Marius
Aalo istuu risti-istunnassa mun säkkituolilla ja selaa kirjaa, jonka olen jättänyt työpöydälle. Sen kulmien väliin muodostuu tuttu ryppy, kun se miettii jotain. Aalon kasvot aina olleet sellaiset, että niiltä näke jokaisen ajatuksen, ja silti olen joskus ihan vitun pihalla siitä, miten sen päässä tapahtuu. Miten voi jätkä olla noin ristiriitainen?
“Luetsä paljonkin tällasia?”
Pöydällä on Orwellin Eläinten vallankumous.
“Öö, no joo, kyl mä ihan klassikoista tykkään joo.”
“Cute.”
Se pudottelee tollasia ihan liian vaivattomasti. Naksuttelee vaan sormia eikä edes katso mua ja silti sanoo noin, well I could never. Mulle yksikin tuollainen mukamas kasuaali sana on tuhannen analysointitunnin takana. Katsooko se hassusti pukkareissa jos tuijotan sekunninkin pitempään. Aatteleekohan se jotain outoa jos rapsutan sen päätä, vaikka se itse tekee niin jatkuvasti. Mitähän se ajattelee tosta kohdasta sarjassa kun noi pojat pussaa.
Ängen perseeni sen vierelle säkkituoliin, vaikka me ei mitenkään mahduta siihen molemmat. Se laittaa sujuvasti jalkansa mun omien päälle, ollaan yhtä sekamelskaa vaan eikä sitä tunnu haittaavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti