Enon silmät hehkuvat pimeässä kuin pedolla. Huoneessa haisee syys ja minua tukehduttaa kaikki se kuoleva ja mätänevä, joka ulkona jalkojemme alle jää. Eno tuntuu tavanomaista raskaammalta ylläni, mutta osaan jo laskea ulkoa jokaisen työnnön eikä siinä kestä kauaa, en ehdi edes rukoilla rukoustani loppuun.
Eno ei sano mitään, koska meillä ei ole mitään sanottavaa toisillemme. En tiedä, ovatko kurjet vielä pellolla vai joko syys on vienyt nekin. Pakkasyöt ovat lähellä, sateet ja mätänevä maa vaihtuisivat pian routaan ja huurteisiin ikkunoihin. Se on hyvä. Jouluna me olisimme kotona siskon kanssa ja vaikka laulut ovat vain lauluja ja olen jo liian vanha saamaan paketteja, siitä tulee minulle lämmin olo rintaan.
Rukoilen loppuun, kun lakanat ovat jälleen kylmät. Minun tekee mieli olla rukoilematta enon puolesta, mutta tiedän, miten surulliseksi hän siitä tulisi, joten suljen silmäni ja hengitän hämärää sisääni. Huoneessa ei haise enää miltään tai sitten minä olen jo liian kaukana. Ei se haittaa. Kurjet lentäisivät pian pois ja niin lennän minäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti