Tuulen mukana

Kuu on piiloutunut repaleisen pilviviitan taa. Naapurimökkiin on matkaa, mutta koirien haukku kaikuu silti metsän halki. Tuuli tuo tänään mukanaan vieraan tuoksun, rikinkatkuisen. Jossain joku itkee. Kaikki äänet sekoittuvat epämääräiseksi, rienaavaksi melodiaksi, johon sisältyy lupaus vaarasta. Puiden varjomaisten muotojen keskelle piirtyy ontuva siluetti.

Mies. Mitä lähemmäs hahmo tulee, sitä selkeämmin erotan sen olevan mies. Repaleinen, savunhajuinen mies, jonka koko vartalo on tahriintuneiden siteiden peitossa, mutta silti eittämättä pelkkä ihminen. Kuu piirtää miehelle sädehtivän auran. Hämäränkin keskeltä erotan intensiiviset silmät, jotka katsovat minuun kertaakaan räpäyttämättä.

Jossain koirat yhä huutavat. Yö on levoton, miehen takista lähtee tuhkan pinttynyt haju. Mies ottaa askeleen lähemmäs, mutta vain muutaman askeleen päässä minusta hän lysähtää soralle eteeni. Hänen minua roimasti pitempi vartensa kaatuu helposti kuin nuori puu.

Seuraavina päivinä miehestä puhutaan jo kylillä. Miehen sairautta ryhdytään heti panettelemaan; kuulen kertomuksia kulkutaudista ja vaarallisista arvista siteiden takana. Viimekuut ovat olleet armottomia ja vieneet kylältämme paljon. Tautinen, he kuiskaavat, tautinen. Iltaisin sana kaikuu pirttini seinissä kuin kirous.

Mies on vaiti ja silti niin täynnä eloa, joka nykii hänen tyynen pintansa alla. Hän nyökkää, kun tarjoan hänelle aterioita. Pieni ele kertoo minulle tarpeeksi. Hänen silmänsä ovat vilpittömät eikä minulla ole ainuttakaan syytä olla uskomatta, että hän tahtoo hyvää.

”Sinä olet Meeri alkanut elättää tautista”, järven toisella puolella asuva rouva sanoo, kun vien hänelle värjättyjä kankaita kalasaalista vastaan. ”Nämä meidän pyyntimme eivät ole tautisia varten. Siitä koituu vielä ongelmia, sano minun sanoneen. Kannattaa hankkiutua siitä eroon pikimmiten.”

Ja silti. Miehen kirkkaat silmät, jotka eivät ole kantaneet päivääkään vihaa minua kohtaan. Otan rouvan kalat, vaikka rouvan suu sylkee ulos yhä vain rosoisempia sanoja. Tuijotan kaloja ja huomaan ajattelevani, mahtaisiko mies osata kalastaa. En tahdo pyyntiäni ihmiseltä, jonka suu suoltaa vihaa muukalaiselle.

Pirtistä kajastaa valo. Takassa kipunoi hehkuva hiillos. Mies istuu hievahtamatta sen edessä parsii kutomaani villatakkia, jonka hiha on repsottanut kuukausia. Aikaa kaikille töille ei ole, kangastyöt vievät aikani niin, etten ole kyennyt ajattelemaan omia vaatteitani.

”Korjaatko sinä minun vaatettani?”

En erota lähes koko kasvot peittävän sidekerroksen alta miehen ilmettä, mutta voisin vaikka vannoa hänen hymyilevän. Side nytkähtää sun tienoilta.

”Anna minä teen jotain sinun eteesi”, ehdotan, mihin mies pudistaa rajusti päätään. Hän on liikkunut viimepäivät kuten kuka tahansa kulkija. Mitä muuta hän on pirtissäni tehnyt sillä välin, kun olen ollut asioillani? ”Onko sinulla kipuja?”

Vasta silloin mies sävähtää. On kuin kysymykseni olisi muistutus siitä, ettei kipu ole kadonnut mihinkään.

”Anteeksi.”

Hän pudistaa sillekin päätään. Asetun hänen vierelleen tulisijan eteen ja jätän käteni lähemmäs häntä. Hän voisi itse päättää, sallisiko minun tulla tilaansa.

”Jos annat, voin puhdistaa haavasi. Vain luvallasi.”

Miehen silmät ovat häikäisevän siniset. Isäni opetti minulle lapsena, että silmät eivät voi valehdella. Hyvää tahtoa voi teeskennellä, mutta vain silmien tuike on aitoa. Minä katson miestä enkä tunne häivähdystäkään siitä pelosta, josta kylillä kuiskitaan.

