Kuunkajo puiden takana piirtää pitkiä varjoja. Linnut oksilla ovat levottomia, ne tietävät, että yö on vielä liikkeessä. Se ei käy nukkumaan, sillä sen tehtävä ei ole vielä täytetty. Rämeikössä, lian ja kaiken unohtuneen keskellä kävelee hän routaa katseessaan ja kuoleva maa viittanaan. Hänen askelensa ovat hitaat, mutta yksikään askel ei onnu. Niiden päämäärä on selvä.
Lietteestä pimeän keskellä hän löytää etsimänsä. Vihatun viimeinen leposija. Sen merkkinä kasvaa kituva pieni pensas. Hänen askeleensa pysähtyvät. Sormet uppoavat maahan, löytävät mullan. Suusta pakenee vanha manaus. Maanalainen vaikerrus täyttää yön. Hän jatkaa manausta, lausuu sanat, jotka saavat vaikerruksen hiljenemään. Hetken jossain raakkuu lintu. Sitten tulee rauhallista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti