Kaikkiin piirroksiin tulee aina osa piirtäjästä. Uskon, ettei juuri kukaan pysty piirtämään mitään, mikä ei olisi loppujen lopuksi henkilökohtaista. Kaikki hahmot, joita piirrän, tulevat minusta. Jos piirrän jotain muuta, josta pidän, sekin kertoo jotakin olennaista.
Ja sitten on sellaisia piirroksia, jotka viittaavat täysin suoraan omaan elämään. Aikoina, jolloin en kyennyt puhumaan asioistani suoraan, purin kaiken paperille toivoen, että edes joku ymmärtäisi vertauskuvani. Tai vaikkei ymmärtäisikään, ainakin itse saisin tuntemukseni ulos.
Entä nykyään? Vaikka tilanteeni on huomattavasti parempi, masennus heittää edelleen kiviä tielle. Tulee todennäköisesti aina heittämään. Nykyään pystyn yhdistämään syyt ja seuraukset, osaan nähdä, mistä oloni johtuu. Enää se ei ole masennusta, koska määrittelen itseni eläväksi. Elämisen tunne on jotakin, josta voisin kirjoittaa vaikka oman postauksen erikseen. Vaikka ajattelen usein olevani hyvä perustelemaan ja selittämään asioita, elämisen tunnetta ei voi selittää auki. Se ei ole iloa eikä surua, ei mitään selkeää. Se pitää jokaisen kokea ja määritellä itse.
Taide on silti pysynyt elämässäni tärkeänä itseilmaisun keinona. Koska olen lähiaikoina saanut kaksi henkilökohtaista työtä valmiiksi, aion jakaa ne täälläkin ja avata niiden taustoja. Jälkimmäinen töistä on kuvaamataidon lopputyöni.
Tämä työ syntyi hetkellisestä päähänpistosta päiväkirjani vanhoja tekstejä lukiessani. Olin sinne määritellyt mieleni osia seuraavasti (tekstit ovat myös kuvassa alhaalta ylös):
There was the one who hated the world
The second one wanted to own it
The third one was tired and wanted nothing at all
But there was still the one that wanted to live
And there will be a day when they all try
Aika tekotaiteelliset tuntemuksethan tuosta tulee, ja mitä teki Sara? Visualisoi koko homman.
Tuntui hyvältä piirtää ajatukset kerrankin omille kasvoilleni. Yleensä käytän symboliikkaa ja muita hiustenvärejä, jotta en itse olisi suoraan yhdistettävissä töihini, mutta nyt tahdoin piirtää nimenomaan itseni. Kyse on minusta, kyse on siitä, että minä paranen.
Ja näin jälkikäteen tuntuu hienolta havaita, etten enää samaistukaan kolmeen ensimmäiseen. Ensimmäinen kuvaa luonnollisesti vihaani ja katkeruuttani kaikkea kohtaan - ja mitä siihen tulee, edistys on huikeaa. En koe enää lainkaan syvää vihaa ihmisiä tai elämistä kohtaan, sen tilalle on löytynyt jotain muuta.
Seuraava kuvaa perfektionismiani. Sen kanssa on vielä paljon tekemistä, mutta yhdeksännen luokan kevät on opettanut ottamaan välillä rennosti. On vaan ollut yksinkertaisesti pakko antaa itselleni lupa levätä. Perfektionismin vastalääke on hyvä itsetunto. Sen kanssa teen töitä päivittäin.
Ja tietenkään kaikki perfektionismi ei ole pahasta; toki on olemassa myös motivoivaa ja kannustavaa perfektionismia. Sellaista omani ei ole ollut moneen vuoteen, mutta siihen pyrin.
Kolmas puolestaan on kenties se vaikein osuus. Jaksamattomuus, suru ja väsymys kaikkea kohtaan - masennuksen ydin. Paloja siitä on edelleen havaittavissa päivittäisessä elämässäni, mutta elämänhaluni taistelee jatkuvasti tätä vastaan.
Neljännelle olen piirtänyt vaatteet, joissa tunnen oloni hyväksi. Sekin kertonee jo siitä, että haluni elää on ollut aina olemassa.
- - -
Lopputyöni nimi on Vapautuminen. Kuuden vuoden masennustaipaleen jälkeen kyseinen nimi ei tunnu edes kliseiseltä.
Peurasymboli on kuvastanut minulle masennusta jo muutaman vuoden. Se löytyi monen mutkan kautta, ja vuoden 2014 kesällä aloin käyttää sitä piirroksissani jatkuvasti. Joskus peuran pää oli omani tilalla, ja joskus puolestaan kuvasin itseni erilaisena hirviömäisenä peurana. Tarina taustalla oli kuitenkin aina sama.
Samainen peura pääsi enemmän ja vähemmän oikeutetusti myös lopputyöhöni. Tahdoin tehdä viimeiseksi hommakseni jotakin henkilökohtaista, ja mitään tämän henkilökohtaisempaa en olisi voinut luoda. Tausta toistuu kuvasta toiseen, ja kolme kuvaa ovat masennuksen kolme vaihetta. Symboliikkaa tähän mahtuu, mutta mielenkiinnon ylläpitämiseksi selitän auki vain muutaman kohdan. Loput pystynee päättelemään.
Ensimmäisessä kuvassa peuralla on ihmisen pää sylissään, joka symbolisoi masennuksen suurta otetta elämästä. Seuraavassa kasvot ovat jo ihmisen, mutta peurasta pidetään vielä tiukasti kiinni. Kolmannen kuvan alareunassa on kaksi rikkinäistä peurankalloa. Nämä ovat vielä mukana elämässä, mutta ne ovat rikki, eikä niillä ole enää niin suurta vaikutusvaltaa. Lisäksi ne ovat kukkien keskellä. Elämässä on jotakin muuta niiden rinnalla, jotakin parempaa.
- - -
Onnistut tiivistämään kuviin valtavasti tunnetta, joka suorastaan huokuu kuvista.
VastaaPoista