Silmät antavat luvan, ja minä uskallan luottaa siihen.

Tartun miestä hellästi niskasta ja käärin siteet auki yksi kerrallaan. Minun sidetarpeistoni riittäisivät suojaamaan hänen kasvonsa uudelleen. Siteisiin on pinttynyt verta ja visvaa. Iho siteiden alla on röpelöisen arkaa, varon koskemasta siihen paljain käsin.

Siteiden alta paljastuu kauneimmat kasvot, jotka olen koskaan nähnyt.

Herkkä nenän kaari ja arpien allakin komeat poskipäät. Symmetriset piirteet, joita arpikerros peittää tasaisesti joka puolelta. Hiuksia on jäljellä muutamina tummina tuppoina, mutta päänahka on enimmäkseen tumman visvan peitossa.

Minä haluaisin sanoa jotakin, mitä tahansa, mutta takkatulen rätinässä kykenen vain tuijottamaan miehen kasvoja ennen kuin nousen ja etsin välineet, joilla siivota hänen haavansa. Hiljaisuus laskeutuu tupaan. Kasvoja siistivät käteni kertovat hänelle sen, johon sanani eivät kykenisi.

Mies nukkuu joka yö tulisijan edessä. Nukkuessaan hän ei päästä ensimmäistäkään ääntä, mutta joskus hänen koko vartalonsa nytkähtää niin rajusti, että tiedän unen olevan levotonta. Silti hän pystyy nukkumaan pienessä pirtissäni. Se saa jonkin lämpimän läpättämään rinnassani.

Aikaisinakin aamuina kyläläiset ovat liikkeellä. Lähimmät naapurini ovat yli kilometrin päässä. Naapurimökin vanhan pariskunnan uurteisille kasvoille vääntyy irve, kun he näkevät minun kulkevan puukorini kanssa kohti metsää.

”Sinä olet sitten ryhtynyt tautisen elättäjäksi”, mies sanoo.

”Ettet vain sille olisi rohtoja menossa hakemaan?” nainen jatkaa.

”Tuollaisten tauteihin omat vanhempasikin menehtyivät, eikö sinua yhtään hävetä?”

Kaikki, mitä minulla on antaa heille, on aito järkytykseni. Vanhempani. Ihmisten julkeudelle ei tule koskaan loppua. Mitä he tietävät minun vanhemmistani? He tuntevat vain oman pelkonsa kaiken vieraan edessä.

Mökissä mies on ryhtynyt toimeen. Hän on siivonnut tulisijan edustan ja ryhtynyt lajittelemaan yrttejäni. Keneltä tahansa muulta pitäisin sellaista käytöstä julkeutena, mutta mies tekee kaiken aina vailla ylpeyttä silmissään. Hän vain toimii, eikä siinä ole merkkiäkään ylemmyydentunnosta tai tarpeesta puuttua elämääni.

Minulla on hänelle vain vaisu kiitos. Silmät siteiden keskellä säteilevät minuun sellaista lämpöä, jota en ole kyläläisten katseissa kohdannut. Kun käyn hänen viereensä takan edustalle, hengitykseni rytmi tasaantuu viimein. Tällä tavalla me keskustelemme. Hän aivan minun lähelläni, kämmenen mitan päässä. Ja silti täysin toisessa maailmassa. Minun ei sovi koskettaa häntä muulloin kuin silloin, kun puhdistan hänen haavansa.

Siten päivät kuluvat. Viikot.

Kun mies puhuu minulle ensimmäisen kerran, minun on vaikeaa uskoa sitä. Olemme olleet lähempänä kuin kukaan, olemme puhuneet tavoilla, joihin paikallaan jumittavat kyläläiset eivät kykene. Mies on koskettanut minua syvemmältä kuin koko öinen taivas ja sateinen metsä ja kaikki tämän maan päällä ja alla.

Hänen äänensä on matala ja pehmeä. Siinä on tyyni sointi kuin pelko olisi koskaan koskettanut sitä.

Mies istuu tutulla paikallaan lattialla ja kutsuu minua nimeltä. En muista koskaan kertoneeni sitä hänelle enkä sen puoleen tiedä hänen nimeäänkään, koska emme tarvitse nimeä siellä, missä kohtaamme.

Meeri, hän sanoo ja jokin sisälläni selkeytyy.

Tulen lattialle hänen viereensä ja tiedän, että kaikki, mitä tästä eteenpäin tapahtuisi, olisi hyvää.

Lokakuinen sade on vihmonut kaiken maahan. Kaikki kuolee ja maa tuntee sen. Iltojen pimetessä mustiksi miehen kädet ovat tavanneet viipyillä lanteillani totuttua pitempään. Siihen hän on ne jättänyt ja siihen ne sopivat, olen ne itse siihen kutsunut. Kylällä on kerrottu tarinoita tautiin kuolleista, minä olen saanut varoittavia katseita ja asiattomia kysymyksiä, mutta jokainen ilta miehen rinnalla tekee minusta vain varmemman.

Kiepsahdan lattialla ympäri niin, että miehen silmät ovat kaksi suurta kutsuvaa lammikkoa, joihin tahdon itseni upottaa. Hänen kätensä lepää yhä vyötäisilläni eikä tee mitään, koska en pyydä. Sormeni pyyhkäisevät hänen poskeaan, ja hän kuiskaa jälleen nimeni. Miten se hänen suuhunsa sopiikaan. Sormeni pysähtyvät, kysyn kehollani lupaa ja kun hän nytkähtää suuntaani, minä annan hänelle päivän ja yön ja kaiken sen hauraan joka niiden välissä kytee. Minä olen hänen ja hän minun, ja kun hänen kätensä löytävät taitteisiini, olen viimein tullut kotiin.

Kyläläiset sanovat, että se on hän, joka toi taudin mukanaan. Mutta tautihan oli täällä jo. Yksikään heistä ei ole katsonut vierasta silmiin, istuttanut häntä alas ja kysynyt. He vain syyttivät tietämättä.

Hyvä kasvaa sisälläni. Tulen siitä tietoiseksi, kun vuotoni lakkaa ja aamut saavat pääni heikoksi. Mies tuntuu tietävän jo, uutinen ei järkytä häntä. Hänen ilmeensä on yhtä tyynen onnellinen kuin niinä hetkinä, kun kerron hänelle metsästä tai kuuntelen, kuinka hän kertoo elämästään. Pidän siitä hänessä; hänen tavastaan olla hätkähtämättä suuntaan tai toiseen.

Routa löytää maan ja lumi tekee tuloaan ilmassa, kun kyläläiset alkavat viimein nähdä, mitä me olemme yhdessä tehneet.

”Avioton lapsi, ajatella, emme olisi Meeristä ikinä uskoneet…”

”Tehdä nyt tuollaista ja vielä tautisen kanssa!”

”Jumala häntä suojatkoon…”

Kannan pääni pystyssä, koska minulla ei ole mitään hävettävää. Se, mitä olemme yhdessä tehneet, on minulle lempeää ja kaunista. Iltaisin hänen kätensä lepäävät tutulla paikallaan vyötäisilläni. Nyt ne ovat alkaneet hyväillä sitä, joka kasvaisi yhteiseksi onneksemme.

Maa kylmenee ja metsä hiljenee. Talven saapuessa mies osoittaa ensimmäisen kerran merkkejä levottomuudesta. Se on minulle vierasta. Olen alusta alkaen tiennyt, että hän ei ole täältä; hänen sydämensä on siellä, missä hänen kipunsa alkoi. Kysyn, tahtooko hän palata, ja joka kerralla hän vastaa minulle, että sen aika ei ole vielä.

Pakkanen on jo ehtinyt piirtää puihin, kun pirtin tupaan koputetaan. Makaan tulisijan edessä miehen kädet ympärilläni. Hän katsoo minua pitkään, ei, hänen silmänsä kertovat. Silitän hänen poskeaan ennen kuin nousen avaamaan oven.

Tupaan puhaltaa hyytävä tuuli. Pariskunta ovella on tuttu, pakkanen on maalannut punaa heidän tuulen tuivertamille kasvoilleen. Nainen miehen takana osoittaa tupaani käsi täristen.

”Se on totta! Meeri elättää tautista!”

Luontainen reaktioni on asettua ovelle niin, etteivät he pääse miehen luo sisälle. Pariskunnan katseelta kestää vain muutama kauhistuttava sekunti asettua vatsalleni. Ilmeet muuttuvat heti. Ensireaktio tulee tässä, näitä irveen vääntyneitä kasvoja en koskaan unohtaisi.

”Te elätte haureudessa!”

”Syntiä!”

Sellaiset sanat eivät tarkoita mitään. Mies kävelee tulen edestä luokseni ja seisoo koko pituudessaan kyläläisten edessä. Nämä ovat pelkkiä tavallisia ihmisiä, mikään maallinen valta ei ulotu meihin enää. Ei ole mitään, mitä he voisivat tehdä, sillä emme ole eläneet synnissä vaan rakastaneet toisiamme kaikella sillä, mitä meissä on. Me seisomme siinä ja me hengitämme omaa totuuttamme, eivätkä he voi muuta kuin kauhistella meitä ja silti kaikki heidän tuomintansa kimpoaa meistä.

Kun olemme jälleen kahden, mies painaa päänsä kaulalleni ja me molemmat tiedämme, että meidän rakkaudellamme on aikaraja ja se on lähestymässä. Hänen kotinsa kutsuu häntä ja elomme täällä käy ahtaaksi. Voinko jättää sinut yksin, kun olet tuossa tilassa?

Mutta kyllähän hän tulisi takaisin.

Mikään paha missään päin maailmaa ei pitäisi meitä toisiltamme. Riisun hänen siteensä ja puhdistan totutusti hänen arpensa. Silitän varoen hänen ihoaan, entä jos tämä on viimeinen, entä jos pakkanen vie sinut, painan hennon suudelman toiselle poskelle. Hän käy päälleni hellänä, mutta lujana, enkä minä mieti tulevaa vaan sitä, että pimeä ja kylmä yö antoi meille toisemme.

Päivänä, jona hän lähtee, minä tiedän, että lapsemme on poika. Olen varma siitä. Uniini on tullut kuvia ja olen vakuuttunut, että olen nähnyt hänen kasvonsa jo ennalta. Marras on vallannut maan ja minua kylmää eikä lainkaan vähiten siksi, että lähtiessään hän ottaa kaiken eikä tuvassa mikään enää muistuta hänestä. Minä halaan häntä pitkään ja hän suutelee minua ja vatsaani. Rintaani kivistää, kun mietin, millaiseen maailmaan minä hänet päästäisin. Näinä aikoina, joina mies saa päättää, kaatuuko tautiin vai laukaukseen.

”Odota”, minä kuiskaan, kun hän on lähtemässä, ”odota, minä en vieläkään tiedä sinun nimeäsi.”

Minun ei ole koskaan tarvinnut tietää sitä, en ole tarvinnut sitä rakastaakseni häntä. Tuuli keinuttaa hänen tummaa takkiaan ja minä toivon, että talvi tulisi ja menisi ja kevät toisi hänet takaisin. Hän kurottaa suutelemaan minua ja kuiskaa korvaani nimensä. Kyyneleet valuvat poskilleni, minä tunnen hänet joka solullani. Tuuli vie hänen nimensä pois. On kylmä, kamalan kylmä, mutta käteni jäävät lepäämään vatsalleni. Hän on poissa, mutta hän on totta minussa ja lapsessa sisälläni.

Tulee talvi. Tulee kevät ja tulevat kivut. Tauti runtelee kylää, olen siitä alati tietoisempi. Minun särkyni kasvaa, kunnes kipu lävistää maailman ja sitä seuraa kaikkeuden suloisin huuto. Sen sointi piirtää todellisuuteni uudelleen. Poika syntyy talven ja kevään rajalla ihoaan kesivään maailmaan. Minä tunnen hänet jo läpikotaisin. Pojassamme ei ole mitään, mitä en ennalta tuntisi. Nuo uurteet jalkojen pohjissa, tuo huutoon avautuva suu ja jo syntyessä tumma tukka. Yhtä tumma kuin isällään.

Tulee tempoileva ja läkähdyttävä kesä.

Syys ja talvi, kevät ja kesä.

Tulevat ensimmäisten askelten jälkeen ensisanat, ensimmäinen kädessä pysyvä pikkuinen puukko.

Ja silloin, hänen toisena keväänään, kun olen jo miltei luopua toivosta, tuuli tuo mukanaan viestin. Poikani juoksee minua vastaan metsän laidalta, eikä hän juokse yksin. Tuttu tuoksu täyttää aistini turvalla. Siteitä ei enää ole, iho on röpelöistä ja tummunutta, mutta silmien sini on säilynyt vanhentumatta päivääkään. Jossain huutaa koira, ilta on pimenemässä yöksi. Minä heittäydyn häntä vasten ja kuiskaan hänen nimensä, joka on uinunut sisälläni.

Tuuli soittaa tuttua sävelmää. Hän on kotona.