Vuosi 2025

Kummallinen vuosi takana.

En tiedä yhtään, mitä ajatella nyt. Samaan aikaan tosi tyytyväinen olo siitä, missä pisteessä elämä on nyt, mutta paljon painaa silti harteilla. Jollain lailla tuntuu, että tänä vuonna tuli vaan jatkuvasti uusia asioita, joita pohtia ja joista selvitä. Ehdottomasti eniten lähinnä stressaavia juttuja; odottelua, hermostusta, epävarmuutta. Joka asiasta ja vähän jatkuvasti. Olen ylpeä siitä, että kestän epävarmuuksia nykyään paremmin kuin nuorena, mutta kroppa ei tule vielä perässä, olen niin uupunut ja jatkuvasti kivuissa etten koe että mulla olisi vapaa-aikaa juuri nyt lainkaan.

Olen onnellinen keväästä. Kevät oli uskomatonta aikaa, tehtiin kokoajan jotain. Oli hienoja kirjajuttuja, oli paljon aikaa ystäville, oli mun eka ja vika kunnon opiskelijavappu. Oli jotenkin paljon kaikkea uutta ja ihmeellistä, paljon itsensä ylittämistä, paljon seikkailuja. Kevät oli hyvä, muistelen sitä tosi lämmöllä, se oli monella tapaa yksi mun elämän onnellisimmista ajanjaksoista.

Olen niin kiitollinen opiskeluvuosista, kaikesta niissä, ne tuntui kuin tuntuikin kodilta. En vielä sisäistä kaikkea. On ikävä paikkoihin, joita ei ole; tiloihin, joita en saa takaisin. Onneksi en enää asu siellä missä kadut ovat täynnä aaveita.

Joskus aikuistuminen ja kehittyminen on vaan sitä, että on paikoissa, joissa ei tiennyt voivansa olla. Tuntuu hupsulta seisoa tilanteissa, joissa pienempi minä olisi hajonnut pirstaleiksi. Ehkä mäkin olen hajonnut, tavallaan, nyt kun tuntuu että kroppa on ihan lopussa. Mutta silti tuntuu erikoiselta. On hassua huomata olevansa aikuinen ja nähdä se pieni minä niin selvänä. Vastaavasti tiedän, että sekin näki aina mut ja kaikki ne tulevat minut mun jälkeeni, me ollaan jatkumo ja aina yhteydessä toisiimme.

Yhtä kaikki, en ihmettele, että "vähän väsyttää", onhan tässä saatettu elämiä loppuun ja muutettu ja juostu kohti unelmia. Ihan kaikkea jotenkin tosi paljon ja silti raoissa niin kovin vähän aikaa mulle itselleni. En tiedä mitä voin muuttaa, en tiedä mikä helpottaa, toivon että jokin vielä auttaa.

Mulla ei silti ole paha olla, oikeastaan mä voin pohjimmiltani ihan hyvin. (Resilienssiä, my guys.) Viiden vuoden takaiseen verrattuna mulla on ihan mieletön itsetuntemus ja luotto siihen, että asiat pysyvät. Näillä hylkäämistraumoilla tuntuu käsittämättömältä, miten paljon luotan asioiden pysymiseen ja elämään. Edelliset vuodet, kasvaminen ja ihmissuhteiden vakiintuminen ja kehittyminen on luonut mun ympärille niin vahvan turvaverkon, että jotenkin kaikkein kaoottisimmissakin hetkissä mulla on tunne pysyvyydestä. Se on aika hemmetin hienoa. Mulla on puoliso ja läheisiä ystäviä ja kerrankin elämässä täysin sellainen olo, että en jatkuvasti pelkää kaiken muuttuvan. Toisaalta olen toipunut myös muutoksista; monet eri muutot ja ympäristönvaihdokset ovat muuttaneet elämää, mutta kaikki asettuu aina uomiinsa sitten lopulta.

On tosi kiitollinen olo kaikesta siitä lämpimästä, jota mulla on. Viimevuodet ja etenkin parisuhde ja opiskelukaupungin seikkailut ovat muuttaneet mua tavoilla, joista pidän. En vielä tiedä, kuka olen ja mitä tapahtuu, mutta ei se haittaa, ollaan menossa hyvään suuntaan. Pidän siitä, keneksi olen tulossa.

Jos pikkumeikälle olisi kerrottu, että muutamien vuosien päästä tapahtuu sellaisia juttuja kuin tänä vuonna on tapahtunut, olisin varmaan kirkunut. Enkä olisi uskonut! Tuntuu mielettömältä ajatella, että olen esimerkiksi uskaltanut tehdä tiktokkeja, jutellut kasuaalisti osalle mun lempikirjailijoista, muuttanut puolison kanssa yhteen ja saanut työpaikan. Kreisejä juttuja if I may say.

Luulin, että mua pelottais siirtyä seuraavaan vuoteen, koska niin moni tärkeä asia on vielä "kesken". Mutta ei mua pelota. Ei sillä tavalla että nyt lamaantuisin. Oon jo ajat sitten valinnut sen tuulen mun siipien alla. Mä tiedän että mä pystyn tähän ja mähän menen sinne missä mun kuuluu olla.

Juuri nyt on kiitollinen olo,

pidän siitä kii.

Love,

S 2025