Huomiohuora™

Miksi meidän kulttuurissamme samaan aikaan kannustetaan kaikkia individualistiseen oman edun tavoitteluun että samanaikaisesti tuomitaan ihmiset, jotka niin toimivat? Länsimainen yhteiskunta kannustaa kaikkia yksilöllisyyteen; nykyään kaikessa tuntuu tavalla tai toisella olevan kyse itsensä brändäämisestä. Kaikkiallahan sitä toitotetaan. Työelämässä pitää erottua, harrastuksissa pitää erottua, kulutustottumuksemmekin rakentavat identiteettiä. Kaikesta tehdään äärimmäisen subjektiivista, ja silti huomion “hakemista” pidetään monessa asiayhteydessä epäsuotavana. Olen aina irvistellyt jo ala-asteelta tutulle “huomiohuoraamisen” konseptille.

Breaking news: minä haluan huomiota. Noin, nyt se on sanottu, jatketaan. Oletteko koskaan pysähtyneet miettimään, miksi huomion haluamista ja hakemista oikeastaan pidetään paheksuttavana? Samaan aikaan joka tuutista tuupataan identiteettipolitiikkaa ja uniikkiuden tavoittelemista. Huomiota pitää saada, mutta sitä ei saa haluta. Sitä ilmeisesti pitäisi vain maagisesti ilmestyä. Aidosti taitavienhan ei ilmeisesti tarvitse tehdä mitään sen eteen, niinkö? Tähdet oikeassa asennossa, “jotkut ne vaan osaa”? Bullshit.

Tiedättekö, minä olen erittäin mielelläni sitten vaikka se huomiohuora. Ihan jo siksikin, että sanassa on minulle herttainen ala-astehenkinen rekisteri. Ostan sen mielelläni omakseni, mennään sillä. Haluanko provosoida tämän kaltaisilla teksteillä? I sure as hell do! Tällaiset tekstit tuntuvat paluulta jonnekin perimmäisiin ytimiin; muistan, että olen nuorempana halunnut nimenomaan kirjoittaa suoraan. Minun mielenkiintoni miellyttämiseen on palamassa loppuun ja katson kiinnostuneena, mitä kaikkea se poikiikaan.

Olen itse törmännyt koko elämäni ajan siihen, että kaikkia huomion ja validaation hakemisen muotoja tuomitaan tavalla tai toisella. Montako kertaa oikein olenkaan kuullut sukulaisten ja muiden toimesta, että joku nainen on “taas” lehdessä hakemassa huomiota, tai montako kertaa jonkun ulkomuotoa kommentoidaan huomion hakemisen näkökulmasta. Ja ylläri ylläri, kyse on lähes aina naisista. Miehet ovat aina esillä tavalla tai toisella, mutta nainen on halpa, nainen on huora, jos hän kehtaa haluta huomiota. Kiinnostavaa, miten huomion hakeminen nähdään usein säälittävänä. Älä nyt missään nimessä näytä tissejä, kaikkea sitä porukka tekeekin saadakseen TV-aikaa. Aina sama loru. Itsensä pitäisi brändätä (kuvitelkaa tähän glitteriemojit) tyylikkäästi. Ei mitään HALPAA ja MAUTONTA. Miten ikinä tämä nyt sitten halutaankin määrittää.

Harrastan lähinnä luovia asioita. Niissä se itsensä brändääminen vasta hauskaa onkin. Kaikki maailman asiat on jo kertaalleen luotu ja keksitty. Minä en ole ikuisuuksiin jaksanut kontribuutata uniikkiusharhaan enää vähääkään. Voin luoda onnellisen geneerisiä konsepteja ja liittää tuotokseni osaksi jo hyväksi todettua kaanonia. Jos jotain olevinaan uniikkia syntyy, niin hieno juttu, mutta mielestäni luomisen ja itseilmaisun vapaus on huomattavasti hauskempaa kuin se, olenko nyt Ainut Maailmassa, jolla on vaikkapa tietynlainen tarina tai kuva.

Ulkonäkö- ja pukeutumisasioissa en ole koskaan oikeastaan edes ajatellut, että joku voisi tulkita alternativemman pukeutumisen jonkinlaisena huomiohätähuutona. Olkoonkin, että pienen kylän kasvattina omasta ulkonäöstä on aina saanut kuulla. Minulle se on vain yksi itseilmaisun muoto. Ulkonäöllä ja pukeutumisella kun voi tehdä kaikenlaisia temppuja.

Palatakseni alkuperäiseen pointtiini: minusta huomion haluamisessa ei ole mitään väärää. Toki on aina hyvä reflektoida, mitä siltä haluaa ja miksi, mutta yhtä kaikki katsotuksi tulemisen tarve on meillä verissä. Me kaikki ansaitsemme hetkemme parrasvaloissa, ansaitsemme tulla nähdyiksi sellaisina kuin todella olemme. Toki huomiokeskeisyydessä ja äärimmäisessä individualismissa on aina se ongelma, että sitä ei riitä kaikille tasapuolisesti, ei tietenkään. On hyvä lähteä siitä, että tykkää siitä, mitä tekee, no matter what, mutta olisi tekopyhää kieltää, ettemme saisi toivoa katseita sille, missä olemme hyviä. Kukapa ei haluaisi validaatiota? Jos sanot, että pärjäät ilman, eikö se kuitenkin ole defenssi?

Aina pitäisi olla niin hemmetin nöyrä ja hiljainen. Tämä aikamme äärimmäinen individualismi on mielestäni erillinen keskustelu siitä, saako huomiota hakea vai ei. Sanonpahan vain, että syntyy vallan ristiriitainen tunnelma, kun toisaalta yhteiskunta odottaa itsensä brändäämistä ja toisaalta etenkin naisten pitäisi olla mahdollisimman hiljaa itsestään. No, en ole. En enää. Olen tottunut pienentämään itseni lasipurkkiin, mutta nyt on enemmän sellainen olo, että otan megafonin ja huudan.

Mitä haluan sanoa tällä on kenties se, että pitäkää ääntä. Älkää pienentäkö itseänne tai hävetkö sitä, mitä teette, vaan huutakaa se koko maailmalle. Ansaitsette olla olemassa, ansaitsette näkyä.

All eyes on me, babe, minulla ei ole mitään menetettävää.

Laavaa

Istut pöydän äärellä tuijottamassa leipälautasta edessäsi. Keittiössä palavat vain pienimmät valot.

”Ilta?”

Sinä olet aina ollut samanlainen. Lempiasiasi eivät koskaan muutu. Samat kuivat ruisleivät, sama hajuvesi ja deodorantti. Ja tuo katse, joka silmiisi syttyy, kun kutsun nimeäsi. Kaikki sinussa herää eloon, aivan kuin todellinen olemuksesi uinuisi piilossa ja vain minun äänelläni olisi voima tuoda se maailmaan.

Silitän sinua niskasta, ja nojaat käteeni kuin kissa, jota kukaan ei ole rapsuttanut viikkoihin. Se saa minut hymyilemään. Kaikki sinussa on aina ollut hauraampaa kuin annat olettaa.

”Mulla oli ikävä sua.”

Sanot sen joka päivä, mutta en koskaan kyllästy kuulemaan sitä. Joskus toivon, että toteuttaisit uhkauksesi ja nappaisit minut mukaasi jonnekin, jonne kukaan ei seuraisi meitä. Tiedämme, että emme voisi tehdä perheellemme niin, mutta minä tiedän myös, että ei ole mitään, mitä en vuoksesi tekisi.

Sinä sanoit joskus kauan sitten, että et tahdo olla minulle kädenlämpöinen ihmissuhde, satunnainen pano, jonka luo palata silloin, kun sattuu muistamaan. Kerroit, kuinka kaikilla on niitä tuttavia, joiden viesteihin ei halua vastata muuten kuin pakon edessä; etkä sinä halunnut olla minulle sellainen sänky, johon palaisin pelkästä velvollisuudesta. En silloin tajunnut riittävän hyvin, mitä tarkoitit.

Et ole koskaan ymmärtänyt, että minäkin jumaloin sinua. Siroja sormiasi kitaran kielillä, ujoa hymyäsi, kaikkia niitä juttuja, joita kerroit. Ihailin ja rakastin sinua aina. Et ollut koskaan minulle mitään kädenlämpöistä, sinä sykit minuun polttavaa laavaa.

”Mulla on ollut sua ikävä koko mun elämäni”, kuiskaan ja istun syliisi. On tavallinen arkipäivä, menisimme pian kauppaan, etkä sinä ymmärrä, miksi istun siihen ja katson sinua kuin sinussa olisi koko maailma.

”Onko kaikki hyvin?”

”On.” Painan pehmeän suukon suullesi, joka on vielä hämmennyksestä raollaan. Silitän yhä niskaasi ja suljet silmäsi. Jään ihollesi ja mietin, että en koskaan antaisi sinua pois.

Laina-ajalla

Minä rakastan aina asioita, joita en saa pitää. Kaikelle rakkaudelleni annetaan viimeinen käyttöpäivä, ja kun minä tiedän sen ennalta, en osaa jäädä, en osaa tehdä kotiani. Jään irralleni enkä osaa kiinnittyä, koska tiedän, että tulee päivä, kun minut hyvästellään. Se olen aina minä, jolle jäävät suru ja kipu; jos ne kuuluvat jollekulle toiselle, en tiedä siitä mitään.

Rakastan tienkulmia. Rakastan lähikauppoja, liikennekylttejä, graffiteja tietyissä pinnoissa, tuttuja ikkunakasveja. Rakastan sitä, että saan tehdä kotini pieniin asioihin. Niistä tulee minun omiani. Ajatuksissani ne kuuluvat minulle; ne ovat minun omat pienet kotikulmani, minun oma juttuni. Rakastan elämääni täällä kaikella sillä, mitä minulla on.

Kaikkeen rakastamaani liittyy aina ajatus luopumisesta. Kun minulle annetaan raamit, joista käsin elämääni elän, en uskalla jäädä, en kykene luomaan kotia. Ja silti olen tehnyt niin. Olen jättänyt jälkiäni tähän kaupunkiin, olen ollut elossa yön katulamppujen valossa ja kirkkaassa kevätauringossa. Elän uudelleen ihmisten nauruja, ensimmäisiä katsekontakteja ruokaloissa ja hämmennystä uusien kurssien alussa. Olen rakastanut itseni rikki, olen ollut onnellisempi kuin koskaan.

Aloitin yliopiston lapsena. Olin hajalla ja vieras itselleni, kiinni edellisessä elämässä. Halusin elää uudelleen ja uudelleen niitä vuosia, joista jouduin luopumaan. Olin aave omassa elämässäni. Tein taidetta siitä, että unelmissani on jotakin vialla, koska kun ne toteutuivat, en osannut ottaa niitä vastaan. Ne eivät tuntuneet omiltani. Nyt, kun ajattelen sitä, sain kaiken, mitä koskaan halusin. En vain tajunnut sitä varhain.

Olen monella tapaa käsittämättömän onnekas. Minulla on paljon läheisiä ihmisiä; minulla on tukiverkosto, joka ei ole hylännyt minua, vaikka traumatisoitunut pääni niin minulle väittäisikin. Törmään lempeyteen, joka korventaa minua kaikkialta. Minusta pidetään huolta; ja minä pidän muista. Minulla on todella onnekas ja kiitollinen olo siitä. Olen löytänyt ihmiset lopuksi elämääni, tässä on hyvä, tähän minä jään.

En tahtoisi luopua kaikesta siitä, joka on tuntunut minulle kodilta. Minun elämässäni on kaiken muutoksenkin keskellä enemmän pysyvyyttä kuin koskaan. Yliopiston alussa olin vielä keskellä lapsuustraumaa ja sen seurauksia. Sittemmin maailma on avautunut. Terapia, ystävät, oma koti, oma elämä. Omat kadut ja kulmat; jutut, joita kannan mukanani silloin, kun en enää ole täällä.

Huomaan miettiväni näinä hetkinä paljon Nalle Puhin sitaattia: "How lucky I am to have something that makes saying goodbye so hard." Se on resonoinut paljon. Olen rakastanut niin paljon, että en pysty edes käsittämään sitä. Olen sillä tavalla erittäin onnekas. Viimeaikoina olen keskittynyt siihen. En surkuttele itseäni enää läheskään niin paljon kuin nuorempana, olen oikeastaan aika hemmetin etuoikeutettu ja olen tiedostanut sen todella hyvin viimeaikoina. Olen kiitollinen.

Olen uskomattoman rikki siitä, että en saa pitää sitä, jonka olen kokenut kenties eniten omakseni koskaan, mutta samalla tiedän, että elämä täällä ei jatkuisi samanlaisena. Maailma menee eteenpäin ja minulla on jo koti ihmisissä, jotka olen valinnut.

Annan itseni tuulelle siipieni alla ja tiedän, että se riittää.

Lasipurkkiin

 Iltan tuumia Kajosta

Joskus minä katson sinua ja mietin, että varastan sinut itselleni. Otan kiinni enkä koskaan anna sinua kenellekään muulle. Vien sinut jonnekin, jossa kukaan ei enää koskaan kysy peräämme, jonnekin, jossa voimme mennä naimisiin eikä kukaan kyselisi papereita. Maailmassa on paikkoja, jonne voisimme kadota, ja rakas, sinä tiedät, että jättäisin kaiken, jos sinä kysyisit.

On pelottavaa olla niin hauras. On pelottavaa olla kiinni toisessa joka solulla ja luottaa, että se riittää. Minä en ole koskaan ollut riittävä itselleni, mutta et ole sinäkään, joten meitä on kaksi, eikö niin? Minä tiedän, että sain sinut kerran ajattelemaan, että vika on sinussa. Sinä olet aina ollut täydellinen. Kaikki, joka sattui, oli lähtöisin minusta. Haluan, että tiedät sen etkä koskaan unohda sitä.

Joinain päivinä sinun olemassaolosi on liikaa. Se korventaa minua joka paikasta enkä pysy itseni perässä. Sinun ei tarvitse tehdä mitään saadaksesi sitä minussa aikaan, riittää, kun vain nojailet keittiön pöytään ja kirjoitat kauppalappua puhelimesi muistioon. Kauneuttasi ei voi laittaa lasipurkkiin, mutta joskus haluaisin tehdä niin; vangita sinut pieneen häkkiin ja pitää sinut siellä vain minun katseltavanani. Mutta sinä olet vapaa ja niin sinun kuuluukin olla. Minun on vain luotettava, että sinä haluat valita minut vielä huomennakin ja pitää valosi minun nurkissani niin kauan, kun vain päätät.

Kiltteydestä, vihasta ja niin edelleen

Minua on järkyttänyt syvästi aikuisiällä tajuta, että ihmiset eivät tahdo hyvää. Jos unohdan ahdistukseni ja sen mukanaan tuomat epäluulot ja pelot, en koskaan odota ihmisiltä pahinta. Minua on järkyttänyt ihmisten kylmyys ja kovuus, rehellisyyteen verhoiltu ilkeys. Sitä on mahdotonta ymmärtää ja hyväksyä ja vielä mahdottomampaa antaa anteeksi. Olen ollut vihainen siitä, että kaikki se, minkä odotti jäävän ala-asteen ja yläasteen välitunneille, seuraa mukanaan aikuiselämään. Olen ollut vain, että vittu oikeastiko, tätäkö tämä nyt on? Aikuisenakin? Come on, ette voi olla tosissanne? Vuodatin taannoin kumppanilleni puhelimeen, että tähänkö olen tullut, onko aikuisuuskin vain sitä, että samat ala-asteen kiusaajat lymyävät työpaikoissa, kouluissa, kaikkialla, tästäkö ei tosissaan koskaan pääse eroon?

Kenties ei. Ehkä juju on vain siinä, miten sitä oppii sietämään. Minä en siedä epäoikeudenmukaisuutta enkä tiedä kuuluisiko minun. Minä en alistu, vaikka elämäni on ollut yhtä alistumisen jatkumoa. Minua periaatteesta suututtaa, että kenenkään ei koskaan tarvitse käsitellä mitään. Hypersensitiiviseksi ja kiltiksi kasvatetut (lue: naisoletetut) jäävät usein siihen rooliin, että he kantavat kaikkien muidenkin tunteet heidän puolestaan. Ensin vanhempien, sitten aikuisena kenties puolison, työkaverien, ystävien. Entäpä, jos ei jaksa enää? Entä, jos jumaliste vituttaa ja on saanut tarpeekseen?

Heitän hanskat tiskiin, that’s it. Kun kerran tajusin, että ihmiset eivät tahdo hyvää, ryhdyin huomaamaan sen jokapäiväisessä arjessani. Kammottavia, vääristyneitä narratiiveja. Ruokapöytäkeskusteluja, joiden ainoa pointti oli saada sanoa toisista pahasti. Ilkeyttä ilkeyden vuoksi. Ihmisten passiivisaggressiivisuus mietityttää, hämmentää. Ahdistaakin. Olen toistuvasti törmännyt tarpeeseen näpäyttää ja jopa kostaa. Olen täysin vieraantunut sellaisesta ajattelumaailmasta, kostamisessa on mielestäni jotakin todella pelottavaa kypsymättömyyttä. Se ilmentää tosin aikamme tunnekäsittelyn ongelmakohtia loistavasti.

Olen toisin sanoen väsynyt kannattelemaan muiden tunteita. Väsynyt törmäämään ilkeyteen sellaisissakin paikoissa, joissa se verhoillaan joksikin muuksi. Se määrä, mitä ihmiset etenkin internetissä ovat valmiita heittämään mielikuviaan roskakoppaan käymättä ensimmäistäkään keskustelua, uuvuttaa minut. En pohjimmiltani ymmärrä esimerkiksi blokkaamista, taidan olla sillä tavalla naivi. Keskustelemattomuus on aikamme iso ongelma, sillä ei saavuta mitään. Jollakin tasolla tässäkin on minulle kyse leimoista. Kuka ne saa antaa ja kenelle ne annetaan. Valtaa. Tilan ottamista.

Minun on aina ollut vaikeaa ymmärtää ilkeyttä. Törmään liian usein siihen, että rehellisyyttä pidetään tärkeänä arvona, ja silti loppupeleissä rehellisyys ilmenee lähinnä naljailevina ja ilkeinä kommentteina.  On eri asia olla rehellinen tunteistaan ja kokemuksistaan kuin suoraan julma. Olen peloissani siitä, miten julmia ihmiset ovat valmiita olemaan. En näe ihmisyyttä siten, minulle maailma ja ihmiset ovat kauniita, vaikka yhteiskunnat ja sosiaaliset rakenteet eivät olisi. Minulle on ollut kulttuurishokki ja järkytys havaita, että ihmiset joskus todella aivan vain tahtovat pahaa ajattelematta sitä sen kummemmin.

Kiltteys on minulle monella tapaa tärkeä arvo. Olen pohtinut kiltteyttä paljon viimeaikoina. Kiltteydellä on paljon painoa, etenkin, jos sitä tarkastelee suhteessa etenkin naisiksi syntymässä määriteltyjen kasvatukseen ja yhteiskuntaan sosialisoitumiseen. Olen tottunut viemään mahdollisimman vähän tilaa, ja niin on moni muukin. On paljon opittua kiltteyttä, opittuja käyttäytymismalleja ja selviytymismekanismeja milloin mistäkin syystä. Pohdin kenties kaikkein eniten niin sanotusti “aitoa” kiltteyttä; lempeyttä lempeyden vuoksi.

Tekopyhyyden konsepti on mietityttänyt minua kovasti. Olen huomannut, että se liitetään usein valitettavan helposti sellaiseen käyttäytymiseen, jonka itse yhdistän aitoon lempeyteen ja kohteliaisuuteen. Basic human decency, you know. Sitä ei tarvitse olla perseestä kohdatessaan toisia ihmisiä. Järkytyn joka kerta, kun saan tietää mitään siitä, miten muut ihmiset keskustelevat keskenään tai vastailevat viesteihin. Minulle nousee jonkinlainen myötäahdistus ja tunne siitä, että en sittenkään ymmärrä mitään siitä, miten maailma toimii. Minulle on täysin itsestäänselvää, että toisia kohdellaan heidän ansaitsemallaan kunnioituksella, ovathan he ihmisiä. Olkoonkin sitten vaikka naivia, mutta en tahdo “antaa samalla mitalla”, vaikka joku ei jaksaisi olla minua kohtaan kohtelias tai kunnioittava. Menetämme kaiken järjen kaikesta, jos kovuuteen vastaa aina kovuudella. Olen mieluummin naivi kuin epämiellyttävä. Käännän sitten vaikka sen toisenkin posken.

Mistä pääsemmekin rajanvetoon. Olen aina, indeed, kääntänyt sen toisen posken, katsellut yhtä jos toistakin, koska en ole halunnut olla ikävä. Siinä jutun juju kai piileekiin. Olen oppinut, että rajojen vetäminen on eri juttu kuin “ikävyys”. Minun ei tarvitse ryhtyä kynnysmatoksi (voi pojat, miten sellaisille onkaan kysyntää – kokeilkaa vaikka!), voin pitää puoleni itselleni tyypillisellä tavalla. Koska yhteiskuntamme ei tarjoa siihen minkäänlaista selkeää mallia, ei ihmekään, etten koskaan oppinut sitä. Ei sitä tarvitsekaan olla heti keskarit pystyssä, jos joku talloo päältä. Rajoja voi vetää ihan lempeästikin, ajatella. Tämä on ollut minulle uusi ja opeteltava asia.

Puhumme rajoista ja kiltteydestä äitini kanssa usein. Olen äitini tyttö, hyvässä ja pahassa. Äiti on usein sanonut, että kun on elänyt koko elämänsä vetämättä rajan rajaa, miellyttäen aina muita, muut järkyttyvät kovasti, kun sitä sitten tekeekin. Ihmiset eivät pidä siitä, kun toisen kiltteyttä ei voikaan enää käyttää loputtomiin hyväkseen. Sitä järkyttyy, kun kynnysmatto ei enää mattoilekaan. Tämä tuuma resonoi minussa usein. Huomaan pohtivani sitä suhteessa omiin ihmissuhteisiini ja kohtaamisiini arjessa. Olen aina ollut se ihminen, joka pienenee mahdollisimman pieneksi ja pyytää anteeksi silloinkin, kun ei ymmärrä, mistä pitäisi pyytää anteeksi. Se usein riittää ihmisille. Omaa reflektiotahan ei silloin tarvitse juuri tehdä, kun toinen ottaa emotionaalisen vastuun tilanteista. Minua sapettaa ajatella, että olen ollut ihan pieni, kun opin tekemään niin. Suututtaa. Aidosti. Toistuvaa päältäkävelyä, ei sekuntiakaan kohtaamista. Ihan rehellinen kysymys aivan kaikille, jotka osallistuitte näihin tallojaisiin: Kuinka te vittu kehtasitte?

Kuten olen sanonut moneen otteeseen, viha on hieno tunne. Sillä ei ole mitään tekemistä kiltteyden kanssa. Olen opetellut tuntemaan vihaa pysyäkseni lempeänä, ollakseni koskaan katkeroitumatta. Siinä on ollut minulle jotain hienoa. Pysyn autenttisena itselleni, kohtaan ihmiset ihmisinä enkä silti talloudu. Jos tiedän, mitä tunteita minussa herää kokemistani asioista, en pura sitä muihin. Rakennelma ei vuoda.

Elämä on ollut kiinnostavaa, kun asioille on antanut tilaa ja aikaa. Uusia värejä on ilmestynyt, uusia sävyjä asioihin, joiden piti olla päiväselviä.

Olen aina ajatellut, että maailma on kaunis. Vaikka viimeajat ovat tätä ajatusta koetelleet, en ole antanut itseäni pois. Kun seison tuulessa ja kuuntelen maailmaa, minä tiedän, mitä se haluaa minulle kertoa.

Epäihminen

Olen epäihminen, minussa on jotain vikaa. Opin inhoamaan itseäni alle kouluikäisenä; siinä ei ollut mitään henkilökohtaista. Se annettiin minulle valmiina. Ei noin voi tehdä, ei noin voi sanoa, sanoivat muiden katseet, vaikka mitään ei lausuttu ääneen.

Mietin usein leimoja. Niiden haitallisuutta, niiden hyötyjä – sitä, miten ihmisyyttä ei voi pelkistää yhteen sanaan ja silti voi. Kävin taannoin lääkärillä, joka kysyi, onko minulla mitään todettuja sairauksia. Vastasin tottumuksesta, että ei ole. Myöhemmin samassa keskustelussa lääkäri otti puheeksi neuropoikkeavuudet. Tuijotin häntä hölmistyneenä. Sairaus, kaikui mielessäni. Ajattelin ruumiillisia sairauksia, jotakin pitkäkestoista.

Autismikirjon häiriö (autism spectrum disorder, ASD) on keskushermoston kehityksellinen häiriö, jonka ydinoireita ovat toimintakykyä haittaavat, laaja-alaiset ja pysyvät sosiaalisen vuorovaikutuksen ja kommunikaation erityispiirteet sekä rajoittuneet, toistavat ja joustamattomat käytösmallit, kiinnostuksen kohteet tai aktiviteetit.

Sitä sanotaan, että kiusaajat tunnistavat neuroepätyypilliset ja homot ryhmästä ennen kuin he itse tunnistavat itsensä. Minun lapsuudessani autismista ei puhuttu, tai jos puhuttiin, kyseessä oli Sademies tai vastaava kliseiden ilmentymä, jolla ei ollut mitään tekemistä minun kanssani. Silti sormet osoittivat minuun, en vain tiennyt, miksi. Oudon leiman voi saada vain kerran eikä se lähde hinkkaamalla. Siinäkään ei ollut mitään henkilökohtaista, toisin kuin luulin. Ei sitä annettu vain minulle, sen saimme kaikki me, jotka tuijotimme muita ymmärtämättä, mikä meissä lopulta oli niin erilaista.

Maailma on subjektiivinen. Ihmiset etsivät samaistumispintaa kaikkialta; toisista ihmisistä, erilaisista median esityksistä. Luonnosta. Ihminen tekee kaikesta itsensä kaltaista ja se uuvuttaa minua. Uniikkiutta ei ole olemassakaan. Subjektiiviseksi tuli myös minun erilaisuuteni. Erilaisuudessakaan ei lopulta ole mitään uniikkia, kaikki kokevat sitä. Silti jäin kiinni minulle annettuihin leimoihin. Minulle kerrottiin alle kouluikäisenä, millainen minä olen. Sitä ei aina tarvinnut sanoa ääneen. Hiljaisuus ja katseetkin toimivat vakoojinani, ne kertoivat, mitä minä edustan.

Vuosia olin se lapsi, jolla oli leima. Jokainen uusi tilanne oli vain muistutus siitä leimasta. Autismidiagnoosi ei silti käynyt mielessänikään; enhän muistuttanut stereotyyppista autistia lainkaan. Ja silti: jähmetys uusien ihmisten edessä. Kykenemättömyys poistua rutiineista. Ahdistus, jos minulle ei selitetty jokaista asiaa kaikkia yksityiskohtia myöten.

Kehomme kantavat affektiivista taakkaa. Se on asia, jota olen pyöritellyt gradussani ja törmännyt siihen lähdekirjallisuudessa usein. Viimeviikonloppuna huomasin, että ryhmätilanteissa minä olen yhä lapsi. Kehoni muistaa paniikin ja pelon, se muistaa ihmisten katseet, nenännyrpistykset. Sanat. Se tuo ne kaikki takaisin tässä ajassa, palauttaa mieleeni ajatuksia, joita en juuri nyt koe, mutta jotka se muistaa sellaisina kuin ne olivat. Kaikki minulle ulkoa päin annettu palasi mieleeni, kun riittävä määrä ulkoisia tekijöitä muistuttivat tilanteista, joissa leima annettiin.

Mun täytyy haista pahalta. Siksi ne varmaan katsovat noin. Kaikki täällä ovat tosi mielenkiintoisia, kaikki osaavat sanoa jotain älykästä ja kiinnostavaa, ja mulla on vain tämä tyhjä paperi ja haavoja.

Jälleen kerran: siinä ei ole mitään henkilökohtaista. Koko elämäni on ollut yhtä virhetulkintojen kierrepalloa, eivät kaikki ihmiset joka ikisessä ryhmätilanteessa voi inhota minua, se ei ole mahdollista. Kehoni aktivoi muistoja, tulkitsen pelolla, tulkitsen ahdistuksella. Todellisuudessa vain harvan katse enää aikuisena tahtoo minulle pahaa. Uudelleenoppiminen on kipeää. Vaikeaa. Siihen pitää kouluttaa itsensä. Pakottaa kehonsa rauhoittumaan ja mielensä muistamaan, että en ole enää siellä, olen aikuinen ja yhtä olemassa kuin kaikki nämä muutkin.

Minun on vaikeaa olla olemassa. Joskus itselleni, enimmäkseen muille. Olen epäihminen, olen tilassa olematta todella siellä. Kuvittelen, että poistuessani paikalta kukaan ei ole nähnyt tai kuullut minua; kukaan ei muista minusta mitään. Olen aave huoneessa. Ystäväni sanoi minulle kerran, että hän tajusi ensimmäistä kertaa olevansa olemassa, kun mainitsin jonkin hänen aiemmin kertomansa anekdootin keskustelussa. Se sai hänet tajuamaan, että ihmiset voivat muistaa hänet, rekisteröidä hänet olemassaolevaksi. Tunnen, että edelliset vuodet ovat olleet minulle jotakin samankaltaista. Minun elämässäni on paljon peilejä. Ihmiset muistavat asioita, joita sanon, ihmiset muistavat hahmojani ja ajattelevat minua. Se on ollut järkyttävää. Onnellista ja ihanaa, äärimmäisen tärkeää, mutta myös järkyttävää: sen tajuaminen, että epäihmisyyteni on vain opittu ajatusmalli.

Olen todellinen. Olen olemassa näille ihmisille. Kun heilutan kättäni, se nähdään.

On pelottavaa olla olemassa vailla varmuuksia mistään. On pelottavaa olla olemassa. 

Palatakseni leimoihin – minä myös pidän niistä. Minulla on kaksi elämää, elämä autismidiagnoosia ennen ja elämä sen jälkeen. Diagnoosi on minulle stigmaa purkava eikä sitä ylläpitävä asia. Se päivä, kun sain diagnoosin, muutti elämäni. Samalla tajuaminen siitä, että lapsuus ei ollut kuvitelmaani. Se todella tapahtui sellaisena kuin sen koin. Samalla tajuaminen siitä, että olen kokenut väkivaltaa. Sitä on raskasta kantaa mukanaan, ihmisten ennakkoluuloja ja jopa vihaa, josta mikään ei lopulta kohdistunut yksin minuun vaan kaikkiin normin ulkopuolelle jääviin. Valheellinen subjektiivisuus. Kuona minäkuvani ympärillä. Minä muistan olleeni järkyttynyt ja vihainen. Tämä maailma tekee meistä lapsia; vielä aikuisenakin lamaannumme tilanteissa, jotka lapsuudessa muodostivat sen, miten näimme itsemme koko nuoruutemme.

Joten, kun viimeviikonloppuna päähäni virisi ajatuksia, joita muistan ajatelleeni lapsena ja nuorena tismalleen samankaltaisissa tilanteissa, minä tein sen ainoan, jonka osasin: kirjoitin. Kirjoitan vähenevässä määrin omakohtaisuuksia, pidän autofiktiota tympeänä lajina ja terapiakirjoittamista, no, terapiakirjoittamisena, en kirjallisuutena. Olen ajatellut, että en samaistu uusimpaan romaanipäähenkilööni tipan tippaa, mutta kenties tämä opittu kyynisyys on sittenkin jotain, jonka rakensin vuosiksi turvakseni. Tällainen esseistinen märehtiminen miellyttää minua, minulla on ollut sitä ikävä.

Ajattelen kaikessa aina mennyttä itseäni. Minut on viimeaikoina vallannut valtava suru siitä, että en koskaan saa takaisin sitä, minkä menetin. Minuun iskostettiin kuva itsestäni vuosiksi ja vuosiksi. Olen onnekas, kun olen aikuisena ymmärtänyt, missä mentiin vikaan. Taaskin: diagnoosin suomat mahdollisuudet. Lempeys. Vihakin. Viimein. En syytä ketään, en osaa vihata ihmisiä, mutta olen oppinut tuntemaan vihaa ja se on hieno ja kaunis asia. Vihassa on potentiaalia, I will die on this hill. Olen kirjoittanut siitä kokonaisia romaaneja ja minulla on siitä erinomainen olo. Suosittelen vihaamista. Etenkin kilteiksi lapsena hakatuille (kuvainnollisesti tai kirjaimellisesti, vapaa tulkinta, kivun kokeminen on ihmisyyden väistämätön peruspilari).

Minulla on kaikki valta purkaa kuona, joka minäkuvani ympärille muodostui leimoista ja katseista, kaikesta siitä, mitä en koskaan todella ollut. On järkyttävää olla aikuinen ja silti lapsi ja tajuta, että minussa ei koskaan ollut mitään vikaa. Olen ollut olemassa kaiken aikaa. Aurinko ei heijastu lävitseni, se tanssii ihollani. Miten kaunista on olla olemassa ja silti niin hajalla.

Mainitsin kyynisyyden. En lopulta koe olevani aidosti kyyninen laisinkaan, etenkin, kun vertaan kokemuksiani syvästi kyynisiin tuntemiini ihmisiin. Minä olen ollut naiviuteen asti pehmeä, odottanut samalla aina hyvää ja silti kaikkein pahinta. Ja samalla huomaan, että olen häivyttänyt itseni niin taustalle, etten ole odottanut oikeastaan mitään. Olen ollut ihmisille sitä, mitä he ovat halunneet ja heijastellut heidän olemistaan. En koe, että minua on tuntenut kovinkaan moni ystäväni ja sitäkin harvempi tuttavani. Epäihmisyyteni ydin lienee kenties juuri siinä.

On aika tulla ihmiseksi. En voi sanoa jälleen, olenhan aina ollut ihminen. Olen kliseisesti ilmaistuna availlut uusia ovia, kokeillut kaikkea, ihmetellyt itseäni. Oppinut, ollut oppimatta. Jatkanut ihmettelemistä. Puran kuonaa kerros kerrokselta, tulen enemmän ihmiseksi, enemmän näkyväksi. Sen kuulemma näkee. Ystäväni kertoi minulle syksyllä kesän jälkeisen jälleennäkemisen yhteydessä minun sädehtivän. Samaa olen kuullut useampaan otteeseen. Kiitos. Minä olen pala palalta enemmän todellinen, enkä aio enää pyydellä sitä anteeksi.

Olen tullut siihen tulokseen, että oleminen on oikeastaan äärimmäisen ihanaa.

Yökylä

 Musiikki pauhaa kovalla, vaikka televisio on päällä. Elokuvaksi on valittu joku niistä klassikoista, joiden nimeä kukaan meistä ei osaa lausua, mutta jossa pannaan, joten se riittää. Juustonaksuja putoilee lattialle, joku tallaa ne murskaksi sukanpohjiin. Irtokarkkipussin kyljessä irvistää sininen kruunupäinen ukkeli.

Limsan esanssinen haju. Sipsinmurut tyynyllä. Voimistuva nauru, joka lakkaa, kun elokuvan toinen panokohtaus alkaa. Rohmuan viimeiset sipsit, kun kukaan ei katso. Huone on täynnä tyttöjä ja silti olen näkymättömämpi kuin koulussa. Elisa kuiskii jotain ihastuksesta, joka ei ole paikalla. Kun hän selittää tarinaa koulun välitunnilta purskahtelevine yksityiskohtineen, olen varma, että olen unohtanut jotain.

Nauru hälvenee, elokuvan juoni ei kiinnosta ketään. Kun ilta himmuu yöksi, istun yksin kylmällä patjalla ja mietin, että nauru on poissa enkä vieläkään muista, mitä unohdin.

Tehty kurssilla harjoituksena