Elias roikottaa peliohjainta laiskasti kädessään. Toisella kädellä hän yrittää siivota dippitahraa rinnuksiltaan. Keltainen T-paita on mennyttä, siinä on edellisten päivienkin ruokalista. Minua naurattaa kuunnella hänen kiroiluaan.
“Onko sulla noin hauskaa?” Elias virnuilee.
“On. Sä olet joskus kyllä ihan vitunmoinen eläin.”
“Sängyssäkö, rawr?”
“Hyi vittu, lopeta”, nauran ja käännän hänelle olevinaan dramaattisesti selkäni. Hän ei tee elettäkään vetääkseen minua syliinsä. Mutristan suutani. “Okei, mä en jaksa pelailla enää.”
“Mä oisin pelannut vielä tunnin.”
Eliaksen kyky joustaa asioissa, jotka kuuluvat osaksi hänen rutiiniaan, on täysin olematon. Jos hän haluaa pelata, siihen ei voi sanoa ei. Jos hän haluaa katsoa kahdeksankautisen sarjan bingenä, hänhän katsoo. Joskus olen vain sivustakatsoja hänen elämässään.
“Aight, mä en”, sanon ja nappaan ohjaimen hänen kädestään. “Mä haluan nyt vaan jutella sun kanssa.”
Hetken Elias näyttää siltä kuin aikoisi ottaa ohjaimen takaisin, mutta sitten hän vain hymyilee ja suukottaa minua nenänpäähän. Usein, kun hän tekee niin, minun koko kehoni värisee kuin se olisi ensimmäinen kerta. En ole vieläkään unohtanut, miltä tuntuu olla teini ja toivottoman ihastunut parhaaseen ystäväänsä.
Elias vetää minut kainaloonsa ja silittelee olkaani.
“Sä oot tasan ainoa ihminen, jonka vuoksi keskeyttäisin mun pelin”, Elias naurahtaa.
“Tosi romanttista kuule.”
Hän alkaa selittää minulle jostakin edellisellä viikolla kuulemastaan. En tiedä mitään yhtä turvallista. Suljen silmäni ja otan paremman asennon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti