Luku
12: Kultaa kalliimpi
Memoria ei
luonnollisestikaan ollut tottunut osaansa sivustakatsojana, hänen
oli saatava osallistua tapahtumien kulkuun sanomalla sanasensa. ”Kuka
sinä oikein olet?” hän älähti ja kiilasi Atlasin takaa
maskillisen miehen eteen tuijottaen tätä intensiivisesti.
”Olisi parempi kysymys,
kuka sinä olet, mutten tahdo olla epäkohtelias”, mies
vastasi, ja Memoria saattoi kuvitella hänen hymyilevän maskinsa
takana. ”Nimeni on Lindri Aelion, se kenties sanoo sinulle
jotakin.” Memorian katse muuttui entistäkin intensiivisemmäksi.
”Mitä sinä haluat
meistä?” Atlas kysyi väliin säästelemättä epäilystä
äänessään.
”Noh, olettepa te
kiivaita! Minulla ei ole mitään pahaa mielessäni, laskekaa
sotakirveenne ja kuunnelkaa minua”, Lindri kertoi selkeästikin
huvittuneena, ”ette nimittäin pääse tältä alueelta turvassa
pois, ellette tee tismalleen, mitä sanon.”
Atlas ja Memoria
vaihtoivat pikaisesti katseita ja käänsivät ne sitten ympäristöön.
Lindrin sanoissa saattoi hyvinkin olla perää, koko ympäristö oli
epäilyttävän tavallinen. Puut kätkivät jotain, jota kumpikaan ei
osannut edes epäillä.
”Tämä koko alue on
vuorattu kilometrin säteeltä erilaisin pommein, en suosittele
kokeilemaan minkäänlaista vapaamuotoista kävelyä”, Lindri
selitti osoittaen lehdistä riisuttuihin puihin.
”Etelässä tyydytään
ihan vain vartijoihin”, Memoria mutisi tarkoituksenaan sanoa
asiansa niin hiljaa, etteivät muut kuulisi sitä. Lindri kuitenkin
kiinnitti huomiota hänen sanoihinsa ensimmäisenä: ”Tervetuloa
pohjoiseen.” Kumpikaan ei kiittänyt.
Lindri viittoi kaksikkoa
seuraamaan itseään muurin viertä, eivätkä he keksineet
parempaakaan ratkaisua. Jos alue tosiaan oli ympäröity pommein, ei
ollut mitään järkeä lähteä koettamaan onneaan puiden sekaan.
Oli pieni mahdollisuus, että Lindri oikeasti tahtoi olla heidän
tukenaan, heidän olisi vain selvitettävä, mistä oli kyse.
Lindri tosin ehti ensin
avaamaan suunsa. Hän ehti aina ensin. ”Mitähän te kaksi mahdatte
tehdä täällä? Tai enemmän minua ihmetyttää, miksi Atlas
Moorcroft haluaa pohjoisen puolelle.”
”Atlas Moorcroft ei
halua”, Memoria vastasi pojan puolesta, ”Memoria Fray haluaa, ja
hän pakotti Atlasin.”
”Vai niin.” Lindrin
äänestä ei ollut pääteltävissä mitään tunnetilaa, ja
Memoriaa ahdisti, kun hän ei voinut tulkita miehen ilmeitä, sillä
niitä ei näkynyt maskin takaa. Hän oli aina tottunut luottamaan
siihen, että viimeistään ihmisen silmät paljastivat katseellaan
henkilön todelliset aikeet.
”Kuten varmasti
arvasittekin, minäkään en ole täällä sattumalta. Olen aina
kiinnostunut tietämään, kuka onneton aikoo pohjoisen puolelle. Ja
koska te pääsitte toiselle puolelle, ei ollut vaikeaa päätellä,
että kyseessä oli Atlas sudensilmineen. Ilman sudensilmiä ei juuri
mitään sellaista tee”, Lindri kertoi.
”Tunnut tietävän
paljonkin sudensilmistä”, Memoria murahti äänensävyllä, joka
ei edes yrittänyt peitellä turhautumista.
”Te puolestanne ette
tiedä minusta juuri mitään, joten suosittelen neiti Fraytakin
ottamaan aivan rauhassa”, Lindri kehotti tyynesti, ”olen
edelleenkin paras mahdollisuutenne säilyä elossa.”
”Et paras vaan ainoa”,
Atlaskin antoi osansa keskusteluun.
Kommentti tuntui
huvittavan Lindriä, ainakin hänen maskinsa takaa kuului jokin
naurahduksen tapainen, lyhyt äännähdys. ”Teillä ei ole mitään
syytä olla noin epäileväisiä, tehän tässä olette laittomasti
tällä puolella”, Lindri mutisi aikomaansa matalemmalla
äänensävyllä, ”ja voitte luottaa siihen, että saatte pitää
tarkan selvityksen siitä, miksi olette päätyneet ylittämään
etelän ja pohjoisen rajan.”
”Siihen ei kovin pitkää
selontekoa tarvita”, Atlas tuhahti potkaisten jäistä kiveä
polulla, ”me olemme täällä tapaamassa veljeäsi, joka voisi
parantaa Memorian silmät.”
Memoria loi poikaan
varoittavan katseen sen merkiksi, ettei paljastaisi liikaa mitään,
jonka hän itsekin voisi kertoa.
”Memorian silmät? Onko
hän sokeutumassa?” Lindrin äänestä huomasi, että hän tiesi
jo, mistä oli oikeasti kyse. Atlas ei keksinyt, miksi hän kysyi,
mutta vastasi silti: ”Pahan silmät, alkeelliset sellaiset.”
”Luovuttakaa hyvän
sään aikana, ei Mercury niitä osaa parantaa, jos Atlaskaan ei
osaa. Ettekä te sitä paitsi edes löytäisi Mercurya.”
”Älä aliarvioi
silmiäni”, Atlas vastasi.
”Kaikki ovat koettaneet
etsiä veljeäni pitkin maata, muttei hänestä näy jälkeäkään”,
Lindri jatkoi piittaamatta Atlasista, ”ei sen jälkeen, kun hän
ystävällisesti päätti palata luotasi takaisin pohjoiseen vain
katsomaan aikaan saamaansa tuhoa.”
Atlas ja Memoria
vaihtoivat jälleen huolestuneita katseita. ”Tuhoa?”
Lindri ei sanonut mitään.
Hän vei hanskoihin vuoraamansa kädet kasvoilleen ja kiskaisi
voimakkaasti maskistaan paljastaen kasvonsa. Atlasilla ei ollut
aavistustakaan, miksi mies oli halunnut alunalkaenkaan piilottaa ne,
mutta heti nähtyään kasvot hän ymmärsi. Lindrillä oli kauniit,
hivenen kulmikkaat ja vitivalkoiset kasvot ja terävä nenä. Ne
kaikki seikat jäivät kuitenkin huomiotta, kun kohdisti katseensa
hänen silmiinsä. Lindrin silmät olivat vitivalkoiset, mutta niiden
keskellä oli punaiset renkaat. Pahan silmät.