Terveisiä

Mulla on tosi yksinäinen olla. Sut haudattiin tänään. Mulla on sellainen tunne, että oikeastaan kukaan muu kuin äiti ei osaa olla nyt sitä, mitä toivon, ja mä en pääse millään yli siitä ajatuksesta, että äiti on tänään haudannut oman äitinsä. Mulla ei riitä minkäänlainen poetiikka näihin tunteisiin, musta tuntuu vaan pahalta. Tämä viikko on ollut muutenkin todella raskas, musta tuntuu lapselta, jota aikuiset sättii joka suunnasta. Olen ottanut osumaa tavoilla joita en haluaisi ajatella, mutta mun on ehkä pakko.

On yksinäinen olo. Mulla on kaikki hyvin, mutta jokin sattuu nyt syvältä. Äidin halaaminen ja piteleminen tuntuu hyvältä. Myös serkun lapsen leikittäminen oli tärkeää, elämä jatkuu, sukupolvi sukupolvelta. Tämä päivä oli uskomattoman kaunis, mutta raa’at tunteet on vielä jossain piilossa. Musta tuntuu joskus, että mä vaan huolehdin kaikista mun ympärillä, mutta kukaan, ei kukaan huolehdi musta sillä tavalla, mitä mä tarvisin. Sitä varten mulla on mä itse.

Just nyt tuntuu mahdottomalta ajatella, että kaikkia niitä juttuja, joita aina sanoit ja teit ei ole enää olemassa muualla kuin meidän mielissä. Sä puhuit aina ihmisistä niin värikkäin sanankääntein, et pelännyt ikinä kertoa, mitä ajattelit. Jokin siitä energiasta olisi hienoa omaksua itsekin. Tunnuit tänään lähempänä kuin aikoihin. Annoit meille sun ja mun yhteisen lempikelin, oli niin kylmää, että mun kyyneleetkin ois varmaan jäätyneet. Olit mulle kaikissa niissä lumikiteissä, joita tanssi ilmassa.

Niin. Tällaisia ajatuksia täällä. Pidä huolta äidistä, pidäthän? Se tarvitsee sua vielä, enkä voi olla sen tukena kaikessa, koska mä en osaa. Toivottavasti sulla on siellä kaikki hyvin.

Kiltteydestä, taas

Kiltteys on halpaa. Kiltteys ei oikeastaan ole olemista, se on läpi näkymistä, se on ihmisten odotuksia ja heijastumia. Kiltti ihminen ei ole kiinnostava: tämän opin ollessani viisivuotias. Hän on olemassa vain muita varten. Kun muut lapsena miettivät, mikä minusta oikeastaan teki seurassa pitämisen arvoisen, olin aina “hyvä kuuntelija”.

r̴̻̜̔̄͗̄͐̀̐͠a̵̼̩͇͑ͅj̴̳̭̹̠̤̯̘̳̠̽͐̈́a̴̝̣͈͙̼͓̤͒ẗ̷̪̱͎͙͍̖́̉̈́̿̓̚̕͜o̷̡̰͎̯̳̹̐̋̈ṅ̴͖͚̙̹͈̝̱͔͇̽̑̚ͅ ̴̡͚͉̼̠̻̭̱̯̬͒͑̊̄̏̂̀ŗ̸͚̣̭̗̪͍̋̓̔ͅa̵̡̜̫̼͉̣̘͎̔͆̊̽̕͝j̴̧͓̮̝̯̝̺͔̞͌̆̐̋̈̎͠ạ̶̝̯̰̻̾̅̈́͗͊̍̄͝ͅț̶̨͎̲͇̓͑͆̑̕̚ǒ̷̖̜̳̱̣̓̃̀n̶̛͈̝̹̹̳͒̔͋̔̀̋̓̎͜ͅ ̸̨̨̛͔͈̩̯̣̘͖͓̀̊͌͆̈́̆͛r̷̛̼̹̺̥̍ȧ̷̢̧̧̛̙̜̞͓͎͖͚̈́̒̿̽̚j̵̯̞̝̄̒͘a̶͎̮̒͊͌͋͐͆̄͝t̵̢̟̝͕͙̻̺̐̑̏͛̾̕͠͝ͅô̶̭͉̟̰͎̘̲̼͌̐̔͆̽̊͘͜͝ń̴̨̘̩̫̖̯̳̝̹̦̈́͌̎͑́͛̚

Minulle oli helppo puhua, minä kuuntelin, minä olin mitä ikinä minuun heijastettiinkin. Kiltteydelle ei ole luvassa palkkaa. Se on sitä, että nielee ja nielee ja saa kummallisia katseita silloin, kun ei osaa sanoa mitään omaa. Rajojen häivyttämistä sieltä ja tuolta, joskus muiden toimesta, joskus itsen. Pahimmillaan itsensä hukkaamista, mutta muistetaanhan kuitenkin: aina epämuodikasta ja tylsää. Kiltillä ihmisellä ei ole persoonallisuutta. Häntä ei oikeastaan ole olemassa silloin, kun häntä ei katso. Hän ei tuo itseään esiin eikä hänellä ole omia ajatuksia. Jos sisällä palaa, kukaan ei tiedä siitä mitään, koska häntä ei katsota kahdesti.

Pienenä opin tietenkin myös sen, millainen ihminen on kiinnostava. Äänekäs. Värikäs. Valoisakin, kenties, mutta ei sellaisella sisäänpäinkääntyneen hiljaisella ja hyväksyvällä tavalla, vaan räiskyvällä, kivan pirtsakalla tavalla. Ekstrovertilla ja kovaäänisellä. Myös ilkeät ihmiset ovat mielenkiintoisia, koska he sanovat, mitä ajattelevat. He ovat rohkeita ja tulisia ja kaikki maailman tarinat kertovat heistä.

En muista, minkä ikäisenä tajusin, että tulen aina olemaan ihmisille läpinäkyvä. Lempeys on itseisarvo, se on tylsää, se ei edusta mitään muuta kuin itseään. Elämässäni on onnekseni jo ne ihmiset, jotka arvostavat minua juuri sellaisena kuin olen, mutta mikään ei koskaan tuo takaisin kaikkia niitä vuosia, jotka vietin katveessa. Mikään ei myöskään tee helpompaa päivittäisistä kohtaamisista ihmisten kanssa. Se on asia, joka on nieltävä.

Siksi myös sisäinen palo käy korventavaksi. Ajatukseni huutavat, että milloin on minun vuoroni. Jopa läheiseni ovat katsoneet lävitseni, korjanneet minua ja puhuneet päälleni. Ihmiset ovat puhuneet minun lempiasioistani minun ylitseni, koska minua ei ole olemassa, minulla ei ole omaa ääntä. En oikeastaan edes halua antaa sellaista anteeksi.

Minä haluan olla olemassa. Minä palan ja minä haluan, että kaikki näkevät sen. Teen jatkuvasti jotakin sen eteen, mutta minuun sattuu ja haluan, että kaikki näkevät senkin. Olen tässä ja olen täynnä tulta.