahtunutta, tuskin
kuuluvaa huutoaan puun runkoa vasten, hinkkaa käsiään kaarnaan.
Mitä Emerald peseekin pois, ei ole Lunamielin ymmärrettävissä.
Hetken intiimiys käy hänen päälleen. Hän vetäytyy kauemmas
voidakseen vetää syvään, kauttaaltaan vapisten henkeä.
Lunamiel kääntää selkänsä,
jättää todistamatta loppuun sitä, mikä ei alun alkaenkaan ollut
hänen silmilleen. Hetki jää taa, sillä jos hän koskaan jäisi
kiinni, hänen virheensä synnyttäisivät mustan kuilun. Hän
ennemmin heittäytyisi sen pohjalle kuin koskaan yrittäisi ylittää
sitä. Siksi hän vain kävelee, antaa luonnon peittää askeltensa
äänet, silmiensä räpäytykset. Lunamiel kulkee takaisin Emeraldin
jo ottamia askelia pitkin, tekee läsnäolonsa olemattomaksi. Linnut
laulavat puissa, on kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan.
*
Muisto tulee pysyvänä, asettuu
istumaan Lunamielin rinnalle. Jalat ovat jo matkalla, lyhty jätetty
lammelle pitämään yllä toivoa. Lunamiel on ehtinyt unohtaa,
kuinka lähes pimeässä suunnistetaan, kuinka silmät näkevät,
vaikka eivät näe. Hän kulkee halki alueen, jonka vesi on jo
ehtinyt jäätyä kevyesti pinnalta. Hän kulkee pysähtymättä,
lähes hengittämättä, sillä vain niin kauan, kun muisto pysyy
hänen lihaksissaan, hän osaa Emeraldin luo.
Keho löytää tien. Suuri puu kohoaa
sisariaan korkeammalle jopa sakeassa pimeydessä. Lunamiel astuu
lähemmäs, kuu suo hänelle rihmansa, paljastaa lumen ja juurien
keskelle painautuneen Emeraldin. Ainutkaan kangas ei suojaa Emeraldin
kalpeaa ihoa. Lunamielin sisällä läikähtää. Joistakin tavoista
ei pääse koskaan pois. Täällä linnut eivät nuku oksillaan,
tänne käärmeet eivät luikertele eivätkä sudet astu. Täällä
Emerald lepää vanhoissa tavoissaan, tänne mies on tullut suojaan
kaikkea aiheuttamaansa.
Emeraldin kädet ovat yhä veressä.
Häikäilemätön todiste, jolta Lunamiel ei voi sulkea silmiään.
Lunamiel astuu lähemmäs, varoo päästämättä ääntäkään. Hän
kulkee paljain jaloin lumella, jotta kengät eivät narskahtelisi
sitä vasten. Käsi kurottaa kohti entistä ystävää. Muistot
lepäävät raskaina rinnassa. Lunamiel tietää kuilun syntyneeksi
jo kauan sitten. Paljaana kuunvalossa Emerald näyttää miltei siltä
mieheltä, jonka kuva Lunamielin verkkokalvoille on aina piirtynyt,
kun hän on ajatellut sitä, mitä tuntee. Nyt kuvan päälle on
syntynyt jotakin muuta. Lunamiel saattaa jo kuulla ajan joen
virtaavan, Marilianin nauravan.
Häpeä kuristaa kurkkua, kun Lunamiel
kurottaa kohti Emeraldin korvaa. Koru kiiltää yön
hopeanloisteessa. Siinä se yhä on, paljastettu ase, ratkaisu kaiken
takana. Jos Lunamiel on väärässä, hän ei enää tiedä, mitä
uskoa. Sydän ei saa valehdella omalleen niin.
Emerald on herkkä kosketukselle.
Hauraampi kuin linnunsiipi, munankuori, kevätkukan terälehti.
Lunamiel värähtää ajatellessaan, että korukin on vain osa
Emeraldin herkkyyttä. Hänen aistinsa ovat terävöityneet
havaitsemaan hetken, jolloin joku löytää hänen salaisuutensa,
varastaa hänen luomansa maailman.
Lunamiel ei hengitä koskiessaan
Emeraldiin. Ilma ei liiku, tuuli ei saavu hänen avukseen. Emeraldin
suu raottuu, Lunamielin kurkku on hiekankuiva, mutta Emerald ei avaa
silmiään. Koru lepää Lunamielin kädellä, kun hän vetäytyy
pois niin ääneti, kuin osaa, kuin luonto on häntä opettanut.
Paikalle ei jää ainuttakaan merkkiä
Lunamielistä, ei kultaista hiussuortuvaakaan. Emerald jää juurelle
makaamaan vailla tietoakaan entisen ystävänsä läsnäolosta. Kuten
muistossaan Lunamiel kulkee Emeraldin jälkiä pitkin. Kengät on
jätetty kauas taakse, yksikään ääni ei voi Lunamielia paljastaa.
Koru on puristunut tiukasti Lunamielin kättä vasten, hän ei
päästäisi sitä irti, vaikka maailma käpertyisi laidoistaan häntä
uhkaamaan. Syyllisyys kutittelee Lunamielin sisintä, mutta hän ei
anna sille sijaa, ei nyt, ei vielä, ei ennen kuin hän kuulee ajan
joen jälleen kuohuvan ja näkee, kuinka ihmiset kerääntyvät
katsomaan sen juoksua.
Hanki kiiltelee yön hennossa valossa.
Kuu on kalpea veljen pettäessä veljen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti