Äänettömät aamut

Wilhelmin silmät ovat suljetut. Hän näyttää täysin levolliselta maatessaan peitto vain puoliksi päällään. Minua hymyilyttää katsella hänen pörhistyneitä kiharoitaan, jotka käkkäräisinäkin ovat täydelliset. Suu on auki vain aavistuksen, edellisen päivän huulipunajäämiä on vielä hiven sisähuulilla. Huomaan muistelevani hänen huuliensa pehmeää tuntua kaulallani. Vatsallani.

Saan väristyksiä.

Wilhelm on levollinen vain unissaan. Kasvot ovat riisutut kaikista niistä murheista, jotka piirtävät juonteita hänen kasvoilleen hereillä. Painaudun hänen vierelleen sängylle, ja sängyn kevytkin tömähdys säpsäyttää Wilhelmin heti hereille.

”Anteeksi”, kuiskaan lempeästi, mutta hän vain kurottaa silittämään minua poskelle ja painaa huulensa omilleni. Wilhelm tekee niin usein aamuisin; suutelee ennen mitään muuta. Hän tekee sen miltei maanisella kiihkeydellä. Hän kiehnää minussa kuin pieni eläin, pysyttelee aivan lähellä, hengittää minua kuin happea.

Joskus se pelottaa minua. En tiedä, mitä sen takana on. Sille ei ole sanoja, sitä ei saa sanoittaa, koska se kuihtuu pois, jos sen tekee olevaksi. Näissä me olemme; auringon kultaamissa äänettömissä aamuissa.

Saunassa

Mikaelin ja Eliaksen ystävyyden alkuajoilta

Elias seisoo kylpytilassa näpräten limsapulloaan auki. Näen hänet pitkästä aikaa ilman pipoa. Hänen maantienvaaleat hiuksensa sojottavat joka suuntaan.

”Mikä kestää?”

”No en saa tätä auki. Saatana.”

”Joo, ok, venaa.” Ryöstän pullon häneltä. Se avautuu sihahtaen. Elias katsoo minua hetken ennen kuin näyttää minulle keskisormea.

”Come on, miten sä sait sen noilla sun rimppatassuilla auki ja mä en? Mitä piilotettuja voimia sulla oikein on?”

”Ehkä käynkin salaa salilla. Oisin horoin jätkä siellä.”

Eliasta naurattaa. Viskaan pullon takaisin hänelle. Hän juo kerralla puolet, vaikka emme ole vielä astuneet saunaan.

”Jätkä veti niinku yhdellä höräyksellä.”

”Kuuluu asiaan.”

”En kestä sua.”

”Mennäänkö?”

Olen vähällä kysyä, stressaako hän, mutta tajuan tekeväni niin itse ja vaikenen. Meidän perheemme ovat katselleet sekoilujamme jo vuoden, mutta emme ole koskaan vieneet ystävyyttämme siihen pisteeseen, että yöpyisimme toistemme luona kokonaista viikonloppua. Perheeni on tottunut Eliaksen naseviin kommentteihin TV-sarjoista, he ovat jo oppineet riitelemään tosi-TV:stä siskoni kanssa.

Elias kiskoo paitansa pois hetkessä. En uskalla kääntää katsettani heti, en tiedä, kuinka tällaiset tilanteet toimivat heteropoikien välisissä ystävyyssuhteissa. Eliaksella on isot käsivarret. Katseeni jää niihin jumiin ensimmäiseksi. Kaikki hänessä on pehmeää ja pyöreää. Tunnen poskieni helottavan, kiskon villapaidan äkkiä yltäni. Käännän katseeni Eliaksesta lattialaattoihin. En ole aikoihin ajatellut niiden sinisyyttä.

Minua harvemmin jännittää olla alasti muiden seurassa. Olemme sitä perheen kesken turhankin kasuaalisti, pyörimme milloin kukin ilman housuja olohuoneessa. Elias tekee tästä vaikeaa. Hän ei osoita ensimmäistäkään merkkiä ujostelusta, hän kantaa veden saunaan ja viskoo sitä antaumuksella löylyä. Silti minun on vaikea katsoa häneen päin. Annan hänelle tilaa, yritän sivusilmällä vilkaista, katsooko hän minuun, mutta hän ei katso. Hän on kuten kuka tahansa ystävä saunassa.

”Vittu, mä en kestä näitä sun löylyjä”, ähisen ja painun kyyryyn. ”Ihan periaatteesta en suostu olemaan eka, joka lähtee mun omasta saunasta.”

”Bro, sun kinda täytyy, koska mä en aio luovuttaa.”

”Vihaan sua. Saat sitten kerätä mut tuolta lattialta, kun pyörryn.”

”Niin varmaan”, Elias nauraa ja sihauttaa löylylle lisää vettä.

Minä olen ensimmäinen, joka poistuu saunasta. Elias nauraa minulle katketakseen seuratessaan perässä.

”Äähhähä, kukas nyt on luuseri, kuka!”

”Juon sun cokikset kohta kostoksi.”

”Sä et edes tykkää cokiksesta. Et ansaitse sen täydellistä aromia tulikuuman saunan jälkeen, koska et edes pidä siitä.”

”Fair, mutta sä et ansaitse voittaa mua saunakilpailussa mun omassa saunassa.”

”Vedän sua lempeesti turpaan kohta.”

”Vedä kuule vaan, ois eka kerta mulle.”

Eliaksen ilme vakavoituu. Hän hörppää juomastaan vain nopeasti ja pukkaa minua lempeästi olalle.

”Hyvin saunottu”, hän sanoo. ”Kumpi ottaa ekan suihkuvuoron?”

Jään tuijottamaan hänen saunasta punottavia käsivarsiaan ja kaulaa. Kaikki hänessä säkenöi juuri nyt liikaa.

”Mä otan ekan suihkuvuoron.”

Käännän hänelle selkäni.

Naurussasi

Mikaelin ja Eliaksen ensitapaaminen

Eliaksen nauru kaikuu luokan toiseen laitaan asti. Pörröinen pää on harmaan pipon peittämä. Hiivin luokan läpi hyppien takkien ja reppujen ohi päästäkseni hänen viereensä. Elias ei vilkuilekaan minuun päin, hän ei koskaan tee niin. Minun täytyy hilautua muiden poikien eteen saadakseni hänet katsomaan minuun.

”Öö, moi?” Elias mutisee nähdessään minut. Hän vetää pipoa kauemmas takaraivoon. ”Mitäs asiaa herralla?”

”No moi vaan sullekin. Sitä vain, että Mäkelä laittoi meidät pariksi bilsantunnilla. Meidän pitää tehdä esitelmä ensviikoksi. Sä et ollut bilsantunnilla.”

”Aijaa. Millanen esitelmä?”

”En mä enää muista, kirjotin johonkin ylös ne sen antamat ohjeet. Ollaanko me koskaan ees juteltu? Moro.”

”Moro äijälle. Kyllä mä sut tiiän.”

Naurahdan. Muut ovat kaikonneet ympäriltämme. Tunnin alkuun on vielä viitisen minuuttia.

”Famous as fuck”, nauran Eliakselle. ”Joo. Ei mulla varmaan muuta. Sulla on cool pipo.”

Eliaksesta pääsee epäuskoinen tyrskähdys.

”Hei kuule, feimi, missä sä haluat tehdä tota projektia? Kirjastossa? Jossain muualla? Mä oon meinaan maailman paskin muistamaan legit yhtään mitään, eli jos haluat saada sen tehtyä, tehdään se äkkiä. Sori. Mä oon aina tämmönen.”

Tujotan Eliasta hetken. Hänellä on räikeän keltainen huppari, sellainen, joita pidettiin ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Se ei tunnu haittaavan häntä pätkääkään. Hän istuu pulpetissaan sellaisella itsevarmuudella, että en ihmettele lainkaan hänen kanssaan nauravia porukoita. Silti välitunneilla Elias on enimmäkseen yksin. On Sakkea ja Jonia ja Mikoa tuntien alussa ja käytävillä, ja silti en erota onnea Eliaksen hymystä.

Sovimme näkevämme vartin yli neljä kaupunginkirjaston aulassa. Eliaksesta kuuluu ensimmäistä kertaa kaksikymmentä minuuttia sovitun ajan jälkeen.

”Soriiii, vittu, mä olen ihan mahdoton näissä aikatauluissa. Kauanko sä oot ootellut siinä? Onko sulla kylmä?”

Hänen katseensa on jämähtänyt villakangastakkiini, jonka olen jättänyt auki. Alla on vain keväänvihreä neulepusero ja muutama uusi koru.

”Ei saakeli, sulla on varmaan kylmä. Sori sori sori. Mä voin ostaa sulle jonkun jutun aulasta, mitä sä haluat?”

”Ei tässä ole mitään hätää, mä pukeudun aina näin.”

”Ei kai sulla ole kiire?”

”Mulla on kaikki ihan hyvin, rauhotu, ei tässä mitään. En mä tartte mitään, kiitti. Ota vaan itelles, jos haluat.”

”Saako tuolta cokista? En käy täällä ikinä…”

Tyrskähdän. Elias näyttää pojalta, joka ei ole koskaan koskenut ensimmäiseenkään kirjaan.

”Kai sieltä jotain limpparia saa. Mä voisin sittenkin ottaa smoothien.”

Elias nauraa. Hän vie teatraalisesti käden suulleen kuin ei osaisi olla aidon pahoillaan reaktiostaan.

”Sori, näytän mun parhaat puolet tällai heti kättelyssä. Sä vaan tiedätkö vaikutat just sellaiselta tyypiltä, joka tilaa smoothieta.”

”Toi ei varmaan ollut kehu.”

”Se taisi olla aika neutraali toteamus.”

”Jassoo.”

”Sä olet silti feimous ja silleen. Tai varmaan juuri siksi.”

”Siis mitä sä nyt selität…”

”Sulla on varmaan eniten kavereita, mitä olen kellään nähnyt.”

”Miksi sä kiinnität siihen huomiota…”

Minä en ole edes tiennyt, että Elias on koskaan katsonut minuun kahdesti. Minun kaltaiseni pojat eivät yleensä kiinnosta sitä joukkoa, joka puhuu uusimmista peleistä ja nukkuu takapulpetissa. Olen liian siloteltu ja muovinen Eliakselle, joka on aina ollut aito.

”Sä naurat ihan inasen liian iloisesti”, Elias sanoo yhtäkkiä. Hän on ostanut meille molemmille smoothiet minun keskittyessäni muuhun.

”Mitä?”

”Niin. Sä naurat paljon porukassa, mutta mulla ei ole hajuakaan, miltä sun oikea nauru kuulostaa. Olen miettinyt sitä monesti.”

Miettinyt. Monesti. Jään tuijottamaan Eliasta pitkään. Hän ojentaa minulle mangosmoothieta. En ole koskaan kertonut hänelle pitäväni siitä. Kuoren alla kipristelee. Jokin pyrkii pintaan ja minua tukehduttaa äkisti. Eliaksen ilme on vilpitön. Hänen silmänsä ovat häkellyttävän siniset. En ole koskaan katsonut niiden pohjalle. Poskillani tuntuu jotain kosteaa. Hän ojentaa minulle paperia nopeammin kuin tajuan itkeväni.

”Kaikki hyvin? Sori, Mikael, en mä tarkottanut… Enhän mä edes tunne sua. Ääh, anteeksi. Mä olen aina niin epähieno tällaisissa.”

”Ei, kun se oli tosi hyvin sanottu. Kukaan ei vain ole koskaan sanonut mulle noin. En tiennyt, että sen voi nähdä musta.”

Minun ei tarvitse kertoa hänelle, mitä se tarkoittaa.

”Kiitos.”

Siemaisen mangosmoothieta, mutta hän tietää, etten kiitä siitä. Istumme hiljaisessa nurkkauksessa viherkasvien takana ja hörpimme smoothieitamme. Näen, kuinka Elias irvistää mansikkasmoothielle muutamaan väliin ja hihitän.

”Aikamoista analyysia sulta näin ensitapaamisella. Onko herra joku psykoanalyytikko?”

”Mä vihaan Freudia, aidosti. Sillä oli legit joku fiksaatio sen mutsiin ja se teki siitä koko maailman ongelman. Ja sen teoriat on muka coolest shit on earth.”

Räjähdän nauruun.

”No nii-in!”

Nauramme aikamme. Elias katsoo minua pitkään. Pyyhin suupielieäni, olen varma, että naamaani on jäänyt keltaisia läikkiä.

”Ei sun naamassa mitään ole.” Eliaksella on rauhallinen hymy. ”Musta vaan tuntui, että kuulin sun naurun äsken ekaa kertaa.”

En sano mitään. Jokin tanssii rinnassani, tempoilee. Elias alkaa yskiä smoothieta, ja meitä molempia naurattaa jälleen. Otan valon hänen hymyssään ja painan sen rintaani. Jätän sen lämmittämään, vaikka en tiedä, mitä se tarkoittaa.

Aitta

 SV: seksuaalinen hyväksikäyttö

Voitin tällä novellilla kunniamaininnan J. H. Erkon kirjoituskilpailusta 2024. Kiitos! 🤍

Hän tulee joka yö. Mies, jonka haju peittää aitan kuivan kesäyöntuoksun ja jonka parta on karhea reisiä vasten. Raskas, nykivä hengitys ja ähkäisyt. Aina samassa rytmissä. Suu on vielä kostea, kun mies kurottaa suikkaamaan nopean suukon huulilleni. Sen jälkeen hän nousee ja vetää vyönsä kiinni, sanoja ei tarvita täällä. Vaatteita ei tarvitse riisua kokonaan, sillä hän ei jää. Hän on suuri mies, voimakas työläinen, jota tämän kylän naiset silmäilevät kahdesti, kolmestikin. Ja silti se olen minä, jonka aittaan hän tulee öisin, minä, jonka iholle hän kuiskii.

Armas oma tyttöni.

Seuraava päivä kuluu sumussa. En ole nukkunut silmäystäkään, kun nousen lypsylle. Päivä kuluu puhki, aurinko on pelkkä ohut, pingottunut kangas taivaan yllä. Ajattelen miestä, hänen hikensä tuoksua ja karheaa leukaansa. Taipuisia sanoja, jotka jäävät kiinni ihoon, merkitsevät. Katseeni etsii häntä jokaisesta pellonkulmasta ja pientareesta, mutta hän on tänään muualla, enkä minä ole se, joka saa kysyä.

Päivällisellä kuulen, kuinka rouva ystävättärineen puhuu hänestä. En istu samassa pöydässä, katselen heitä tuvan toiselta puolelta. Istun hiljaa ja kuuntelen. Vastaan odotuksia. Rouva ystävättärineen kehuu miestä asioista, joista en ole koskaan kuullutkaan. Hän on kaikissa toimissaan niin kunniallinen, niin jalo. Sanoja, joita minun suvussani ei käytetä, sillä ne täytyy ansaita.

Kyllä sinulla on sitten hyvä mies.

Rouvan mies. Naisen, joka on kaunis tavalla, jolla naiset hänen asemassaan ovat. Talon emäntä, suoraryhtinen ja arvokas. Koko ruumiini on tulessa, kun tuijotan hänen rennon siloiteltua kampaustaan. Hänen hyvä miehensä kutsuu minua öisin omakseen, kertoisinko hänelle sen? Minä tiedän, miten nämä naiset vastaisivat. He katsoisivat kulmiensa alta ja nauraisivat kontrolloitua, hillittyä naurua, joka kertoisi minulle, missä paikkani on. Pidän suuni viivana, en voi lähteä täältä, en saa tehdä sitä perheelleni.

Auringon himmeä kalvo väistyy taivaalta, ilta on haalea, se tuntuu ihoa vasten tuskin miltään. Istun aitan portailla työmekossani ja katson, kuinka lapset juoksevat pellonreunalta sisälle tupaan. Miestä ei näy vieläkään, mutta en voi kysyä. Voin vain luottaa. Aitassa tuoksuu kesäyö, valvon kapealla sängylläni niin kauan, että auringosta on jälleen kuulas ajatus taivaanrannassa. Miestä ei kuulu. Mies ei koskaan tule auringon aikaan, hän saapuu yön sinisinä, pehmeinä tunteina puhkaisemaan uneni. Nukun aavistuksen, ja aavistukseen mahtuu haavekuva hänen karheista työmiehen käsistään ja leveistä harteistaan.

Seuraavana päivänä hän on jälleen täällä, näen unieni suuret kädet rouvan harteilla. Mies hymyilee vaimolleen, ei vilkaisekaan minuun. Kyllä sinulla on sitten hyvä mies. Sisälläni juoksee jotakin kuumaa. Minä vain tuijotan auringon polttamaa kuistia, jolla he seisovat yhdessä. Lapset juoksevat tuvassa nauraen. Perhe. Kaunis, hyvä perhe, jonka voisin tuhota avaamalla suuni. Mutta eivät he uskoisi minua. Häpeä kaadettaisiin minun osakseni. Minut tässä riisuttiin paljaaksi ja suudeltiin rikki. Minun ruumiini vietteli tämän hyvän miehen aittaani joka yö. Yhtäkkiä kesäkuinen helle porottaa liian korkealta, kiedon huivin tiukemmin suojakseni ja käännyn ympäri. Huivi ei suojaa minua itseltäni. Syyllisyys polttelee ihon alla ja pelkään, että se ryöpsähtää yli; että sen voi nähdä minusta, sen, mitä tein hänen kanssaan.

Sellaisena kesä kuluu kohti loppuaan, kuumana ja hengittämättömänä. Viimeiset linnut täplittävät vielä taivasta. Kukkien kuoleva näyttely täyttää penkat ja pellonreunat. Mies ei tule aittaani koko loppukesänä. Öiden pimetessä jaksan yhä toivoa, että hänen suuri siluettinsa ilmestyisi ovelle. Ajatus lävistää koko olemukseni. Häpeä ei ole minulle vieras, mutta tällaisina öinä en muista, kuka olin ennen sitä. Toisen mies saa koskea minuun, ja tässä minä olen, kaipaamassa kosketusta kuin koko henkeni riippuisi siitä.

Ääni. Rahinaa, kolahdus, siluetti yössä. En saa ponnahtaa ylös, en saa esittäytyä tarvitsevana, muuten hän lähtee pois eikä enää koskaan kutsu minua omakseen. Leveät hartiat ja pitkä varsi piirtyvät hämärään. Mies ei sano mitään. Hän kumartuu luokseni kuten aina, äänettömänä, vaativana.

”Armas tyttöni.” 

Rosoinen ääni. Se viiltää ihoani kuten pikkukivet lapsuuden kesinä, kun kaatui soraan. Hänen kouransa hapuilevat minua kaikkialta, nipistävät nännejä, puristavat reisiä, pysähtyvät vatsalle kuin etsisivät merkkejä jostakin, jota olemme yhdessä tehneet. Mutta minä olen yhä pieni ja tyhjä, hän ei ole täyttänyt minua. Sattuu.

”Pikkuiseni… Sinähän et voi vielä kantaa lasta, ethän? Sinun vuotosi ei ole vielä alkanut.”

Loppukesästä on jo viileää. Linnut eivät laula yössä. On niin hiljaista. Hiljaista ja kylmää. Mies ei toista kysymystään, hänen kätensä ovat avaamassa vyötään. Näen hänet kokonaisena, siitä on pitkä aika. Kaikki, mitä hänellä on antaa. Pelko minussa on miltei suurempi kuin hänen vaativa kehonsa.

”Et siis?” 

Varmistava kysymys. Nyökkään. 

”Sinä olet jo melkein siinä iässä. Oletko varma?”

Nyökkään uudelleen. En minä vielä vuoda. En pisaran pisaraa. En aiheuta sinulle harmia. Ilme hänen kasvoillaan muuttuu, kovuus pehmenee, hän vetää minut lujaa lähemmäs ja avaa reiteni. Suljen silmäni, valmistaudun sukeltamaan kesäyöhön.

Ovi käy uudelleen. Reiteni ovat auki, kaikki minusta näkyy, mies on edessäni suurena ja vahvana ja valmiina täyttämään minut. Rouva ei näytä enää rouvalta. Hämärässä erotan hänen hätäisen hahmonsa kuin hiekkaan piirretyn kuvan. Henkäys hänen huulillaan on ohut kalvo, se ei kerro mitään. Olen tuomittu. Nyt rouva näkee, mitä ihoni on kuiskinut hänen miehelleen.

”Lapsi”, kuuluu hämärässä. ”Luoja armias, hän on pelkkä lapsi…”

Ensin välähdys. Sitten korahdus, yksi ainoa, kun jokin iskeytyy miehen takaraivoon ja saa hänet jysähtämään vasten aitan lattiaa. Rouva ei ole enää rouva, se on ainoa ajatukseni. Rouva on joku muu. Hän on vihan sumentama täplä yössä. Hän hakkaa ja hakkaa, ja kun löydän itseni tekemästä samaa, huomaan kaiken tapahtuvan täysin ääneti. Kipuni ei ole enää omani, rouva ottaa osan siitä kannettavakseen, ja me iskemme niin kauan, että mitään ei ole jäljellä. On vain raato siitä rakkaudesta, jota kannoimme.

Huohotamme molemmat, kaksi naista, toinen valmis, toinen vielä vaiheessa. Kivun yhdistämät. Veren käsissämme. Minä katson häntä, en sano mitään, katson vain. Verinen käsi tarttuu toiseen, annan rouvan pitää minusta kiinni. Hiljaisuuden laskeutuessa aittaan me katsomme toisiamme ja tiedämme.

Pysy kanssani

Pysy kanssani.

Yöllä on terävät reunat. Jossain rahisee, en erota ääniä toisistaan. Kaikkialla on hämärää. Pelko kiertää minua kaikkialta, ei anna minulle tilaa hengittää.

Sinä hymyilet. Tartut kädestäni ja kerrot, että hätää ei olisi. Sinun äänesi säkenöi valoa tilaan. Erotan muotoja jälleen, piirrät hämärälle rajat.

Pysy kanssani, kunnes aamu maalaa meidät kultaansa.

Meissä on taivas

SV: seksin kuvaus

Liittyy tarinaani Hetkiemme kudelma

Alman katse on täynnä peittelemätöntä nälkää. Katseet, joita hän on kohdistanut minuun kaikki nämä kuukaudet, osoittautuvat tosiksi. En ole kuvitellut niitä mieleni laitamilla, ne ovat oikeita ja huutavat itseään julki hänen raukeissa silmissään. Hän ei enää pidättele itseään, hän antaa kaiken näkyä.

”Varpu…”

”Niin?”

”Sä olet täydellinen.”

Alma painaa minut hotellin sängylle eikä mikään voi estää universumia räjähtämästä kehooni. Tunnen, kuinka galaksit laulavat, kun Alma vie kätensä paitani kaulukselle.

”Saisinko mä…”

Nyökkään.

”Saat aina.”

Hänen kätensä kiskovat minut paidastani sekunneissa. Tärisen paljaana hänen katseensa alla, mutta katse ei polta, se on hellä ja janoinen ja täynnä meitä.

”Sä olet aivan uskomaton… Mistä sua saa koskettaa? Mistä sä pidät?”

”Saat tehdä ihan, mitä sä haluat.”

”Kerro mulle… Mä haluan olla sulle hyvä.”

Hänen äänensä on juoksevaa mahlaa. Minä kurotan hänen kaulalleen, painan helliä suudelmia ja kuiskin hiljaa hänen korvaansa. Alma naurahtaa pehmeästi ja painaa minut tiukemmin itseään vasten. Hän on yhä pukeissa, ja tunnen joka raajassani hänen katseensa. Hän rakastelee minua jo pelkällä katseellaan.

Alma saa minun kehoni laulamaan. Jokainen suudelma kertoo taitteilleni ja notkelmilleni, kuinka hän rakastaa. Älä lopeta, minä huohotan, vaikka tiedän, että hän ei lopettaisi, hän pysyisi siinä kaatamassa hunajaansa minuun. Alma on lämmin ja luja ja minussa sykkii kyltymätön jano, joka vaatii tulla täytetyksi. Älä lopeta.

Minä olen omille äännähdyksilleni vieras. Alman huulet saavat kehoni taipumaan ja ääneni kohoamaan, enkä minä estä. Minä en ole valmis vielä silloinkaan, kun olen, haluan lisää, haluan kaiken.

Huohotan Alman rintaa vasten, en saa henkeäni kasattua, ja silti olen jo silittämässä hänen lanteitaan.

”Onhan sulla kaikki hyvin?” Alma kuiskaa hellästi. Hänen mustat hiuksensa levittyvät tyynylle ja minä olen niin täynnä onnea, että säkenöin.

”On”, nyökkään, ”tuhatkertaisesti, on…”

Alma hymähtää ja painaa suudelman suulleni. Minä en tiedä, kuinka tulen koskaan tottumaan siihen, että hän voi suudella minua näin.

”Saanko…” Hivutan kättäni hänen hameensa reunalle. Pehmeä vatsa tulee vastaan, Alma päästää pehmeän ynähdyksen.

”Sinnekö… oi…” Hänestä pääsee kujertava naurahdus. ”Ahne tyttö…”

Se työntää minut yli rajan. Pujahdan helman sisään, silitän pehmeää vyötäröä. Hivuttaudun alemmas, en voi olla päästämättä hienoisia äännähdyksiä. Alma pitää katseensa minussa, hän tahtoo kokea tämän kaiken. En päästä häntä pakenemaan altani, hänen katseensa pysyy, kun löydän hänet lopulta.

Alma on täydellinen.

Kaikki hänessä on minulle kallista. Jokainen osa hänestä on arvokas ja kaunis. Tahdon koskea kaikkea sen ansaitsemalla arvokuudella, näyttää jokaiselle taitteelle ja kummulle, miten paljon rakastan.

Alman nautinto on kuin laulu minulle. Kun makaamme hikisinä vailla vaatteita toisissamme kiinni, minä tiedän, mitä kehomme ovat toisilleen kuiskineet. Meissä on taivas, ja sen taivaan lempeässä sinessä minä tahdon kellua.

Luomiesi takana

Suljetut silmäluomet. Kasvot nykivät, uni tempoilee jossain luomien takana. Minä katson untasi, katson kaikkea sitä herkkää ja peittelemätöntä, joka sinussa lepää. Uni pitää sinua pitempään kuin useimpina aamuina. Piirteesi ovat täysin kaikesta vapaat, päivän pelot eivät ole vielä piirtäneet niihin jälkiään.

En tohdi kutsua sinua valveen maailmaan, olet unessa kuin pieni suojaamaton eläin. Säpsähdät kerran ja silmäsi avautuvat uuteen päivään. Katsot minua samalla tavalla kuin aina herätessäsi. Hetken kauhu heijastuu katseestasi, kunnes näet minut ja painut lähemmäs.

Olet lämmin minua vasten. Sydämesi sykkii, sen rytmi sekoittuu omaani, kunnes en enää tiedä, mihin alamme ja lopumme. Tulet osaksi minua aamuauringon maalatessa meidät kultaansa.