Sudensilmät: luku 16

Luku 16: Luottamuksen kortit

Oli kulunut kolme viikkoa siitä, kun Mercury ja Atlas olivat tavanneet Morties-nimisessä ravintolassa, ja viikko siitä, kun Mercury oli istunut tyynesti hotellihuoneen sängyllä Atlasin vieressä ja kertonut hänelle suunnilleen kaiken elämästään siihen mennessä.

Atlas oli nyt tietoinen Mercuryn vangitsemisesta ja perheen suurista suunnitelmista. Oli erittäin surullista, miten erilaisista oloista kaksi sudensilmäistä poikaa tulivat. Siinä, missä Aelionit olivat punoneet tarkan suunnitelman Mercuryn voimien valjastamiseksi, Moorcroftit olivat lähinnä antaneet Atlasin itse päättää voimistaan. Ja niin Atlas olikin tehnyt. Sitä, mitä hän oli päätynyt tekemään voimiensa kanssa, hän ei uskaltanut aivan vielä kertoa luottavaiselle Mercurylle, joka todennäköisesti murtuisi kuulemastaan.

Atlasista oli huvittavaa, miten hän kohteli Mercurya silkkihansikkain siinä, missä Mercury oli ensitapaamisella sanonut suoraan, että oli tullut etelään ainoastaan tappamaan hänet. Atlasin murhasta oli tullut vitsi heidän välilleen vain kolmessa viikossa, sen pystyi heittämään huulilta aina, kun tilanne oli sopiva. Atlas tiesi, että jossain sisimmässään Mercury yhä tahtoi tappaa hänet, mutta hän siirsi sen ajatuksen pois kiinnostuksen tieltä. Tämä nuori mies nimittäin kiehtoi häntä suunnattomasti. Ei pelkästään siksi, että heille oli suotu samanlaisia voimia omaavat silmät, vaan myös siksi, että Mercury osasi olla kiinnostava traagisine taustoineen ja kauniine hymykuoppineen. Hän oli kuin olikin hurmaava, mutta erikoisella tavalla. Mercury Aelion oli kyseenalaisen juonen omaava kirja, jonka kerran avattuaan Atlas ei enää malttanut olla lukematta loppuun.

Nyt Mercury istui syöden aamiaspuuroaan tarpeettoman suurella lusikalla. Hänen siro kätensä hämmensi puuroa aivan liian kauan, eikä Atlas enää kestänyt katsella huomauttamatta siitä. Huomautus sai Mercuryn nauramaan, hänestä Atlas kiinnitti liikaa huomiota epäolennaisiin asioihin. Osittain se olikin totta, Atlasia kiinnosti monesti sellainen, jolle muut eivät osanneet avata silmiään. Ehkä sekin oli yksi syy sille, miksi ajatus etelän kiertämisestä vielä osin tuntemattoman Mercuryn kanssa oli tavattoman houkutteleva ajatus. He olivat matkanneet vasta kolme viikkoa, ja jo nyt hän tunsi kuplintaa sisällään. Hän tahtoi tämän jatkuvan vähintään kolme vuotta kolmen viikon sijaan.

”Mercury.” Ajatus oli sanottava heti. Ensimmäinen ajatus, paras ajatus. Mercury kurtisti kulmiaan kysyvästi ja nielaisi lusikallisen puuroa. Sen oli täytynyt jo kylmetä.

”Mercury, minä olen miettinyt erästä asiaa. Kauanko sinulla on aikaa?”

”Aikaa mihin?”

”Tähän.” Atlas silmäili ympäristöään lautasista koristeelliseen kattoon.

Mercury näytti empivältä. ”Niin kauan kuin haluat”, hän vastasi hymyillen täydellisellä hammasrivistöllään, muttei läheskään tarpeeksi vaikuttavasti.

”Ja sukusi ei kaipaa sinua takaisin?”

Hymy hyytyi. ”Eivät minua, mutta silmiäni todennäköisesti.”

”Hekö eivät ajatelleet saada sinua takaisin?”

”No”, Mercury sanoi työntäen puurolautasensa kauemmas, luovuttaen vihdoin, ”he eivät oikeastaan voi tehdä asialle yhtään mitään. Kukaan pohjoisessa ei tiedä mitään minun olemassaolostani saati silmieni voimista, joten he eivät saa mistään apua. Ja ketkä pääsevätkään muurin toiselle puolelle? Eivät ketkään, täsmälleen. Paitsi me kaksi, me pääsisimme.” Hän virnisti.

”Mutta meidän on parempi pysyä sen tällä puolella”, Atlas huomautti pukien puvuntakkia päälleen aikomuksenaan lähteä aamiaispöydästä.

”Toistaiseksi kyllä”, Mercury mutisi nousten itsekin. Hänellä ei ollut lainkaan päällysvaatteita mukanaan, ainoastaan röyhelöinen kauluspaita ja tiukat housut.

”Toistaiseksi?” Nyt oli Atlasin vuoro kohottaa kulmiaan.

”Niin, toistaiseksi”, Mercury totesi, ”sillä minä tahdon vielä jossakin kohtaa elämääni nähdä, mitä pikkuveljelleni kuuluu. Ja pohjoiselle.”

”Ei pohjoiselle mitään kuulu, ei siellä koskaan mitään tapahdu. Ja sinähän vihaat perhettäsi.”

”Enemmän kuin uskotkaan.” Mercury iski silmää. Atlas ei ollut varma, kumpaan lauseeseen tämä oli vastannut, mutta epäili ensimmäistä.

Matkan hotellihuoneeseensa he keskustelivat kiivaasti siitä, oliko pohjoinen pelkästään erakoitunutta ja surullista seutua, jonne mentyään etelän ihmiset kuihtuisivat ahdistuksesta. Mercuryn mielestä pohjoisessa olisi ollut viehätyksensä, jos hänet olisi päästetty useammin käymään ulkona. Aelionit ottivat hyvin harvoin sitä riskiä, että heidän aarteensa olisi tullut nähdyksi, joten ulkoiluja oli muutama vuodessa.

Atlas puolestaan kertoi välttelevänsä pohjoiseen menemistä viimeiseen asti, sillä hänestä ei ollut hyvä ajatus lietsoa tarkoituksella vihaa eri puolien välille. Evolin jako oli toiminut hienosti siihenkin asti, ja hänestä se saisi toimia siten vielä vuosikymmeniä, kun hän olisi jo kuollut. Maan kohtalosta voisivat päättää jälkeläiset, ei hän. Hotellihuoneen ovi sulkeutui ja Atlas romahti sängylleen tyytyväinen virne kasvoillaan. Hän nautti suuresti siitä, mihin oli ryhtynyt Mercuryn kanssa.

”Jälkeläiset?” Mercury tarttui pieneen osaan Atlasin puheessa. Häntä huvitti suuresti ajatus Atlasista istumassa vanhana tuolissaan ja lukemassa kirjoja lapsenlapsille. Sellaista Atlasia hän ei tahtoisi olla näkemässä.

”En minä tiedä”, Atlas mutisi kääntäen kylkeään sängyllä. ”Eihän minulla ole rahaa elättää edes itseäni, joten jää nähtäväksi. Tämä sinun kanssasi vetelehtiminen päivät pitkät ei suoranaisesti auta rahaongelmaani, pomoni tappaa minut vielä ennen sinua.”

”Haluaisitko sinä oikeasti lapsia?” Mercuryn ilme oli niin hämmentynyt, ettei Atlas voinut olla nauramatta. Hän näytti aidosti järkyttyneeltä.

”Ei sellaista asiaa päätetä kahdeksantoistavuotiaana!” Hän nauroi, mutta Mercury näytti olevan tosissaan. Hänen suuret, meikatut silmänsä tuijottivat järkyttyneenä Atlasia.

”Minä en halua koskaan lapsia”, hän kuiskasi, ”omat vanhempanikaan eivät olleet juuri soveltuvia siihen touhuun, joten tuskin minäkään.”

”Etkä sinä pidä naisista”, Atlas palasi jälleen lempiaiheeseensa. Hän oli heitellyt keskustelujen väleihin aina silloin tällöin epäilyjään Mercuryn seksuaalisuudesta. Hän teki sitä lähinnä keventääkseen tunnelmaa, mutta Mercury useimmiten lähinnä ärsyyntyi.

Tällä kertaa hänen kasvoiltaan ei voinut poimia mitään ärsyyntymiseen viittaavaa.

”En pidäkään”, hän vastasi hymyillen, mutta pitäen katseensa toisaalla. Hän ei uskaltanut katsoa Atlasia silmiin, ja Atlas tunsi sydämensä pysähtyneen. Hengittäminen sattui, tuntui vaaralliselta yrittää avata suu.

Atlas nousi sängyltä ja riisui takkinsa. Hän ei itsekään tiennyt miksi, mutta se oli tekemistä, ja tekemistä hän tarvitsi. Tarvitsi niin kauan, kunnes löytäisi sanoja.

”Sinä tiesit sen kyllä, älä teeskentele järkyttynyttä”, Mercury sanoi ääni täynnä jotakin selittämätöntä ja tyhjää, hän ei kuulostanut itseltään. Päättäväinen ja kekseliäs Mercury oli poissa, hän tuntui muutaman sekunnin ajan posliinikoristeelta, josta puuttui osia.

”En tiennyt”, Atlas kuiskasi huomaten oman äänensäkin muuttuneen, ”minä heitin siitä kommentteja vain siksi, että olemme keskustelleet siitä niin monesti ennenkin. Oletin sen olevan sinusta hauskaa, koska olit käskenyt minua olemaan määrittelemättä sinua.”

”Halusit siis vain ärsyttää, selvä”, Mercury mutisi kuulostaen yhä särkyneeltä.

”En pahalla tavalla! Mehän teemme sitä kokoajan, en voinut tietää –”

”Ei tämä ole arka paikkani, Atlas”, Mercury sanoi, ”tarkoitan, että sinä et loukannut minua mitenkään kysymällä siitä. Se ei haittaa.”

”Miksi sitten kuulostat... tuolta?”

”Loukkaannuin sinun reaktiostasi.” Mercury hymyili sarkastisesti, ja hymyn näkeminen sattui Atlasiin tarpeettoman paljon. Hänen oli pakko jatkaa keskustelua poistaakseen kivun, vaikkei ollenkaan pitänyt siitä, mihin keskustelu oli menossa.

”Miksi? Minäkin loukkaannuin siitä, ettet ollut kertonut tästä etukäteen! Valehtelit minulle, kun sanoit, ettet pidä miehistä. Se ei haittaa minua, mutta... Mistä muusta sinä olet minulle valehdellut?”

Lause iski Mercuryyn heti, vaikkakin ainoa ulospäin näkyvä merkki järkytyksestä oli hetkellinen säpsähdys. Muuten Mercury pysyi tasaisena eikä antanut edes pikkurillinsä vapista. Atlasin oli pakko ihailla hänen kärsivällisyyttään, vaikka näkikin tunteiden piilottamisen sattuvan häneen suunnattomasti. Se ei haitannut. Mercury oli loukannut häntä valheillaan, hän saikin hetken tuntea kipua.

”En ole laskenut”, kuului lopulta vastaus tällä kertaa varmemmalla äänellä. Mercury jopa hymyili jälleen, mutta hymy oli myös valhe, jonka Atlas aikoisi laskea listatessaan niitä.

”Tuo oli vitsi”, Atlas sihahti tuntiessaan suunnatonta halua vain käydä maahan makaamaan ja huutamaan, ”vitsi, Mercury. Sinun pitäisi nyt nauraa ja sanoa, ettet ollut tosissasi. Naura.”

Mercury ei sanonut sanaakaan.